Koti 2000-luvulla

Kirjoitin tässä asunnossa kuusi kirjaa ja seitsemännenkin melkein valmiiksi. 1990-luvulla työpöytäni oli tuon ruokapöydän paikalla.
27.6.2007
(Koti 1989-2009: olohuone 2000- )




2007




2007



olohuone 2000-luvulla




Joulu 2005: ensimmäiset digikuvat.
olohuone

Joulukukkia 2005




Joulu 2006
Memories of our Christmases past




Pyry vieraana maaliskuussa 2008

kotimme 1989-2009
kuvissa olohuone 2000-2009
Kotona 
The neighbourhood

PIMEÄ

Dark nights in Helsinki
Diana-patsas Kolmiopuistossa
Klikkaa kuvat suuremmiksi!
Värikollaasi 215

'

John Irvingin kirjassa "Kunnes löydän sinut "Jack Burns asuu äitinsä kanssa Htelli Tornissa.

In the background in the centre of Helsinki is hotel Torni (=tower) where Jack Burns (John Irving: Until I find you) stays with his mother while they are trying to find Jack's father. 

A view from my window

Yöraitiovaunu
Waiting for the tram in the centre of Helsinki



Korkeavuorenkatu klo 22:30 tammikuussa 2007
A view from my window 1989 - 2009




Ja ihan oikeat kollaasitkin löytyivät: Vuosi 2009 alkaa. Maisema muuttuu. Paremmat ilotulituskuvat kuvattuina saman kerrostalon katolta vuoden 2008 elokuun yössä:
Fireworks January 1st 2009 and in the summer August 2008.



Maisema muuttui 20 vuoden jälkeen.  Erkkerin nurkasta näkyy Linnanmäki yöllä
Linnanmäki amusement park at night




Ja aurinko nousee. And the sun rises after darkness.

Värikollaasi 215 : PIMEÄ

Photo Friday: 'On a walk'

On a walk in Split, Croatia.

Silittämistä Italiassa ja Amerikassa

Keittiön väreihin sopiva, pesukoneessa pestävä ja silittämättä siisti keinokuituliina peittää pyöreän pöydän ja ikkunan edessä olevan lipaston, jonka päällä pidän ruukkukasveja. Kynttilänjalka on lapsuudenystäväni tuoma tuliainen Kreikasta. Hän pitää Välimeren maista eniten kuitenkin Italiasta, ja käy siellä usein.

Kun menin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, taisi olla vasta toinen päivä perillä, kun amerikkalainen äitini sanoi, että heillä on sitten sellainen tapa, että jokainen silittää omat vaatteensa, perheenisäkin omat paitansa, vaikka on kiireinen liikemies. Amerikkalaisrouva näki heti, että en tiennyt silittämisestä mitään. Vaikka en pidä silittämisestä, opin vähitellen pitämään vastasilitetyn puuvillakankaan tuoksusta. Silittämistä riitti, sillä Amerikassa koulutytöt käyttivät joka päivä eri vaatteita ja muodissa olivat puuvillakankaiset paitapuserot ja leveät rypytetyt hameet, joiden alla pidettiin tyllialushameita - niitä ei onneksi tarvinnyt silittää.

Äitini oli sitä mieltä, että minusta tulee maisteri ja minun ei pidä sekaantua palvelijoiden töihin: Muista sitten, ettet mene ainakaan keittiöön häiritsemään keittäjää. Hän puhui kokemuksesta, sillä hän oli ollut hienoissa perheissä keittäjänä. Amerikanvuoden jälkeen minut hyväksyttiin Iisalmen hienoihin piireihin, muun muassa kutsuttiin vieraaksi saksanopettajani kotiin. Tämä tarmokas ja älykäs nainen, jonka olin tottunut näkemään koulussa virallisesti kävelypukuun pukeutuneena, esiintyi kotonaan silkkinen pastellinsävyinen alushame päällä. Berliini ja Marlene Dietrich välähtivät mieleeni, kun näin opettajani esiintyvän kuin ainakin suuren maailman daami. 

