Kirjoittamisen esteitä

 Runoilija ja psykiatri Claes Andersson kertoi useita vuosia sitten eräässä kirjoituksessaan esteistä, joita kirjailija kerää ollakseen tekemättä työtään.  Hän otti esimerkin itsestään. Hän kertoi muun muassa onnettomuudesta, jossa terävä oksa osui hänen silmäänsä niin, että hän sairasti silmäänsä ja sai siten syyn olla kirjoittamatta.

Kai alitajunta ei ole aina valmis. Varmaankin tilanne on sama muissakin ammateissa, toiset asiat kypsyvät hitaasti. Toisaalta tilanne voi tuntua aika vaikealta, miltei mahdottomalta kuten minulla nyt. Kun katson mieheni kanssa TV:stä urheilukilpailuja, ihmettelemme usein, miten tärkeää on urheilijan henkinen tila ja asenne. Miksi yksi voittaa ja toinen yhtä hyvä, ehkä parempikin häviää? Johtuuko se ehkä sittenkin valmentajasta, ruuasta, vitamiineista, kulttuurista?

Jos selkäni ei olisi niin huonossa kunnossa kuin se nyt on, olisin varmaankin keittiössä järjestelemässä kaappeja, jotta saisin ajatella rauhassa. Muokkaan nimittäin käsikirjoitusta historialliseen nuortenkirjaan.  Se on ollut tekeillä kauan,  mutta on ollut esteitä.  Tärkein se, että sisareni ja äitini kuolivat eräänä keväänä toinen tammikuun lopussa, toinen huhtikuun alussa. Muutakin tärkeämpää kuin kirjoittaminen on tapahtunut.

Kirjalleni pitää löytää kustantaja, mutta historiallinen nuortenromaani ei ole suosittu genre nykyään, ja lisäksi minulla ei ole suhteita kirjallisiin piireihin.  Kirjallinen maailma on tullut entistä kovemmaksi. Nykyään nuortenkirjoissa pitäisi olla nykyajan ongelmia, noitia, taikuutta, velhoja ym. Sellainen ei kuitenkaan sovi aiheeseeni eikä kiinnosta minua. Sitä on myös liikaa. Lukijalle täytyy tarjota vaihtelevaa luettavaa, varsinkin lapselle ja nuorelle.

"Onneksi" sairastin korviani kaksi viikkoa. Tämä bloggaaminen on hyvä tekosyy olla kirjoittamatta. Bloggaan sitä ahkerammin mitä enemmän alitajuntani toimii. On nimittäin toinenkin käsikirjoitus tekeillä. Julkaisen harvoin. Se sopii minulle.

Kuuntelen kaunista klassista musiikkia iTunesin kautta radiosta. Olen optimistinen. On olemassa myös maailma, jossa kuunnellaan Bachia ja Mozartia. Vaikka ei aina uskoisi.

Kommentti: kirjailijat ja lukijat

Kommentti Anu Holopaisen blogiin Kirjailijan kävelyretkiä: Kauniisti ilmaisit minullekin tuttuja ajatuksia. Samalla tavalla voi kokea myös lukija, joka ei ole itse kirjailija. Kirjoista tuttu kirjailija on kuin ystävä tai perheenjäsen.

Janes Austen istumassa tuolla pöydän ääressä käsi suojelevasti kirjoitusalustan päällä - siellä on uutta tekstiä piilossa. Agatha Christie paljosta istumisesta turvonneine nilkkoineen Mesopotamiassa pienessä kirjoitusmökissään kaivausten keskellä. Mika Waltari kävelemässä myhäillen pitkin Arkadiankatua ja minä pienenä ja nälkiintyneen laihana opiskelijana istumassa saman kadun varrella opiskelijaboksini leveällä ikkunalaudalla katsomassa häntä.

Mika Waltari asui Töölössä (valokuviani)

Postmodernismi on kuollut 2

Tänään selostaa Aki Petteri Lehtinen HS:ssa  Prospect-lehdessä ollutta artikkelia, jonka mainitsin tässä blogissa aikaisemmin. (HS/D6/Media/Sivusilmin 2.9.2011)

Postmodernismin kuolinkouristuksista on toki ollut puhetta jo vuosia sitten. Jo A.S. Byattin romaania "Possession" pidettiin postmodernismin jälkeisenä teoksena. Idea oli, että suuret kertomukset eivät ole kuolleet.  "Suuret kertomukset eivät ole haihtuneet, vaan menneet maan alle jatkaakseen vaikutustaan ajatuksiimme ja tekoihimme." [”… masternarratives do not evaporate but go underground and continue to impact our thoughts and actions.” Jessica Leder A. S. Byattin kirjasta Riivaus, engl. Possession)

Kirjoitin tästä jo aikaisemmin, mutta se ei kiinnostanut ketään, sillä Suomessa elettiin vielä postmodernismin lumossa.

Prospectissa kirjailija Edward Docx kirjoittaa Victoria ja Albert -museon näyttelystä virallisina postmodernismin "hautajaisina. Postmodernism. Style and Subversion 1970-1990. (15.1.2012 asti) (Katso video)

Nyt puhutaan "aitoudesta" uutena ismina.

Neuleromaani netissä

Kaisa Ikola: Oikein nurin. Romaani erään elämän langoista.

