Muutos

Kiirastorstain taivas Helsingissä vuonna 2009.

Olen ihan ihmeissäni siitä, miten paljon Suomi on muuttunut viidessä vuodessa. Ennen oli Hesarissa pilkkakirjoituksia pääsiäisenä, nyt Hesari kirjoittaa omalla tavallaan hurskaammin kuin kirkolliset lehdet. Hesarin kulttuuriosaston päällikkö kirjoittaa katkerana siitä, että hän kuuluu huijattuun sukupolveen - hän käyttää paljon voimakkaampaa ilmausta. Poikani oli ihan samaa mieltä Saska Saarikosken kanssa, hänkin muistaa nuo historian oppikirjojen hymistelyt. Poikani lähti kuitenkin jo teini-ikäisenä pois Suomesta, joten ei ehtinyt tottua Kekkosen ajan vaikenemiseen ja valheellisuuteen.

Suomi on siis muuttunut. Mutta onko meillä toisaalta edelleen samanlaista tosiasioiden kieltämistä ja kaunistelua kuin itäisessä naapurimaassamme? On varmaankin hirveä häpeä, että on ollut Neuvostoliiton kaltaisen valtion kansalainen. Siellä piti kokea onnellinen lapsuus ja nuoruus, siellä piti hakea paikkaansa yhteiskunnassa. Tunnen syvää myötätuntoa tavallisia venäläisiä ja Neuvostoliiton alistamina olleita kansoja kohtaan. Siksi Sofi Oksasen "Puhdistus" koskettaa.

Sekä suomalaiset että venäläiset valheessa eläneet ja kukoistaneet - ja edelleen korkeissa asemissa elävät - eivät ansaitse sääliä niin kuin eivät ansaitse natsien aatteita ajaneetkaan. Voimmeko antaa heille anteeksi, vaikka he tiesivät, mitä tekivät?

En olisi koskaan uskonut suomalaisen kulttuuriväen käsittämättömän sitkeää neuvostomyötämielisyyttä, jos en olisi ollut mukana Kiiltomadon keskusteluissa. Siellä vuoden 2004 pääsiäisenä olivat aatettaan kiljuen ja herjaten puolustamassa monet kirjallisuuden edustajatkin, jotka edelleen vaikuttavat kulttuurissamme, myös täällä blogeissa.

Klikkaa sanaa Kiiltomato, niin näet kaikki kirjoitukseni siitä aihessta. On siitä hauskojakin muistoja.

Täällä Mekin saamme nyt puhua (Kiiltomadon keskustelut poistettiin netistä, mutta olin sitä ennen tulostanut suurimman osa niistä, joihin osallistuin.)

Pienten kieliryhmien ongelmia

Pienessä eristäytyneessä maassa tulee helposti ihmeellisiä käsityksiä asioista. Kadotetaan suhteellisuudentaju.

Nykyajan maailmassa puhutaan monia kieliä, ja maailmamme on tulossa yhä enemmän rajattomaksi. Euroopan kannalta suomi on vähemmistökieli, kuten Bo Lönnqvist muistutti eilisessä Hufvudstadsbladetissa.

"Om något är en minoritet i dagens Europa är det finskan, ett slutet språk i marginalen, effektiv motverkande all utländsk influens. Ett språk som isolerar mer än det öppnar."
(Bo Lönnqvist: Minoritetens förbannelse. HBL/Debatt 19.11.2008)

Suomi tarvitsee suojelua. "Yksi tehtävämme on vaikuttaa siihen, että suomi säilyisi käyttökelpoisena kaikilla elämänalueilla, ei vain kotikielenä. Tiedekielenä suomi uhkaa väistyä englannin tieltä", kertoi Kielikellon päätoimittaja Sari Maamies HS:n haastattelussa. (Tarja Ollikainen: Kielenhuoltaja ei ole kielipoliisi. HS/Kulttuuri/Päivän tekijä 19.11.2008)

Suomen kielen säilyttäminen kotikielenäkin on todellinen ongelma ulkosuomalaisten eli suomalaisten siirtolaisten keskuudessa eri puolilla maailmaa. Erikoisen ja harvinaisen äidinkielemme säilyttämisen vuoksi en minäkään mennyt Kanadan vuosina töihin kodin ulkopuolelle. Kotiäidin työhöni kuului puhuminen ja puhuminen suomeksi ja savoksikin, lähinnä kuitenkin kirjakielen puhuminen ja kirjojen ääneen lukeminen, jotta äidinkieli siirtyisi lapsille.