Varatuomariperheen arvokas kotiapulainen hoiti tarjoilun. Jossain vaiheessa opettajani huusi keittiöön: Hilma, toisitko minulle lasilisen vettä. Mustaan mekkoon ja valkoiseen esiliinaan pukeutunut vanha palvelijatar toi tarjottimella vettä kristallilasissa. Sain näin lisäopetusta siitä, miten eletään hienoissa perheissä. Anoppini oli ollut koko ikänsä opettaja, ja hänellä oli aina kotiapulainen, perheen kaksosten ollessa pieniä myös lastenhoitaja. Anoppini sanoi, että lakanat piti aina silittää. En silittänyt muuta  kuin silloin, kun appi ja anoppi olivat käymässä Helsingissä opiskelija-asunnossamme.

Meistä tuli mieheni virkamiessuvun ainoa perhe, jolla ei ollut kotiapulaista, sillä minä olin kummajainen maisteri-kotiäiti, vaikka miehelläni oli nuorena hyvin pieni palkka. Elimme köyhää ja onnellista elämää ja nukuimme ruttuisissa lakanoissa. Vuosikymmenet silitin mieheni paidat, mutta mieheni pesi aina ikkunat ja imuroi kodin avojaloin kalsarit jalassa levysoittimesta kuuluvan Bachin musiikin pauhatessa pölynimurin äänen yli.  

Kuten olen jo kertonut, lainasimme Bach-levyt DDR:n tiedotustoimiston kirjastosta. Onkohan meistä kansio Stasilla?

November: sunrise and first snow in Helsinki

Aamunkoitto ja ensi lumi Helsingissä marraskuussa




Samana aamuna. Kuvat on otettu kerrostalon kattoparvekkeelta. Näin, että katoille oli satanut lunta ja ryntäsimme ottamaan valokuvia.




Korkeavuorenkatu paloasemalle päin



Helsingin kattoja




Ovi kattoparvekkeelta alas
Asuin tässä kerrostalossa 20 vuotta.

Marraskuun
Makrokuvat Pieni Lintu-blogissa

Työn perässä muuttajat

Pohjoisen enkeli. Angel of the North, Veistos; AntonyGormley

Photo: David Wilson Clarke/Wikipedia

Tänään tyttäreni, hänen miehensä ja heidän kolme kissaansa muuttivat Brittein saarille Newcastleen Englannin pohjoisosaan, josta he kumpikin saivat työtä. Seutu on minulle tuttua vain Catherine Cooksonin kirjoista ja joistakin elokuvista.

Nyt tiedän, minne suuntautuvat seuraavat matkamme.  Vihdoinkin myös Skotlantiin, joka on aivan vieressä ja eri puolille Englantia, josta eteläosa on jo tuttua. Ilmasto on leuto ja kaupunkia ei vaivaa samalla tavalla kosteus kuten muita Englannin kaupunkeja.
Millainen on Newcastle? Lonely Planet tietää.:)

Maalaustunteja: Hall Diteman

Otin vaihto-oppilaana maalaustunteja. Opettajani oli Hall Diteman. Hän lahjoitti minulle yllä olevan työnsä,  jossa on kuvattuna koulutieni, reitti jonka kävelin lukiosta AFS-kotiini. (Kuva on tietenkin tekotavasta johtuen peilikuva). Taustalla näkyy 1950-luvun Billings, joka oli silloin nopeasti kasvava kaupunki, kultainen kaupunki, kuten jotkut sanoivat.

Myös AFS-perheeni oli muuttanut itärannikolta Bostonista länteen. Perheenisällä oli yliopistotutkinto ja rivi Shakespearen teoksia, äiti oli opiskellut yliopistossa musiikkia ja näyttelemistä, mutta elannon toi perheenisän lama-aikana hankkima työkokemus Fordin tehtailla: hän tunsi autot ja ryhtyi myymään fordeja montanalaisille. Äiti jäi kotiäidiksi viidelle tyttärelle ja soitti pianoa pianokvartetissa omaksi ilokseen. Silloin tällöin naiset pitivät konsertin. Kerran olin flunssassa poissa koulusta kotona päivällä ja kuulin yläkerran huoneeseeni heidän harjoittelunsa, soittavan Claude Debussyn sävellystä, joka oli pianokvartetille. Aikamoinen elämys.

 

Näin Hall opetti minua maalaamaan. Olin maalannut huoneeni ikkunasta pihalla näkyvän kallion ja vein työn nähtäväksi. Meitä oppilaita oli puoli tusinaa, muut aikuisia. Hall piirsi sihen muutaman viivan, ja sehän muuttaa kaiken. Ne yksityiskohdat!