Mitä tehdä, jos on kirjoittanut hyvän romaanin, mutta ei löydä sille kustantajaa? Tämä on monien kirjailijoiden ongelma nykyään. Eräs kirjailija ei jäänyt suremaan, vaan laittoi kirjan nettiin PDF-tiedostona. Kirjan hinta: lahjoita rahaa johonkin hyväntekeväisyyteen tai tee hyvää jollekin ihmiselle.  Lue romaanista ja lisätietoja tästä erikoisesta järjestelystä Kaisan neuleblogin Kerällä sivulta.

Kyseessä on Kaisa Ikola (Ikola Viitala), historian maisteri ja tutkija, innokas neuloja. Hänet tunnetaan Hullu luokka -kirjoista, jotka hän kirjoitti koululaisena luokkatoverinsa kanssa. Myöhemmin hän kirjoitti historiallisia romaaneja nuorille. Kaisalla ja minulla oli siihen aikaan yhteinen kustantaja ja tapasimme silloin tällöin kustantajan järjestämissä tilaisuuksisissa.

Kaisa on palannut julkiseksi bloggaajaksi : Kurakauppalan Kaisa (Sielläkin linkki neuleromaaniin)

Kaisan haastattelu Ilkka-lehdessä. Kerrotaan tästä neuleromaanista.

Kaisan uudet kotisivut

Syksy on tulossa. Neulepuikot esille!

Kommentteja Grafomaniaan: Nuortenkirjat

Kuvassa kanadalaisia tyttöjä teddykarhunäyttelyssä nallet mukanaan. Kuva: Anna Amnell

Grafomania on pirteä blogi, johon kirjoittaa joukko nuortenkirjailijoita. Nämä kommentit ovat keväältä, mutta unohdin laittaa ne talteeen. Käykää lukemassa blogikirjoitus Aiheellista pohdintaa ja keskustelu, jossa on kymmeniä kommnetteja. Klikkaamalla hakusanoja, voitte käydä lukemassa muitakin nuortenkirjoista kirjoittamiani kirjoituksia.

1. kommenttini (28.3.2011)

Kiitos Salla ja kommentoijat.
Tätä keskustelua on ollut hauskaa lukea.

Olette puhuneet siitä, mitä lapset, nuoret ja heidän opettajansa toivovat kirjallisuudelta. Myös vanhemmilla on toiveet, sillä heillä on eniten vastuuta lapsistaan, siitä millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja jääkö kirjallisuus heille läheiseksi harrastukseksi. Vanhemmat valitsevat kirjat joululahjoiksi ja syntymäpäivälahjoiksi. Heidän toiveitaan kannattaa kuunnella.

Meillä oli tapana lukea vuosikaudet ääneen kirjoja lapsille, lopulta vanhin oli jo yliopistossa – opiskeli mm luovaa kirjoittamista -, ja halusi että tuota tapaa jatkettiin. Klassikot olivat suosituimpia, niissä on juoni, laaja henkilögalleria, monikerroksisuutta. Myös tätä perinteistä lajia kannattaa kirjoittaa.

Kovat lukijat lukevat kaikkea, mitä heidän eteensä tulee. Siksi tarvitaan monenlaista kirjallisuutta. Runoutta ja näytelmiäkään ei pidä unohtaa. Niitäkin luetaan.

Kirjailijana olen ollut erityisen onnellinen silloin, kun joku kriitikko on käsitellyt kirjojani kaunokirjallisuutena, kiinnittänyt huomiota siihen, miten olen kirjani rakentanut. Sitä tapahtuu valitettavan harvoin. Sellaiset ovat juhlahetkiä. Yleensä kirjoittaminen on aika yksinäistä hommaa, Eniten on ollut hyötyä kirjallisuuden opinnoista yliopistossa ja kansainvälisestä keskustelusta.

2. kommenttini (maaliskuun 29)

Sain kasvaa hyvin vapaasti ja lukea rauhassa, mitä halusin. Siksi mitään kapinallisuutta ei syntynyt. Rakastin erityisesti vanhoja ihmisiä, esimerkiksi isoisää, joka kertoi vanhoista ajoista- muun muassa Pietarista – samoin pidin suutarista, joka asui meidän pihassa.

Luin jo lapsena naapurissa asuvan toimittajan vintiltä aikuisten romaaneja. Nuortenkirjoja tai tyttökirjoja luin hyvin vähän. Kiinnyin alusta pitäen laajoihin eeppisiin romaaneihin kuten Dickensin kirjoihin. Jos olisin ollut tarpeeksi rikas opiskellakseni historiaa ja aloittanut kirjoittamaan nuorena, olisin ehkä kirjoittanut paksuja historiallisia romaaneja. Ystäväni hämmästyivät kovasti, kun julkaisin tyttökirjoja. Niin minäkin. Ehkä aihe valitsee kirjailijan.