Se siirtyi, helpotti paluumuuttoa ja on ollut heille ratkaisevan tärkeä työelämässä Suomessa. He hallitsevat suomen niin hyvin, että heitä ei Suomessa oikein uskota täysin englanninkielisiksi, jollaisia he olivat englanninkielisessä maassa. Pitäisi olla englanninkielinen nimikin. Vanhin lapsistamme on oikeastaan kolmikielinen, ja Ranskassa häntä pidetään kanadanranskalaisena ja Quebecissä ranskalaisena. Hän puhuu kuitenkin aitoa suomea, jossa on lievä savolainen sävy, josta hän on ylpeä.

On hyvin julmaa ja käsittämätöntäkin, jos nimenomaan Suomessa yritetään vaikeuttaa tässä maassa asuvien muiden kieliryhmien oikeuksia. Meillä jos kellä pitäisi olla ymmärrystä tukea muita samassa asiassa, oman äidinkielen säilyttämisessä. Tämä ei koske vain ruotsinkielisiä suomalaisia vaan myös tänne muuttaneiden siirtolaisten - sanomme heitä maahanmuuttajiksi - perheitä.

Täällä saatetaan kannustaa maahanmuuttajaperheiden vanhempia puhumaan lastensa kanssa suomea tai ruotsia, heille vierasta kieltä. Tällöin menetetään niissä perheissä läheinen tunneside vanhempien omaan kieleen ja kulttuuriin - sekä vanhempiin. Kieli on keskeinen osa ihmisen persoonallisuutta.

Maahanmuuttajaperheiden lapset oppivat suomen tai ruotsin parhaiten leikkitovereilta ja opettajilta. Mutta sitä ihmettelen, millä ajalla päiväkaudet tarhassa oleva lapsi ehtii oppia vanhempiensa kielen.

Lisäys:

Ihmettelen sitä, miksi suomalaisia ulkomailla sanotaan siirtolaisiksi, mutta Suomeen muuttavia ulkomaalaisia "maahanmuuttajiksi".

Samoin ihmettelen sitä, miten harvoin käytetään Suomessa sanoja suomensomali, suomenvenäläinen, suomenamerikkalainen. Vrt vastaavat ruotsinsuomalainen, australiansuomalainen, kanadansuomalainen jne.

Mikä Suomessa on vikana?

CNN kertoi uutisissa:
Suomessa on eniten käsiaseita USAn ja Jemenin jälkeen. Miksi?
Suomessa on eniten murhia Euroopassa. Miksi?

Lisäksi tiedämme:

Suomessa nuoret tytöt tekevät tilastojen (2005) mukaan eniten itsemurhia Kiinan jälkeen. Miksi?

Mikä on vikana Suomessa?
Millä tavalla Suomi eroaa muista Euroopan maista?

Vaikka tämä tragedia tapahtui ammattikorkeakoulussa eli collegessa, kuten ulkomaiset TV-kanavat ovat tiedottaneet, tästäkin puhutaan koulusurmana. Kirjoitin tähän blogiin Jokelan tapauksen jälkeen ja kokosin ja kommentoin myös lehdissä näkemiäni kirjoituksia: ihmisviha, itsemurhan ihannointi, filosofian opetus, lukiolaisen maailmankuva. Klikkaa alla olevia sanoja 'Jokelan koulusurma', niin pääset myös niihin kirjoituksiin. Linkki myös sivupalkissa ja luonnollisesti myös hakusanojen luettelossa.

Auvisen tapaus kannattaa palauttaa mieliin, sillä Matti Juhani Saari näyttäisi matkineen Auvisen tekoa (copy cat effect). Auvinen on ollut näin olleen erittäin vaarallinen esikuva. Hänellähän oli puolestaan esikuvia vastaavista tapauksista Amerikasta. Tilanne on siis hyvin monikerroksinen, ongelma ei ole vain suomalainen, vaan kansainvälinen.