Eräs kaunis työ. Hall Diteman: 

Farmhouse on a prairie (+ Snow-covered hills, lrgr; 2 works)

1964(klikkaa kuva suuremmaksi)
Lue mitä kirjailija Tom Wolfe kirjoittaa "My friend Hall Diteman"
Tom Wolfe about Hall Diteman (PDF)


      

Hall Diteman (oikealla takan vieressä) oli tehnyt vähän aikaisemmin pitkän maailmanympärysmatkan tiskaamalla eli tehden eri puolilla maailmaa milloin mitäkin hanttitöitä. Ainahan englantia osaava voi välillä opettaakin. Kuvassa on tupaantulijaiset hänen uudessa kodissaan meille hänen entisille oppilailleen - minä olin kylläkin aivan uusi, tapasin hänet ensi kertaa, muut ovat yliopisto-opiskelijoita paitsi lukion taideluokan luokkatoverini Fred (Frederick Clayton Jackson, oikealla). Takan reunustalla istuu Hall. Minulla on raidallinen punavalkoinen hame, jonka mallin keksin omasta päästäni ja tuttu ompelija Iisalmessa teki sen. Mutta heti New Yorkiin tultuani näin suureksi järkytyksekseni täsmälleen samanlaisen hameen eräällä oikein pulskalla mustalla rouvalla. Hän oli keksinyt mallin jo aikaisemmin.

Ilokseni olen näin Internetin aikana löytänyt kuvia vanhoista Amerikan ystävistäni.
Kuvassa Hall Diteman oikealla. Hän eli paljon yli 90-vuotiaaksi ja ehti saada arvostusta taiteelleen.

2014 syyskuu: Syksyn värit

Lapsuudenystäväni toi gladiolous-kimpun huvilaltaan. Aprikoosit ja Garda-järven seudulta tuotu tuliainen, oliiviliina sopivat yhteen. Kuva otettu uudella kameralla. Panasonic Lumix DMC FZ72, jota opettelen käyttämään.

Uusi peili: mahdoton maailma

Uusi kaunis peili nojaamassa olohuoneen kirjahyllyyn, odottamassa paikkaansa. Onko tässä symboliikkaa?

Hyvä hinta - ja laatusuhde, vitsaili poikamme, sillä mieheni löysi peilin roskalavan vierestä. Siinä on pieni lohkeama yhdessä nurkassa, mutta se ei näy. Suurin peilimmekin on samoin hankittua, jonkin myymälän hylkäämä.

Peilin sijoittaminen eteiseen kahden kapean kirjahyllyn paikalle aloitti ketjureaktion. 1500-luvun romaanit, miltei kaikki pokkareita, siirrettiin kaappiin, jossa on ollut tähän asti Poirot, Midsomer-ym DVD:t. Ne taas siirrettiin makuuhuoneen nurkkaan kapeaan tilaan ikkunan viereen. Ne ovat lisäeriste vetoa vastaan, muovipäällysteisinä eivät kerää pölyä. Huh, nythän piti alkaa muoviton viikko. Mutta miten DVD:t voisi muuten säilyttää? Paperipusseissako? Eikö saisi olla DVD-levyjä? Pitäisikö heittää pois kunnon tavara, ja niistä tulisi jätettä?

Suru ei koskaan katoa

Sisareni kuoli yli seitsemän vuotta sitten syöpään tuskallisten hoitojen jälkeen, jotka näyttivät parantaneen hänet, mutta olivat tuhonneet sydämen ja keuhkot. Hän oli yhdeksän vuotta nuorempi kuin minä, harjoituslapsi, kuten hän sanoi. Hän kävi meidän luona Helsingissä lukion ja oli kuin isosisko vanhimmalle lapsellemme, tyttäremme kummi. Hän oli naimisissa toimittajan kanssa, ja siksi hänestä ja heidän pojastaan on paljon hienoja valokuvia, ja on joitain lehtijuttujakin kuten tämä Savo-lehdessä ollut hauska hattujuttu, jossa sisareni on hattumannekiinina. Hänen ainoa lapsensa on miehelleni ja minulle yhtä läheinen kuin oma lapsi.

Vanhat rakkaat tuolit

tuoli ja kaappi, originally uploaded by Anna Amnell.