Julma ala tämä on, kuten R. sanoo. Ehkä sen vuoksi, kun se joutuu elämään maailmassa, jossa raha ja suhteet ratkaisevat kaiken. Pakostakin tämä on kutsumusala. Kirjat ovat merkinneet meille paljon tärkeinä vuosina, siksi kirjoitamme – kiitollisuudesta kirjallisuudelle. Me kirjailijat ymmärrämme toisiamme, sillä mehän olemme monessa mielessä ihan hulluja, kun valitsemme tällaisen ammatin.:)

3. kommentti

Eikö nuortenkirjallisuutta koske aivan samat lait kuin muutakin kirjallisuutta kirjallisuuskeskustelussa tyylin, sisällön, rakenteen ym kannalta? Tarvitaanko siinä ollenkaan jakoa?

Kuka päättää, mikä on nuortenkirjallisuutta? Onko se kirjallisuutta, josta nuoret pitävät? Onko se se kirjallisuutta, jonka kustantaja tai kirjailija suuntaa nuorille?

Mikä erottaa nuortenkirjallisuuden muusta kirjallisuudesta?
Onko se nuoren kirjailijan tilitystä omista nuoruusvuosista ja kasvutraumoista, mikä ei välttämättä ole ollenkaan sopivaa nuorille, vaan ennemminkin aikuisten hyllyyn terapiaosastolle.

Rajat tuntuvat aika keinotekoisilta.

Ainoa järkevä syy jakoon olisi, että kaikki asiat eivät sovi nuorille lukijoille, joita täytyy suojella. Mutta sitä jakoperustetta taitaisivat useimmat nykyajan nuortenkirjailijat vastustaa. Ennen se oli itsestäänselvyys. Tietyistä asioista ei nuorille kirjoitettu. Esimerkiksi niistä, joista luin siellä toimittajan vintillä Balzacin teoksista. Tai niistä vaikeista pohdinnoista, joita en ymmärtänyt lukiessani Hugon Kurjia liian aikaisin.

Olemmeko valmiita avoimeen keskusteluun.

Kirjailijat ja media

Kuluttaako media kirjailijan? Onko julkisuudesta haittaa vai hyötyä? Heli Laaksosen julkisuuden katsotaan olevan onnistuneesti hallittua. Kuvannut Turun kirjamessuilla 2006 Anna Amnell


Lue muitakin kommentteja Hajanaisia ajatuksia
Kommenttini:

Kirjailijan pitäisi tuon mukaan olla jonkinlainen kuriositeetti, kiinnostava näyttelyesine, josta ei lähde ääntä, jos sitä kritikoidaan. Yllättävä mielipide Mazzarellalta. Ymmärsinköhän oikein?

Pitääkseni yllä jonkinlaista ruotsin ymmärtämistä luen joka päivä HBL:ää ja olen huomannut, että ruotsinkieliset ovat hyvin suvaitsevaisia, suvaitsevaisempia kuin suomenkieliset. Siinä mielessä toivon, että olisin syntynyt ruotsinkieliseksi. Myös englantilaisissa kirjailijalehdissä hyväksytään erilaisuus, mutta Suomessa " taas medialle eivät kelpaa kaikki persoonat" kuten Helmi-Maaria kirjoittaa kommentissaan.


2. kommentti


Karmea totuus lienee se, että suurin osa tunnetuista kirjailijoista on tunnettuja vain siksi koska ovat tunnettuja. Heidän kirjojaan ei lueta. He tavallaan kuluvat julkisuudessa. Näin on käynyt nähtävästi jo Sofi Oksaselle, joka on loistava kirjailija.

Vähän sama ilmiö kuin Muumi-tuotteissa, joita on jo liikaa esillä. Kyllästytään mediaryöpytykseen. Sitten menee lapsi pesuveden mukana eli hyvät kirjat jäävät lukematta.


3. kommentti



Aplodit täältäkin! Todella kunnioitettavaa!


Eräs kommentoija [Aili] toi blogissani mukaan termin 'megajulkisuus'. 
Megajulkisuus saa monien elämän sekaisin, varsinkin kun osa mediasta kertoo, mitä haluaa. Totuudesta ei välitetä. Varsinaista postmodertnia tiedottamista, lehtien "oma totuus".


Jotkut kirjailijat ihme kyllä kestävät siinäkin leikissä. Esim Jari Tervo. Tervo on entinen toimittaja, hänen vaimonsa erittäin tervejärkinen ihminen. He hallitsevat median, menevät sen edelle. Se on heille onneksi.

Kommentti Grafomaniaan: esiintymisjännitys

Kuvassa: Pirkko Anna Amnell (os Kolehmainen)

Kommentti:

Esiinnyin ensimmäisen kerran julkisesti 7-vuotiaana Iisalmessa. Lausuin joulujuhlassa Lauri Pohjanpään runon:

"-Emojänis tuli pyrynä metsän rajaa.
-Kun poikineen isä teki talvimajaa.
-"Se tulee",huus emo ja ilmaa haukkas,
-ja huohottain yli kantojen laukkas.
-"Mikä?" ärähti isä,"no tulla anna.
-Mitä tollotat poika,käy kiinni ja kanna!"
--
Sain raikuvat taputukset. Lausuin jatkuvasti koulujuhlissa vielä lukiossa ja esiinnyin näytelmissä.