Yhteinen asia Yhdysvalloille ja Suomelle on käsiaseiden helppo saanti. Mutta Myyrmäen tapaus osoitti, että itsemurha ja murha tapahtuu myös ilman käsiasetta.

Huom! Samana päivänä Kanadassa ilmestyi lukiosta erotettu nuori mies kouluunsa aseen kanssa aamuhartauteen ja piti asetta papin ohimolla. Lue lisää kommentista.

Hitler ja Stalin ja suomalaiset lehdet

Minulla on ollut jo pitkään kuvassa oleva Kotilieden numero, jonka ostin kirja-antikvariaatista, jotta voisin käyttää sitä blogissani kuvituksena ääneen lukemisesta kotona.

Kansikuvassa on kuitenkin eräs vastenmielinen yksityiskohta, jonka vuoksi en ole sitä käyttänyt: pöytäliinassa oleva koristeaihe, hakaristi, jota en huomannut lehteä ostaessani. Lehti on vuodelta 1927 (Kotiliesi 21/1927), jolloin hakaristi oli jo tunnettu kansallissosialismin ja antisemitismin pääsymbolina. Koriste on valokuvassa keskeisessä paikassa, joten kysymyksessä ei ole voinut olla sattuma.

Toinen valokuvassa näkyvä poliittinen symboli on Varsovan kulttuuri- ja tiedepalatsi. Gloria-lehden kylkiäisenä tullut Gloria Bisnes kertoo siitä näin;

"Vieraassa kaupungissa pitää päästä yläilmoihin. Maisematasanteen tarjoaa Kulttuuri- ja tiedepalatsi Palac Kultury i Nauki, joka muistuttaa arkkitehtuuriltaan New Yorkin Empire State Buildingia. Neuvostojohtaja Josef Stalin lahjoitti sen Varsovalle korvaukseksi sodan kärsimyksistä. -- Kaupungin korkein rakennus valmistui 1950-luvulla, ja nykyään se [on] suojeltu kohde. "
(Ulla Veirto: Historiaa ja puistoelämää. Gloria Bisnes lokakuu 2008.)

Veirto kirjoittaa myös Varsovan kansannousun museosta: " Se kertoo vuoden 1944 tapahtumista, jolloin kaupunkilaiset nousivat natsimiehittäjiä vastaan." Ja Varsovan Vanhastakaupungista:

"Vanhakaupunki on Varsovassa uusvanha, sillä saksalaiset tuhosivat alkuperäisen toisen maailmansodan lopussa. Varsovalaiset rakensivat rakkaan kaupunginosansa entiselleen valokuvantarkasti."

Natsien hirvittävät tihutyöt kerrotaan lukijoille asiallisesti tässä lyhyessä yhden sivun artikkelissa, mutta Stalin ja muut kommunistit pääsevät jälleen kuin koira veräjästä. Onko tämä nyt uussuomettumista vai vaalipropagandaa?

Mitä tärkeää jäikään sanomatta? "Sankarimatkailijan Varsova" (Like 2006)kirjan kirjoittaja Tapani Kärkkäinen kertoo nettisivuillaan myös tästä Stalinin "lahjasta" : kultturipalatsin seutu on varsovalaisille kiusallinen muistuma totalitarismin ajasta, jota kesti 50 vuotta. Nettisivuilta koottuja faktoja:

Kulttuuripalatsi [alkujaan Josif Stalin kulttuuripalatsi]herättää yhä edelleen vahvoja tunteita. Kulttuuripalatsin tieltä raivattiin pois kokonaisia kortteleita vanhaa Varsovaa. Sen eteen luotiin Paraatiaukio, ja "pääsisäänkäynnin edustalla on edelleen puhujankoroke, jolla kommunistijohtajat ottivat vastaan vappu- ja sotilasparaateja". Yhdinkeskustaan raivattiin leveä vappuparaateille sopiva paraativäylä, katu jonka varrelta purettiin vanhaa historiallista Varsovaa, myös sodassa säilyneitä rakennuksia.