Meksikkolainen tuoli ja Ikean kaappi sopivat yhteen. 1980-luvulla Toronton Ikeasta ostetussa kaapissa on shaker-tyylimäistä askeettisuutta. Kaappeja on kaksi, ja usein olen laittanut ne vierekkäin.

Tuoleja on kahdeksan. Ne ostettiin hyvin halvalla puuvalmiina ja laitettiin itse kuntoon, hiottiin ja käsiteltiin pinta. Tuolit ovat kaikki kahdeksan erilaisia, sillä ne on tehty pienessä meksikkolaisessa kylässä. Kauppaa piti erään kanadalaisen pikkukaupungin yliopistossa työssä oleva espanjanopettaja, joka ajoi kerran vuodessa miehensä kanssa Meksikkoon ja toi sieltä ison perävaunullisen huonekaluja ja muuta tavaraa myytäväksi.

 

Samasta myymälästä ovat nämä meksikkolaiset ruukut.

Muuttaminen on kamalaa

Minulla on edelleen ikävä tätä kirjakaappia, joka ei mahtunut muuttomiesten mukaan portaita ylös uuteen asuntoomme. Nyt jälkeenpäin tulee ajatelleeksi, että olisiko se  pitänyt purkaa ennen muuttoa. Tällaisia näkee vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Nyt on kaikki seinät täynnä Ikean kirjakaappeja, ja tauluille ei ole tilaa. Tässä kaapissa oli 1900-luvun alkuun liittyviä kirjoja. Järjestän kirjat aina aikakausien mukaan. Kirjoitin 1990-luvulla 1900-luvun alusta, ja 2000-luvulla 1500-luvusta. (Viime vuoden kirjani oli valmis jo monta vuotta sitten, mutta en löytänyt sille kustantajaa, kun nuorten historialliset romaanit olivat tulleet epämuodikkaiksi.)

Helteellä

Kun tuuletusikkunat ovat auki erkkerin toisessa sivussa, siihen tarvitaan näkösuoja, koska sillä puolella ei ole näkösuojana puuta. Punottu verhonpidike pitää valoverhon lempeästi paikallaan. Toisella puolen on lehmuksen lisäksi näkösuojana paksu valkoinen pöytäliina, jonka ensisijainen tehtävä on estää näin helteellä auringonpaahde iltapäivällä. En halua laitella monimutkaisia kalliita rullaverhoja joka paikkaan.

Kun ikkunat ovat korkeita, verhojen siirtely sujuu koko asunnossa kätevästi ylimääräisellä pitkällä verhotangolla, jonka päässä on sileä kullanvärinen pallo. Ei tarvetta verhojen riuhtomiseen eikä ylimääiräisiin kalliisiin verhokeppeihin, jotka asetettaiisin kuhunkin ikkunaan. 20 vuotta asunnossa, jossa oli paljon korkeita ikkunoita, opetti säästäväiseksi, suurin osa verhoistamme on ollut aina kotoisin kirpputorilta. Nämä kallit pitsiverhot ostin kaupasta. Ne ovat käytännölliset, ne läpäisevät valoa, ovat näkösuoja, ja ne voi pestä pesukoneen hienopesuohjelmalla ja ripustaa heti ikkunaan. Vaikka asumme yläkerrassa, kadulta nousee paljon pölyä, ja verhot täytyy pestä usein. Pidän verhojen kuvioista. Verhot on tehty Turkissa, mutta niiden kuviomalli on Viktorian ajan Englannista.

 

Kevätpäivä kotona

March, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Valo leikki meksikkolaisessa tuolissa.

Lepakkotuoli

Huopalahdessa, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Näytän tässä omenaa syödessäni Marlon Brandolta, mutta tässä näkyy lepakkotuoli, josta on vain muisto jäljellä, ja tuo hauska Marimekko. Asuimme radan varrella vastapäätä Huopalahden rautatieasemaa vanhassa puutalossa, oikeassa venäläisessä dachassa, joka oli tuotu sinne Kaivopuistosta tai Terijoelta. Pihalla kasvoi 60 puuta ja vadelmapensaita.
Tuolin alla on mustavalkoinen räsymatto, ainoa jonka olen koskaan itse kutonut.
Tästä talosta tuli  25 vuotta myöhemmin Terijoen huvila kirjaani Aurora ja Pietarin serkut, joka kertoo (fiktiivisen) Aurora Koivun suomalais-venäläisestä suvusta 1900-luvun alussa. Meidän asunnostamme tuli tyttöjen kerros, jossa olivat Auroran Pietarin serkkujen Olgan ja Elisabetin huoneet.
Lue lisää seuraavasta kirjoituksestani Venäläinen dacha Huopalahdessa.