Vaihto-oppilasvuonna (kuva) jouduin pitämään paljon puheita Montanassa. Jouduin lehtien ja jopa TV:n haastateltavaksi myös muualla USA:ssa kiertomatkamme aikana, sillä siihen aikaan vaihto-oppilaat olivat niin harvinaisia, että meidänkin laivan tultua meistä oli valokuva ja juttu New York Timesissa, muistaakseni peräti etusivulla. Mutta lausumisessa nousi itsekritiikki. Kuulin legendaarisen Helen Hayesin lausuvan televisiossa ja tunsin olevani surkea amatööri. Suomeen palattuani en suostunut enää esiintymaan koulun joulu- ja kevätjuhlissa, mikä suututti tyttölyseon rehtorin. Olin tullut hänen mielestään ylpeäksi.

Kouluaikojen esiintymisistä oli hyötyä, kun ryhdyin opettajaksi. Kanadasta palattuani pidin myös englannin suggestopedisia kursseja, ja se oli kuin teatteria: opettaja muun muassa lukee tekstiä klassisen musiikin ollessa taustalla. Tyttäreni kävi myös suggestopedian koulutuksen ja sanoo, että siitä on ollut hänelle, alkujaan hyvin ujolle ihmiselle, paljon hyötyä työssä. Hän on joutunut puhumaan vaativissa kansainvälisissä tilanteissa.

Esiintymistottumuksesta on ollut minulle vähän hyötyä kirjailijana. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani työn ohella enkä saanut vapaata esiintymisiin ja kouluvierailuihin.

Tärkeintä: Esiintymiseen tottuu. Kannattaa muistaa body language, hymyillä, kohdistaa sanoma kuulijoille, ääntää selvästi ja puhua tarpeeksi kuuluvasti.


Lue myös Elämä on kasvunpaikka - varsinkin vaihto-oppilaalle
Kun koti kävi ahtaaksi (Ensimmäisen kirjan ilmestyttyä. Alkujaan Kirjakauppalehdessä)

Tunnustus 'Fess up'

Omakuva on otettu Zagrebissa Hotel Esplanadessa, joka oli aikoinaan yksi Idän pikajunan pysähdyspaikoista. Siellä asui muiden muassa Agatha Christie matkoillaan Mesopotamiaan. Me kävimme vain juomassa teetä tässä hienossa hotellissa. (katso kaikki kuvat)
Osallistuminen Anun haasteeseen 'Fess up'

 Ensin kommenttini:
Onkohan tämä minulle? Minun piti katsoa sanakirjasta mitä ‘fess up’ tarkoittaa. ['fess up' = 'acknowledge', 'confess'] Taidan olla liiaksi ‘over the hill’? En pitänyt edes teini-ikäisenä Coca Colasta. Taitaisi tulla liian karmeaa luettavaa.:)

Tässä vastaukset:


Niin sanotut "taiteelliset" ominaisuuteni:


1. Elitistisyys
En pidä coca colasta, kahvista, tupakasta enkä alkoholista. Pidän vedestä. Hei, mutta se ei taida ollakaan elitististä, vaan maatiaista. Olen siis maatiainen. Mies sanoo: Kallis maku. Vain teoriassa. Tyydyn yleensä vain ottamaan valokuvia kalliista esineistä. Mutta jos saisin lottovoiton, kallis maku alkaisi näkyä minussa ja ympäristössäni. Nirso musiikissa: Chopin ja Mozart.

2. Hankala luonne
Mies sanoo, että en ole. Mutta kyllä minä muutun hankalaksi, jos joku käyttäytyy törkeästi, rupeaa vaikkapa rähjäämään lapselleen (kuten eräs kuuluisa henkilö Stockmannilla) tai hakkaamaan vaimoaan kadulla.

3. Päihteidenkäyttö
Puoli kupillista vahvaa kahvia panee minuun vauhtia. Tunnen lentäväni kuin raketti. Extreme-kokemus, johon uskallan ryhtyä vain hätätilanteessa.

4. Boheemius
Tästä saan eniten pisteitä. Olen kotona yöpaitasillaan, en pettaa sänkyä (syy: pölypunkit täytyy haihduttaa), en kärsi epäjärjestyksestä.

5. Itsekeskeisyys
Jokainen on narsisti. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

6. Erakkomaisuus
Olen suurkaupunki-erakko. Kesämökkiä ei ole, jossa voisi tulla perinteiseksi erakoksi.

7. Tunteellinen (yli)herkkyys
Itken kun on hyvä elokuva, mutta elokuva-alalla oleva ystäväni väittää, että elokuva on epäonnistunut, jos katsoja ei itke.

20 vuotta kirjailijana

On aiheellista laittaa Aurora-blogia juhlakuntoon, sillä ensimmäinen Aurora-kirjani ja ensimmäinen kirjani yleensäkin ilmestyi 20 vuotta sitten - syksyllä niin kuin kirjat siihen aikaan ilmestyivät. Se oli hyvin hauskaa aikaa, koko perhe oli helpottunut ja iloitsi kanssani, kun olin vihdoinkin tullut kirjailijaksi. Olinhan sitä lapsesta asti suunnitellut, mutta yksityinen historiani ja maani historia olivat menneet sellaista tietä, että siihen eivät minun kirjani mahtuneet. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani heti Kanadasta palattuani vaativan ansiotyön ohella, opetin englantia aikuisille, joista monilla oli hyvin korkea koulutus. Oli paha lama, en voinut kuvitellakaan jääväni vapaaksi kirjailijaksi, vaikka Kanadassa asuessani olin ollut kotiäiti ja vapaa toimittaja.