Marszalkowska ennen toista maailmansotaa(kuva lainattu Kärkkäisen sivuilta)

Vain pieni osa Varsovaa jälleenrakennettiin [suurelta osin Canaletton maalausten mukaan], vain Vanhakaupunki ja keskustaa. Päämääränä oli "sosialistinen metropoli joka heijastaisi työväenluokan esteettisiä ja ideologisia pyrkimyksiä." Kaupungin identiteetti tuhotttiin, 1800-1900-lukujen Varsova katosi. "Aina 1970-luvun alkuvuosiin asti oli yleistä, että säilyneistä vanhoista kivitaloista hakattiin seinien koristeet, parvekkeet ja muut koristeet pois 'jalankulkijoiden turvallisuuden takia'. --Nyt vanhoja taloja palautetaan vanhaan asuunsa."

Netissä Minun Puolani/Varsova (ks kohtaa 'jälleenrakennus')

Warsaw (opassivu englanniksi)

Onnen avaimet Suomessa

"Juvassa kiteytyy 60-lukulaisten radikaali tarina.
-- Hän oli kiihkeä taistolainen
--arkkipiispan tytär, joka erosi kirkosta ja sanoi olevansa ateisti. Nyt hän on ortodoksi.
--Isoäidillä oli kartano Nuuksiossa ja talo kaupungissa.

'Olen ollut niin onnekas!
-- Olen saanut koko ajan taiteilija-apurahoja, kirjastokorvauksia, Kulttuurirahaston avustuksia
--Minulle on ominaista olla ajassa kiinni.' "

(Maija Alftan: Kääntäjäkin on nyt taiteilija. Kersti Juva on ensimmäinen taiteilijaprofessoriksi valittu kääntäjä. HS/Kulttuuri 23.8.2008)

Vrt. Kirsikka Moring: "Taide on Venäjällä ainoa vastavoima" HS/Kulttuuri 23.8.2008

Helsingin Yliopiston Humanistisen tiedekunnan lehdessä on haastattelu, jossa Juva kertoo kääntäjän työstään.

Alkaako Suomen historia vasta 1800-luvulta?

"Tämä, jos jokin, on kulttuuriskandaali",

kirjoittaa filosofian tohtori Mirkka Lappalainen, Helsingin yliopiston historian assistentti.

"Lukiossa ei opiskella pakollisena lainkaan 1800-lukua edeltävää Suomen historiaa".

Tämäpä oli yllätys. Alkaako Suomen historia nuorisolle vasta Venäjän vallan ajasta? Voisitteko kuvitella, että englantilaiset aloittaisivat historian Jane Austenin ajasta ja ranskalaiset Napoleonista?

Lue ja hämmästy. Näin kirjoittaa Mirkka Lappalainen:

"Nykyisten opetussuunnitelmien mukaan lukiossa on neljä pakollista historian kurssia. Ensimmäinen käsittelee ihmistä ja ympäristöä muinaisuudesta nykyaikaan. Toisen nimi on 'Eurooppalainen ihminen', ja sen tavoite opetussuunnitelman mukaan on 'ymmärtää, mistä eurooppalaisuus rakentuu'. Kolmas kurssi käsittelee kansainvälisiä suhteita ja neljänteen on puserrettu Suomen historia 1800-luvulta nykypäivään.
Suomen vanhempi historia on sysätty vaihtoehtoisiin kursseihin."

Lisäksi käy esille, että Kreikan ja Rooman historia käydään läpi kahteen kertaan. Mutta entä Suomen historia?

"Vielä pahemmaksi asian tekee se, ettei Suomen 1800-lukua edeltävää historiaa opiskella edes yläasteella. Se mainitaan ainoastaan ala-asteen opeteussuunnitelmassa.

-- Valkolakin voi painaa päähänsä tietämättä mitään suomalaisen yhteiskunnan juurista. Ylioppilaan ei tarvitse tuntea Suomen pitkää historiaa idän ja lännen kirkkojen, Venäjän ja Ruotsin välissä. Koulusta voi purjehtia menestyksellä läpi tietämättä, miksi Suomen kivikirkot ja linnat rakennettiin, milloin ja miksi Helsinki on perustettu tai Suomenlinna on rakennettu."

Mirkka Lappalainen: Pelastakaa Suomen historia. Helsingin Sanomat/Tiede ja luonto. 22.1.2008.