Tänään kannattaa olla Niskanen. Suku, DNA, perinnöllisyys, sairaudet

Niskasen sisarukset Iivo ja Kerttu ovat menestyneet talviolympialaisissa, veli sai kultaa ja sisar hopeaa hiihdossa. Suomalaiset ja varsinkin Niskaset voivat juhlia.

Tällaisina päivinä muistuu mieleen, että tuokin suku näkyy niissä sukututkimuksissa, joita minulle on kerääntynyt, vaikka en ole itse harrastanut sukututkimusta. Minusta ei ole niin paljon kärsivällisyyttä vaativaan työhön.

Lapseni sanovat, että kaikki suomalaiset ovat sukua toisilleen ja muistuttavat, että kaikki eurooppalaiset ovat sukua Kaarle Suurelle. Joillakin ihmisillä on niin järjestelmälliset aivot ja hyvä muisti, että lukuisat sukutaulukot ovat heillä järjestyksessä päässään. Olen käynyt parissa sukukokouksessa, ja toisessa eräs samaa sukua oleva vanha lääkäri, jota en ollut koskaan nähnyt, sanoi heti: Mehän ollaan sen ja sen suvun kautta paljon läheisempiä sukulaisia.

Sukukoukouksissa on hauskaa, sillä siellä tulee yhtäkkiä vastaan kovin tutunnäköisä ihmisiä, jotka ovat toiselta puolen Suomea ja aivan ennestään tuntemattomia: näköisyyskin periytyy. Tunnetusti marksilaisuus ei hyväksynyt genetiikkaa, ja sukututkimus taisi olla hiukan epäsuosittua suomettumisen aikoina. Nykyään tiedämme, että sekä perinnnöllisyys että ympäristö vaikuttavat monin tavoin. Perinnöllisyys saa ihmisen suosimaan tietynlaista ympäristöä ja tuttavapiiriä, ja ympäristö voi joko tukahduttaa tai antaa suotuisat olosuhteet perinnöllisille taipumuksille.

Nyt kun viikingit mellastavat TV:ssä tulee mieleen erään kanadalaisen miehen kertoma sukujuttu. He olivat aina pitäneet itseään aito ranskalaisena sukuna, jonka nimikin tuli heidän sukuperinteensä mukaan työvälineestä, jolla viinikönnösten juuria kuokittiin. Sitten joku suvun jäsen meni tutkimaan arkistoja, ja sieltä löytyi sotaisa viikinki, joka kävi joukkoineen ryöstämässä jatkuvasti kirkkoja ja luostareita.

Silloin kuningas keksi hyvä idean: aateloidaan tämä kauhea mies, jotta hän jää tänne asumaan, ja loppuu tämä mellastus. Niin tehtiin, "mereltä tulleen" sotaisuus toimi sen jälkeen Ranskan hyväksi. Kului muutama sata vuotta, ja tasavaltaisia ajatuksia omaksunut suku heitti etuliitteen de roskiin ja omaksui aito ranskalaisen identiteetin. Mutta kirkonkirjat ovat katolisissa maissa vielä tarkemmat kuin meillä Suomessa, vaikka meidänkin kirkonkirjoja kehutaan korvaamattomaksi avuksi mm perinnöllisiä sairauksia tutkittaessa. Sukusalaisuudet paljastuvat.

[Meillä jokaisella on ainakin 20 sukua, ehkä enemmänkin. Usein naisten sukunimet alkavat näkyä vasta 1600-luvulla. Varhaisin tietämäni naispuolinen sukulaiseni oli Joroisten Maaveden "Laititar" 1400-luvulta, siis kovin varhain. ]

Tälle on nyt nimi: selfie

peilin avulla otettu omakuva, syksy 2007

selfie-kuvani

Picasalla muunneltu selfie

Selfie-kuvat,

vanhin taitaa olla tämä hissikuva vuodelta 2007
(Takkaavainen lukija huomaa, että nämä eivät ole "teinipeilejä" eli kännykällä otettuja omakuvia)

Mikrohistoriaa: kuvaa kotisi

Kuvassa olevat joulukuusenkoristeet ovat kertyneet vuosikymmenien aikana. Säilytän ne kirpputorilta ostamiini metalliisin keksirasioihin pakatttuina. Lapset ovat ottaneet omaan kotiinsa osan koristeista.