En ehtinyt tarjota käsikirjoitusta yhdellekään kustantajalle. Se vietiin tavallaan käsistäni, hyväksyttiin kustannusohjelmaan, kun se ei ollut vielä edes valmis. Se oli helppo alku. Sain kirjan valmiiksi ajoissa, ja siitä otettiin toinen painos muutaman kuukauden kuluttua ilmestymisestä. Se oli suurin menestys, mitä olen kokenut, ja olen siitä vieläkin iloinen. Olisin voinut hioa kirjaa vähän kauemmin, mutta minulle oli tehty pieni syöpäleikkaus ja pelkäsin, että kirja saattaisi jäädä ainoaksi. Syöpä aina säikäyttää ihmisen, yleensä ihan turhaan.

Kaikki kustanustoimittajani ovat olleet miellyttäviä ihmisiä, vikaa on ollut muualla, siinä missä nytkin - Suomeen ja muihinkin maihin tuli jo toisen kirjani valmistumisen aikaan lama. Piti säästää paperiakin ja tehdä lyhyempi kirja, kuin mitä olin aikonut. Kolmannen kirjan jälkeen tuli tauko, sillä kustantaja luopui nuortenkirjojen julkaisemisesta. Vasta neljän vuoden jälkeen alkoi uusi yritys, tuli neljäs Aurora-kirja. Se jäi viimeiseksi siihen sarjaan, sillä kustantaja päätti taas luopua nuortenkirjoista. Menetin ihastuttavan ja ammattitaitoisen kustannustoimittajan. Onneksi hän on löytänyt arvokkaita tehtäviä muualla. Niin kului viime vuosituhannen viimeinen kymmenluku. Olin julkaissut neljä kirjaa enkä ollut joutunut etsimään yhdellekään niistä kustantajaa. Kaikki kirjat oli pyydetty minulta.

Kuten jo sanoin, alkuaika oli monella tavalla parasta aikaa. Olin täysin poissa julkisuudesta muutamaa lehtihaastattelua lukuunottamatta. Olin ensimmäiset vuodet täysin erillään myös suomalaisesta kirjallisesta maailmasta, pääsin Kirjailijaliittoonkin vasta sitten, kun vasemmistopolitiikka vähän lieveni. Mitä pahaa olin sitten tehnyt?

Olin kirjoittanut tyttökirjoja, joissa oli "porvarillinen" ajattelutapa. Palvelustytöt lauloivat ja laskivat leikkiä töitä tehdessään ja herrasväen outouksia seuratessaan, melkein koko Suomen kansa oli yhtenäinen vuoden 1905 Suurlakon jälkeen ja Kanadassa siirtolaistytöt eivät käyneet sosialistihaalilla tanssimassa vaan rupattelivat keskenään. Hesarin kirjallisuustoimittajakin käski minun kirjoittaa seuraavaksi kansalaissodasta. Sanottiin, että kirjoissani ei ollut ongelmia, vaikka niissä oli muun muassa orpoja, löytölapsia ja poliittisia pakolaisia.

Tiedot palvelustyttöjen iloisuudesta olin saanut äidiltäni, joka oli ollut pikkutyttönä palvelijana rikkaassa sukulaisperheessä. Tiedot suurlakosta olivat peräisin ulkomailta tilatuista historiateoksista ja lukemattomista muistakin pätevistä lähteistä. Kanadan tilanteen tunsin paremmin kuin YLE, joka luulee, että kaikki suomalaiset siirtolaiset olivat ja ovat edelleen sosialisteja. Mutta tyttökirjoissa sellainen oli sopimatonta porvarillista ajattelua. Näin vielä 1990-luvulla, Neuvostoliiton jo romahdettua. Mutta mikäs minulla oli kotona ja ystävien parissa ollessa. En tiennyt, että pahempaa oli tulossa. Kustantantajan etsiminen seuraaviin kirjoihin - ja Internet. :)

Pahinta oli ehkä sittenkin kirjoitukseni Kun koti kävi ahtaaksi, joka ilmestyi alkujaan Kirjakauppalehdessä syksyllä 1991 ensimmäisen kirjani ilmestymisen aikoihin. Minähän luulin tulleeni vapautuneeseen Eurooppaan!

Aleksis Kivi kuoli täällä

Aleksis Kivi died here, originally uploaded by Anna Amnell.

Aleksis KIven kuolinmökki, hänen räätäliveljensä koti Tuusulassa. Kuoleva Aleksis sai asua tässä huoneessa kymmenen kuukautta. Tämä pieni talo oli vaikuttavin kaikista paikoista, joita näimme tällä viikolla. Klikkaa kuvaa ja katso muutkin kuvat Kiven viimeisestä asuinpaikasta (Flickr).

http://www.aleksiskivi-kansalliskirjailija.fi/fi/
(multilingual, Aleksis KIvi)

Aleksis Kiven veli Albert toisen vaimonsa kanssa.

Kirjakauppa ja kahvila

Books and cafe, originally uploaded by Anna Amnell.

Olimme tavanomaisella iltakävelyllä, mutta tuli kylmä. Helsingin pieni pyrähdys kesään oli ohi, ja kosteus ja kylmä merituuli hallitsivat kaupunkia.