Tätä kaikkea vaille he jäävät.

Photo Friday: Dangerous

Arson in Helsinki. Helsinki burning (2006). Churches on fire . Arsons: Porvoo medieval Cathedral (2006); Tyrvää medieval church (1997); Virrat church (1997); Kirkkonummi church(1992); Lentiira church, Pietarsaari church, Haapavesi church, Seinäjoki church at Lapua, Rautavaara wooden church all in the 1980's.

Tuhopoltot ja salama

Suomalaiset teini-ikäiset Unicefin tutkimuksessa

Aineellisesti hyvin, mutta psykososiaalisesti huonosti voivat suomalaiset teini-ikäiset Unicefin raportin mukaan. He elävät myös vaarallisempaa elämää kuin muiden rikkaiden länsimaiden lapset. (Johanna Westman "Tonåringar lever farligt." Hufvudstadsbladet 16.2.2007)

Westman kertoo, että Unicefin raportin mukaan italialaiset 15-vuotiaat lapset syövät päivän pääaterian vanhempiensa kanssa useita kertoja viikossa. Tässä asiassa Suomen tilanne on erityisen huono, kun mitataan lasten hyvinvointia rikkaissa länsimaissa. ("I just det avseendet placerar sig Finland särskilt lågt i Unicef:s mätning av barnens välmående i de rika västländerna.")

Aineellisesti parhaiten voivat lapset Hollannissa ja Pohjoismaissa, Suomi mukaan lukien. Mutta perheen ateriointitavat ovat vain yksi niistä kohdista, joissa tulee ilmi, että Suomessa ja muissa Pohjoismaissa keskivertoteini-ikäisten "aineellinen elintaso on paljon parempi kuin psykososiaalinen elämänlaatu". (" genomsnittsbarnets materiella levnadsstandard är långt bättre än den psykosociala livskvaliteten".)

Unicefin raportti

Onko Suomellakin mustavalkoinen sielu ja salainen suru?

Miksi Suomessa on niin synkkää ja harmaata? Tämä aihe on tullut eteeni kolmesti vuorokauden sisällä. Ensinnäkin eilen tulleessa Kotiliedessä Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa siitä, kuin Suomi aiheutti hänelle jälleen kulttuurisokin hänen palattuaan Intian matkalta:

"Silmäni olivat ehtineet tottua vahvoihin ja lämpimiin ruskean, punaisen ja auringonkeltaisen sävyihin, hehkuvaan indigonsiniseen, syvään sammalen ja smaragdin vihreään. Siirtyminen harmaan, mustan ja valkoisen hallitsemaan värimaailmaan tuntui sietämättömältä."
(Virpi Hämeen-Anttila: Värillä on väliä. Kotiliesi 1/2007, 19)

Tänä aamuna Helsingin Sanomat:

"Ei tarvitse kovin paljon liioitella väittääkseen, että suomalaiset naistenvaatekaupat ovat pullollaan mustaa, harmaata ja valkoista perusvaatetta ja väripilkun virkaa toimittaa ruskea neulerivistö.
'Suomalaisuus on mustaharmaa', nyökyttelee --maahantuontiliikkeen myyntiedustaja--'"
(Satu Kaarla: Villit värit ja trendit eivät myy. - HS/D Koti ja tyyli 29.12.2006)

Olen jo kauan ostanut vaatteeni kirpputoreilta muun muassa sen vuoksi, koska siellä on parempi ja minulle sopivampi värivalikoima. Olen pohtinut tätä asiaa tässä blogissa vähän aikaa sitten kirjoituksen Hyvä ja huono maku -kommenteissa: Miksi Suomessa hyvä maku liitetään niin usein askeettisuuteen ja tummiin väreihin?