Useita vuosia sitten mieheni sisar kertoi lukeneensa jostain lehdestä kehotuksen: kuvaa kotisi. Minäkin innostuin ottamaan valokuvia kaikista kodin pienistä arkisista esineistäkin.

Se oli yhdestoista hetki, sillä muutama kuukausi sen jälkeen silloiseen asuntoomme tuli putkiremontti ja peruskorjaus, kaiki kerrostalon asukkaat muuttivat toiseen taloon, osa tavaroista meni vuoden ajaksi varastoon. Se oli suuri muutto, virkasuntomme pieneni yhtäkkiä kolmanneksella.

Entisajan ihmisillä oli paljon säilytystilaa. Iisamelaisissa puutaloissakin oli jokaisella vuokralaisella kellariosuus, vinttiosuus, halkoliiteri ja aitta asunnon lisäksi. Omakotitaloissa oli iso ullakko ja uudemmissa myös iso kellari eli pohjakerros. Oli runsasti säiltystilaa.

Kodeista on koottu esineistöä museoihin kautta aikojen. Mutta miten käy nykyaikana? Olen katsonut usein ällistyneneä, kun ihmiset myyvät kirpputoreilla esimerkiksi kaikki lastensa lapsuudenlelut.

Puhutaan pilkallisesti tavarataivaasta, mutta todellisuudessa ihmiisltä eliminoidaan muistot ja juuret.

Kannattaa ottaa valokuvia. Netti voi olla meidän nykyajan ihmisten ullakko. Mutta tarvitaan myös museoita, joissa ihmisten käyttämiä huonekaluja, vaatteita ja kodin muuta esineistöä on näytteillä kertomasta ihmisten arjesta ja juhlasta.

Photo Friday: 'My Life' is full of surprises

Singerin talon kahvila Pietarissa, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Photo Friday: My life

I was visiting my relative in Saint Petersburg in September. My husband and I were sitting in this beautiful Art Nouveau cafe and my phone rang. I didn't want to answer, but my husband said: You never know who is there. He was right. It was a very important call. I was asked to write an article and my new book was to be interviewed in the same magazine.

My photos/kuviani: Singer House in Saint Petersburg

Olin syyskuussa yli kymmenen päivän sukulaisvierailulla Pietarissa. Istuin mieheni kanssa Singerin talon kirjakahvilassa vastapäätä Kazanin katedraalia. Kahvilassa oli vilkas puheensorina. Matkapuhelimeni soi, pirisi niin kuin vanhan ajan puhelin. En halunnut vastata, sillä numero oli outo. Mutta mieheni sanoi: Jos et vastaa, et koskaan saa tietää, kuka siellä oli.
Hän oli oikeassa. Se oli hyvin tärkeä puhelu: minua pyydettiin kirjoittamaan eräs artikkeli.
Singerin kirjakahvila-kuvia

Jouluseimi on jo paikallaan

Jouluseimi, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Jouluseimi sopii hyvin lasihyllykaappiin, sillä lasipinta on tasainen. Seimen hahmot eivät kaadu, niin kuin tapahtui, kun laitoin seimen leveälle vanhan ajan ikkunalaudallemme, joka oli vino. Yksi tietäjistä kaatui nenälleen.

Tämä seimi on pojan ja miniän tekemä, ja tietäjät on tehty todellisten henkilöiden näköisiksi muistuttamaan heidän Pariisin ajan opiskelija-asuntolan lähiympäristön henkilöitä.
Miniä on muovannut seimen hahmot shampoopullojen ja muiden samanlaisten pohjien päälle, ja poikamme on maalannut ne. Tämä oli yllätyslahja, jonka saimme jo kauan sitten. Säilytän näitä silkkipaperiin käärittyinä metallilaatikoissa, jotka otetaan esille vain kerran vuodessa mustan kirjoituslipaston toiseksi alimmaisesta laatikosta.