Tuollaisessa tilanteessa pakemme ensimmäiseksi kirjakauppaan. Sitten ostettujen kirja-aarteiden kanssa kahvilaan juomaan teetä ja tutkimaan kirjoja.

Ja mitä onkaan noissa kirjoissa? Huumoria ja historiaa.
Elisabet Aho: Sisar. Kirja-arvostelu Keskisuomalaisessa,

Kiitos lukijat ja kirjastonhoitajat!

Kirjallisuuden alan tekijänoikeusjärjestö Sanasto on tilittänyt  jälleen kirjailijoille, kääntäjille ja toimittajille korvauksia teosten lainaamisesta yleisistä kirjastoista. Muihin Pohjoismaihin nähden Suomi jakaa näitä korvauksia vähän, vain  1,25 miljoonaa euroa, joka jaetaan noin 2000:lle. Kustakin lainauskerrasta kertyy kirjailijalle vain muutama sentti.

Käy kirjastossa, muuta sentit miljooniksi, joilla kirjallisuutta tuetaan.

Aloin kirjoittaa kaunokirjallisuutta vasta keski-iässä ja kirjoitin opetustyön ohella. Late bloomer -ongelma. Suuritöisten kirjojen kirjoittaminen käy lisäksi yhä epätaloudellisemmaksi, kun menee vuosia aineiston hankkimiseenkin. Pitää ruveta kirjoittamaan siitä, mistä jo tietää -kirjoittamisenoppaiden neuvoja hiukan muunnellen.:)
Minulta on ilmestynyt vasta kuusi kirjaa. Korvaus ei ole suuren suuri, mutta se piristää. Jos kirjastossasi ei ole kirjojani, kerro, että kahta viimeisintä kirjaa on vielä nettikaupoissa ja kustantajallakin edullisesti saatavissa.

Kiitos jälleen, lukijat ja kirjastonhoitajat!

Lisäys: Muistoksi tästä toisesta kerrasta, jolloin näitä korvauksia on jaettu, ostin yllä olevan teekannun. Se on Viktoria ja Albert -Museon tuotantoa ja sopii hyvin varsinkin Aurora-sarjaan, joka kertoo 1900-luvun alusta, Viktorian pojan Edwardin ajasta.

Renessanssin väri

Kukkakollaasi, originally uploaded by Anna Amnell.

Sain mieheltäni komean hortensian, joka ilahdutti kovasti. Nyt on talossa kolme kukkaa, jotka ovat samaa sävyä, erästä lempiväreistäni. Renessanssin väri minulle.

Oikeassa kulmassa on ikivanha orkidea, joka puhkesi ihmeekseni kukkaan tänä keväänä, sen alla on tyttären orkidea, joka on täällä tilapäisesti.

Minusta tuntuu siltä, että mieheni antamat kukat ja muut lahjat ovat auttaneet minua kaikkein eniten kirjailijan työssäni.

1990-luvulla kirjoitin työn ohella vastapainoksi vaikealle työpaikalle. Siihen aikaan oli Suomessa samanlainen taloudellisesti raskas kausi kuin nytkin. Kirjoitin iltaisin, varhain aamulla, jouluaamuna muiden nukkuessa. Sain aikaan neljä kirjaa.

Sitten innostuin Firenzen Uffizin ja Vatikaanin taidekokoelmia katsellessani renessanssiin, lopulta nimenomaan 1500-lukuun. Olen lukenut siitä aikakaudesta yli kymmenen vuotta, käynyt museoissa, käynyt luennoilla yliopistossa ja kansalaisopistoissa, katsellut musiikkia, nähnyt elokuvia ja vanhoja kaupunkeja - ja saanut aikaan kolme kirjaa, joista kaksi on jo julkaistua. Kolmas tavallaan valmis, mutta jatkuvan hionnan kohteena.

En itsekään oikein ymmärrä, miksi kirjoitan lapsille. Aikuislukijatkaan eivät varmaankaan aavista, miten paljon työtä on yhden luvun, jopa yhden sivun takana - ja kuitenkin kaiken tulisi vaikuttaa helpolta, jotta lapsikin ymmärtää, mitä kuvataan. Taloudellisestihan tämä on täysin mieletöntä tällaisessa pienen kielialueen kulttuurissa,

Lapsuudenystäväni sanoo, että minun olisi pitänyt ryhtyä tutkijaksi. Itse kokon uransa yliopistossa tehneenä hän on nähnyt siellä tällaisia ihmisiä, jotka innostuvat tutkimaan joitakin asioita vuosikausiksi.

Netti on hyvä viihdyke. Se on tavallaan päiväkirja, vaikkakaan ei niin intiimi. Se tarjoaa kevyen henkisen välipalan tekstin muokkaamisen ja lähdekirjallisuuteen tutustumisen tauottamiseksi. Tutkin nimittäin nyt aivan uutta aikakautta.

Sisäpiha Berliinissä

Berliinin kirjailijaresidenssi, sisäpiha, originally uploaded by Anna Amnell.

Korkeiden kerrostalojen keskellä on isoja sisäpihoja, joissa on paljon puita ja pensaita sekä iloinen lasten leikkipaikka.