Istanbulin suruvärit

Eilen aloin lukemaan Orhan Pamukin kirjaa. Mitä kirjoittakaan Pamuk omasta kotikaupungistaan Istanbulista, sen "mustavalkoisesta sielusta" luvussa Mustavalkoinen? Hän kirjoittaa ensin mustavalkoisen kauneudesta ja kodikkuudesta, mutta liittää harmauden ja mustavalkoisuuden myös suruun, Istanbulissa muinaisen loiston menetykseen:

"Jotta voisi paremmin ymmärtää kaupungin mustavalkoista tunnelmaa, joka korostaa siihen väistämättä liittyvää surua ja jota tuotetaan aina vain lisää koska istanbulilaiset jakavat sen kuin kohtalon -- väkijoukot kulkevat siellä [kaupungin keskustassa] aina yhtä hailakoissa, värittömän harmaissa, varjomaisissa vaatteissa. Minun aikakauteni istanbulilaiset, jotka toisin kuin rikkaat ja ylpeät esivanhemmat pukeutuvat harvoin räikeisiin [ kirkkaisiin?] väreihin, kuten punaiseen, kirkkaanoranssiin tai vihreään."

Pamuk kirjoittaa, että istanbulilaiset näyttävät helposti siltä kuin he jonkin "salaisen moraalin pakottamina varoisivat herättämästä huomiota vaatetuksellaan. Mutta salaista moraalia ei tietenkään ole, mutta voimakas surun tunne, joka suosii vaatimattomuutta elämän ohjenuorana. Viimeisen puolentoista vuosisadan ajan kaupunkiin vähitellen laskeutunut tappion ja menetyksen tunne sekä köyhyyden ja rappion merkit näkyvät kaikessa, aina mustavalkoisesta maisemasta istanbulilaiseen vaatetukseen." (Pamuk, 65-66)

Osmanien ajan ja sen taiteen, "menneisyyden voitokkaat ja onnelliset värit " ovat unohtuneet osittain tietämättömyydestä, kirjoittaa Pamuk. Vanhaa taidetta ja sen väriloistoa ei tunneta.

Mikä on Suomen salainen suru?

Hämeen-Anttila antaa kolumnissaan heti synkkyydestä kokemansa pettymyksenilmaisun jälkeen sovinnollisen selityksen, joka annamme yleensä: "Tiedän toki, että karu pohjoinen ilmastomme ja ihomme ja hiustemme väritys määräävät sen, millaisia taloja teemme ja millaisia vaatteita puemme päällemme." Rakentamisen kylmää ja harmaata väriskaalaa hänkään ei täysin ymmärrä.

Meidän esivanhempamme eivät eläneet rikkaudessa ja loistossa, mutta värit olivat siitä huolimatta usein iloisia. Tarvitsee vain laskeutua kansallismuseon alakertaan ja tutkia suomensukuisten kansojen värikkäitä asuja - jollei niitä ole viety jo pois.

Johtuvatko ankeat värit uskonnosta, jota yleensä syytetään kaikesta mahdollisesta? Eivät varmaankaan, sillä jopa äärimmäisen ahdasmielisillä Amisheilla ja Shakereilläkin on/oli kauniinvärisiä vaatteita. Uskonnollisuus ei vihaa värejä muualla. Myöskään kylmä ilmasto ei ole tehnyt arktisten kansojen kulttuuria ja vaatetusta ankeaksi. Vaaleaihoiset tanskalaiset rakastavat kirkkaita värejä. Mikä sitten on tehnyt meistäkin "surupukuisia"?

Ovatko synkät värit "orjuutetun maan" värejä, maan joka itsenäistyi vasta viime vuosisadan alussa? Jotkut sanovat tosin, että Suomi on itsenäistymässä todellisuudessa vasta nyt. Ovatko ankeat värimme ja rumat rakennuksemme siinä tapauksessa "itäblokin" kulttuuria, "itäsaksalaisuutta", joista muut Itä-Euroopan maat ovat jo luopuneet? Suremmeko yhä Neuvostoliiton kyljessä elettyä 1900-lukua ja omien pakolaistemme, karjalaisten kohtaloa?

Surevatko nuoret ihmiset sitä, että rikkaana pidetyssä Suomessa heillä ei ole mahdollisuutta yksinkertaiseen ihmisen onneen, omaan kotiin ja lapsiin, vaan työ vie kaiken ajan - tai ei ole edes työtä? Onko ihmisiltä viety yksinkertainen elämänilo, sukurakkaus, uskonnon tuoma lohdutus? Ollaanko meistä tekemässä koneita, robotteja, jotka ovat tehokkaita ja antavat kaikkensa tehokkuuden ja menestyksen saavuttamiseksi ja luopuvat sielustaan ja normaaleista tunteistaan?