Ihan hullu ammatti

Kuva opiskeluajalta
Toinen kommentti

Sain kasvaa hyvin vapaasti ja lukea rauhassa, mitä halusin. Siksi mitään kapinallisuutta ei syntynyt. Rakastin erityisesti vanhoja ihmisiä, esimerkiksi isoisää, joka kertoi vanhoista ajoista- muun muassa Pietarista – samoin pidin suutarista, joka asui meidän pihassa.

Luin jo lapsena naapurissa asuvan toimittajan vintiltä aikuisten romaaneja. Nuortenkirjoja tai tyttökirjoja luin hyvin vähän. Kiinnyin alusta pitäen laajoihin eeppisiin romaaneihin kuten Dickensin kirjoihin. Jos olisin ollut tarpeeksi rikas opiskellakseni historiaa ja aloittanut kirjoittamaan nuorena, olisin ehkä kirjoittanut paksuja historiallisia romaaneja. Ystäväni hämmästyivät kovasti, kun julkaisin tyttökirjoja. Niin minäkin. Ehkä aihe valitsee kirjailijan.

Julma ala tämä on, kuten Raili sanoo. Ehkä sen vuoksi, kun se joutuu elämään maailmassa, jossa raha ja suhteet ratkaisevat kaiken. Pakostakin tämä on kutsumusala. Kirjat ovat merkinneet meille paljon tärkeinä vuosina, siksi kirjoitamme – kiitollisuudesta kirjallisuudelle. Me kirjailijat ymmärrämme toisiamme, sillä mehän olemme monessa mielessä ihan hulluja, kun valitsemme tällaisen ammatin.:)

Kommentti: Lasten- ja nuortenkirjat

Kirjailijoita on ollut kauan.

Kommentti Salla Simukan alustukseen Grafomaniassa

Kiitos Salla ja kommentoijat.
Tätä keskustelua on ollut hauskaa lukea.

Olette puhuneet siitä, mitä lapset, nuoret ja heidän opettajansa toivovat kirjallisuudelta. Myös vanhemmilla on toiveet, sillä heillä on eniten vastuuta lapsistaan, siitä millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja jääkö kirjallisuus heille läheiseksi harrastukseksi. Vanhemmat valitsevat kirjat joululahjoiksi ja syntymäpäivälahjoiksi. Heidän toiveitaan kannattaa kuunnella.

Meillä oli tapana lukea vuosikaudet ääneen kirjoja lapsille, lopulta vanhin oli jo yliopistossa – opiskeli mm luovaa kirjoittamista - ja halusi että tuota tapaa jatkettiin. Klassikot olivat suosituimpia, niissä on juoni, laaja henkilögalleria, monikerroksisuutta. Myös tätä perinteistä lajia kannattaa kirjoittaa.

Kovat lukijat lukevat kaikkea, mitä heidän eteensä tulee. Siksi tarvitaan monenlaista kirjallisuutta. Runoutta ja näytelmiäkään ei pidä unohtaa. Niitäkin luetaan.

Kirjailijana olen ollut erityisen onnellinen silloin, kun joku kriitikko on käsitellyt kirjojani kaunokirjallisuutena, kiinnittänyt huomiota siihen, miten olen kirjani rakentanut. Sitä tapahtuu valitettavan harvoin. Sellaiset ovat juhlahetkiä. Yleensä kirjoittaminen on aika yksinäistä hommaa, Eniten on ollut hyötyä kirjallisuuden opinnoista yliopistossa ja kansainvälisestä keskustelusta (lehdistössä, kirjoissa ja Internetissä).

Päivä 1920-luvun Pariisissa ja viktoriaanisessa Englannissa

 Luin tänään jälleen kerran Hemingwayn Nuoruuteni Pariisin. Hemingway on tässä kirjassa tavoittanut nuoruutensa herkkyyden ja tasapainoisen onnen. Hän kertoo 1920-luvun alkupuolen Pariisin vuosistaan, ensimmäisestä, onnellisesta avioliitostaan ja pienestä pojastaan. 30 vuotta myöhemmin menestyskirjailija muistelee nuoren kirjailijan köyhyyttä ja uurastusta.


Päivän kruunasi BBC:n loistava draamasarja. Katsoin mieheni kanssa DVD:ltä kolme viimeistä osaa Anthony Trollopen kirjoihin perustuvasta The Barchester Chronicles -elokuvasarjasta. Siinäpä vasta herkullinen kuvaus kirkollisen elämän juonitteluista, lämpimästä toveruudesta ja rakkaudesta katedraalikaupungissa. 

Kalevalan päivän muistoja suomettuneesta Suomesta

Aurora ja Pietarin serkut (esittely Sanojen aika-sivuilla) Suurlakko 1905 oli kiistanalainen asia vuonna 1993 ja taitaa olla vielä nytkin.

Tasan 20 vuotta sitten Kalevalan päivänä sain tietää, että ensimmäinen kirjani julkaistaan. Sortovuosien ajasta ja siirtolaisuudesta Kanadaan kertova "Aurora, vaahteralaakson tyttö" ilmestyi vuonna 1991 syksyllä. Siitä otettiin uusi painos heti vuoden 1992 alussa. Alku oli lupaava.

Olin ajatellut kirjoittaa vain tuon yhden kirjan. Olinhan paluumuuttaja ja kokopäivätyössä, ja historiallisen romaanin kirjoittaminen on työlästä. Minua pyydettiin kuitenkin kirjoittamaan jatko-osia, ja seuraavana vuonna ilmestyi kirja, jossa kuvataan Ateneumissa opiskelevan Auroran ja pietarinsuomalaisen koulutytön Olgan kokemuksia Helsingissä lukuvuonna 1905-1906. Vuoden 1905 suurtapahtuma oli suurlakko. Se oli kiistanalainen aihe vielä 1993 ja taitaa olla vielä nytkin joissakin piireissä.

Olen saanut maksaa siitä, että "uskalsin" kirjoittaa jo vuonna 1993 "porvarillisen" suurlakkokuvauksen, jonka lopussa juhlitaan Senaatintorilla näin:

" Kun [marraskuun manifestin] julistus oli luettu Senaatin portailta, kajahti riemuhuuto, miehet ottivat lakit päästään, ja laulettiin Maamme-laulu ja virsi. Sitten käveltiin Porilaisten marssin tahdissa kotiin."

Kotona Bulevardin puutalossa pietarinsuomalainen Olga kysyy tätinsä mieheltä, vanhalta kaartin ratsumestarilta, miksi kaikki eivät olleet iloisia Senaatintorilla, eivät ottaneet edes hattua päästään.

" - Ne olivat sosialisteja, kapteeni Kockin miehiä. He eivät olleet tyytyväisiä. Mutta se on kokonaan toinen juttu, sanoi Kasimir-setä vakavana. - Mutta toivokaamme, että kaikki jää tähän, ja mennään sovinnolla eteenpäin. Maamme ei ole ollut koskaan näin hyvässä asemassa."
Aurora ja Pietarin serkut, 133-135

Kirjan julkistamistilaisuudessa tuntematon nainen tuijotti minua vihaisesti. Sain kuulla, että hän oli  Hesarin kirja-arvostelija. Hän kehottikin minua seuraavan kirjani  kritiikissään kirjoittamaan "seuraavaksi kansalaissodasta".  (Ahola Suvi: Rakkautta ja sortoa. HS 13.3.1994). Maaseutulehtien ym arvostelut olivat toisenlaisia.

En päässyt Kirjailijaliittoon ennen kuin vasta vuonna 1998, vaikka olin hakenut sinne monta kertaa samoilla kirjoilla. Erään kirjallisen järjestön tilaisuudessa minulle siihen asti täysin tuntematon vasemmistolainen kirjailija käyttäytyi verbaalisesti hyökkäävästi ja nälvi minua sen jälkeen jatkuvasti muissakin tilaisuuksissa. Päättelin, että on parempi olla kotona ja seurustella ystävällisempien ihmisten kanssa. Kiusaamista on kirjallisissa piireissäkin. Pudotuspeli toimi tehokkaasti. :) Onneksi olen saanut koko ajan pieniä apurahoja. Isoja en ole hakenutkaan.

En usko, että olen ainoa, joka on kokenut epäystävällisyyttä ja jopa syrjintää poliittisista syistä. Nythän vasemmistolaistoimittajat "puhdistautuvat", kuten eräässä lehdessä hauskasti sanottiin. On ollut kiinnostavaa lukea, että jopa demarit kirjoittavat nykyään, että olisi ollut viisaampaa hoitaa asiat laillista tietä (= Sisällisotaan lähtö oli virhe.) eli noudattaa Kasimir-sedän neuvoa.

Käsinkirjoitettu teksti hyväksi kirjoittajalle ja lukijalle

Kynä käteen ja kirjoittamaan. Kynällä kirjoittaminen on aivoille hyödyllisempää kuin tietokoneeseen naputteleminen. Käsinkirjoitetun tekstin lukeminen parempi kuin koneella kirjoitetun tekstin lukeminen.

Lapset oppivat paremmin (Daily Mail), jos kirjoittavat käsin. Teemmekö lapsista tyhmiä järjestämällä joka kouluun tietokoneet? Tulevat mieleen opiskeluvuodet, jolloin kirjoitettiin käsin luentomuistiinpanot ja esitelmät, jotka joku sitten kirjoitti puhtaaksi.

Ks. myös "Kynäilijä oppii paremmin kuin naputtelija." HS D/2 21.2.2011 , jonka lähteenä on"Advances in Haptic".  'haptic' tarkoittaa koskettamista, varsinkin sormilla koskettamista ja kommunikointia kosketuksen avulla.
Katso alaustus, jonka pidin Tietokirjalijoiden seminaarissa Turussa vuonna 2007 tietokoneen vaikutuksesta lasten aivoihin.
Tai - klikkaa hakusanoja "Lapset ja tietokone"
Lisäys: Oletko tullut ajatelleeksi, että kirjoituskoneen keksimiseen asti kirjailijat kirjoittavat kaiken käsin! Kirjapaino muutti tekstin muotoon, jossa sitä monistettiin.

Bo Carpelan

Bo Carpelan (25.10.1926 - 11.2.2011)   Tämä Bo Carpelan -haastattelu kannattaa lukea. Tytti Seessalo: "Sinut tavoittaa tuuli, ja näet kirkkauden, valon." - Yliopistolehti  6/1998.