Uskaltaisimmeko Orhan Pamukin lailla pohtia perusteellisesti oman maamme elämän ankeiden värien syitä?

Mitä arvostamme Suomesssa? Count your blessings

Englannissa on hauska sanonta "Count your blessings", joka tarkoittaa sitä, että kannattaa aina muistaa niitä hyviä asioita, joita elämässä on. Useat englannin sananparret ovat peräisin Raamatusta tai virsistä, niin tämäkin. Tätä sanontaa käytetään usein puhekielessä.

Asuin yhdeksän vuotta ulkomailla ja kävin sinä aikana vain kerran Euroopassa - ja Suomessa. Mitä ajattelin Euroopan lomallani Suomesta? Mitä arvostan nyt Suomessa?

Olimme olleet koko perheen interailillä Euroopassa ja tulimme laivalla Tukholmasta Turkuun. Meri ja saaristo olivat hätkähdyttävän kauniit, ja niitä kehuttiinkin kanadalaisen sanomalehden matkailupalstalla.

Eniten ihastutti Suomessa valo. Ilma vaikutti läpikuultavalta ja värit raikkailta. Suomenlinnan rantakasarmin, meren ja luonnon värit olivat niin kauniita, että tuli kyynel silmää. Eräs paluumuuttaja sanoikin, että Suomessa on niin kaunista, että silmiin koskee.

Helsingin keskustan ja maaseudun kauneus valloittivat. Matka Savoon junalla oli elämys, sillä olimme unohtaneet, miten paljon metsiä ja järviä Suomessa on. Euroopan hiukan ränsistynyt tyylikkys viehättää minua. Pidän vanhoista rakennuksista kuten vanhoista ihmisistäkin. Helsingin keskustassa näytti kuitenkin olevan vain nuoria ihmisiä. Missä olivat lapset ja vanhemmat ihmiset?

Outo, eksottinen
ja niin rakas suomen kieli

Eniten hämmästytti kieli. Vaikka olimme koko ajan puhuneet kotona suomea, suomen kieli vaikutti suurena annoksena oudolta ja eksoottiselta. Sitä puhuttiin matalalla äänellä. Ihmisjoukkojen äänet olivat kuin eksoottista muminaa. Tältä minusta silloin tuntui, mutta ei tietenkään tunnu enää. Olen tottunut. Minulla itsellänikin on matala ääni.

Katsomme juuri nyt Formula 1 -kilpailuja Bahrainista. Yksi haastattelijoista on ollut entinen iisalmelainen (Tukholmassa syntynyt) Keke Rosberg. Jokin aika sitten eräs bloggaaja oli pahoillaan siitä, että Nico Rosberg ei puhu suomea. Tällä useita kieliä osaavalla charmikkaalla nuorella kosmopoliitilla on kuitenkin selvä suomen kielen vaikutus puheessaan. Hänen isänsä puhuu sujuvaa englantia, mutta se on suomalaisen englantia, jota Nico luonnollisesti jäljittelee.

Näin tapahtuu niissä siirtolaisperheissä, joissa vanhemmat puhuvat koko ajan vierasta kieltä lapsilleen: lapsi omaksuu vanhempiensa intonaatiota ja äänteitä. Tämä esivanhempien kielen vaikutus säilyy useita sukupolvia. Kiinnostavaa on, että tätä ei ole yhtä paljon niillä lapsilla, joiden vanhemmat puhuvat heille vain omaa kieltään ja jättävät vieraan kielen oppimisen syntyperäisten opettajien ja ystävien käsiin.

Jotain siirtyy silloinkin. Tyttäremme oli opiskelemassa Sorbonnessa kielitidettä. Onko äitisi virolainen? kysyi professori. Osui aika lähelle. En ole kuitenkaan puhunut lapsilleni koskaan vieraita kieliä. Kielititeen professori selitti, että ihminen säilyttää vaikkapa alitajuisesti jotakin alkuperäisestä kulttuuristaan, pitää siitä kiihkeästi kiinni, sillä se on osa hänen persoonallisuuttaan. Se kuuluu hänen kielessään, ja jos tätä tosiasiaa ei tunnusta, ei opi todella hyvin vierasta kieltä.

Kieli oli tärkein syy siihen, miksi palasimme Suomeen. Teimme suuria uhrauksia lastemme suomen säilymiseksi, muun muassa jäin kotiäidiksi kielen vuoksi. "Laatuaika" ei riitä kielen säilyttämiseen, pitää olla todellista aikaa ja puheliaat vanhemmat.

Arvostan kuitenkin myös kielitaitoa. Suomen kaksikielisyys on rikkaus, vaikka minulle ei tulísi mieleenkään puhua skandinaaville ruotsia. Englannilla saa helpommin kontaktin. Mielestäni ihminen saa myös säilyttää oman kielensä vaikutukset vieraassa kielessä, kunhan kieli on selvää, ymmärrettävää.

Yksi ihosyöpäleikkaus opettaa ihmeesti rakastamaan lierihattuja

"Sitten muistakaa. Vaikka menette kauppaan talvella, leveälierinen hattu päähän", neuvoi ihotautilääkäri minua, kun minulta oli onnistuneesti poistettu spinosellulaari karsinooma leukapielestä.

Lierihatut ilmestyivät asusteekseni noin karulla tavalla vuonna 1989. Mutta ihaniahan ne ovat niin kuin itse elämäkin, jota ne suojelevat.

Minulla ei ole tapana puhua yksityisistä ongelmistani julkisesti. Mutta tämä hattuviha on niin yleistä ja sitkeää, että siitä pitänee puhua. Ehkä tämäkin kirjoitus voi pelastaa muutaman ihmishengen tai muutaman ihmisen kasvot jatkuvilta leikkauksilta. Minun ihosyöpäni ei ollut onneksi aggressiivinen. Kasvojani ei ole leikelty sen jälkeen.

Aurinkovoiteet eivät riitä suojelmaan ihoa. Hatunkin täytyy olla tarpeeksi leveälierinen ja tiivis.

Mieheni pitää myös hatuista. Kesällä hänellä on panamahattu, josta pidän kovasti (olenhan ostanut sen hänelle muutama vuosi sitten nn:nnen hääpäivän kunniaksi.) Saamme jatkuvasti kuulla ihmettelyä ja jopa herjauksia hatuistamme.

Mistä ihmeestä tämä suomalaisten hattuviha johtuu? Onko se politiikkaa viime vuosisadalta tai jopa kauempaa vapauden ajalta hattujen ja myssyjen kiistoista, joissa mahdollinen sukulaisemme Tammelan kirkkoherra Johan Amnell oli aktiivinen myssypuolueen jäsen? (Pilkkanimi myssyt tarkoitti yömyssyjä)



Rakastu hattuun. Se suojelee ihoasi ihosyövältä ja ennenaikaiselta vanhenemiselta.

Ja sitten kirjallinen lainaus hatuista:

Keittäjällä oli vapaapäivä ja hän oli pukeutunut vierailuasuun. --asua täydensi uusi hattu. Se näytti sekä kooltaan että muodoltaan epäillyttävästi Kasimir-sedän paperikorilta, johon oli kiinnitetty koristeeksi valtavan suuri rusetti.
- Tämä hattu on sitten viimestä huutoo, sanoi keittäjä pyörähtäen peilin edessä. - Paljonhan se makso, mutta kerranhan se vuan kirpasoo.
- Ja nyt matkaan, sanoi keittäjä tarttuen tukevaan sateenvarjoonsa, jonka hän levitti auki, kun astuttiin pihalle ja tokaisi: - Päivettymistä en pelekee, mutta hattu voep hualistua.


Kirjastani Aurora ja Pietarin serkut. 1993. Sivuilta 78-79. On suurlakkovuosi 1905, jolloin suomalaiset olivat kerrankin melkein täydellisesti yksimielisiä. Savolaiset palvelijat toivat murteensa mukanaan Helsinkiin.

Kirja on loppuunmyyty, ja minulla on siihen oikeudet. Voisin oikeastaan laittaa sen nettiin näin juhlavuoden kunniaksi.