Carpe diem -tunnelma vaanii jo taustalla

Jugend ja Art Deco, originally uploaded by Anna Amnell.

On suorastaan ylellinen olo. Juuri nyt ei ole pakko tehdä mitään hyödyllistä. Voi katsella lempikirjoja, voi käydä lukemassa nettiä. Tällaista ei ole ollut pitkään aikaan.

Käsikirjoitus on valmis ja lähtenyt etsimään paikkaansa. Kirja ilmestyy joskus, sillä markkinoinnin vuoksi kustantajat elävät jo seuraavaa ja sitä seuraavaa vuotta. Mutta tulipa tehtyä loppuun 1500-luku -projekti.

Voisiko nyt vain tehdä jotakin vain huvin vuoksi? En usko. Heti alkaa iskeä carpe diem -tunnelma: Miten voisin käyttää tämänkin päivän hyödyllisesti?

Tämä ei ole "protestanttista työetiikkaa" vaan raatajaesiäitien perintönä olevaa survival-ajattelua, tarpeellista varsinkin niille meistä, joilla ei ole rikasta sukua, puoluetovereiden ja hyvä sisko -ryhmien tukea. Se on enemmänkin pieni talo preerialla tai metsän laidassa -elämää, jossa on oltava ahkera ja optmistinen.

Carpe diem - sanonnaksi tullut lainaus, jolla on kaksi toisilleen melkeinpä  vastakkaista merkitystä.: Olet kuolevainen, älä tuhlaa aikaasi ja toisaalta nauti joka hetkestä koska olet kuolevainen. Vrt kaupunkihiiri ja maalaishiiri ym.

Onko tämä kevättä?

kasvu, originally uploaded by Anna Amnell.

Eilen tuntui keväältä.
Vapaa mutta väsynyt olo, kun yksi projekti on valmiina.

Ei vain turistina

Punainen kansio

Kaksi viikkoa Berliinissä ei ollut vain turistina oloa ja valokuvien ottamista. Mieheni ja minä teimme siellä myös omia töitämme, luimme ja kirjoitimme. Parina päivänä jäin setvimään yksin tekstejäni ja mieheni läksi tutustumaan Pergamon-museoon ja valtiopäivätaloon, jotka jäivät minulta näkemättä. Ehkäpä seuraavalla kerralla.

Kirjoittavat naiset

Christine de Pizan työpöytänsä ääressä on yleisimmin tunnettu kuva tästä 1300-1400 -lukujen vaihteessa eläneestä kirjailijasta. Harvinaisempi on tämä kuva, jossa Christine de Pizan kirjoittaa vuoteessa.
Via women writers . Leskeksi jäänyt Christine elätti itsensä ja lapsensa kirjoittamisella.

Kommentti: Kirjailija ja kirjalliset tuulet

Karu totuus? "Apurahoja saavat julkisuutta saaneet kirjailijat, kirjailijapiireissä ja luottamustehtävissä toimivat, hyvin myyvät sekä erikoiset tyypit. Ja raadille tutut. "Kirjailija 78 kirjassa Elina Jokinen: Vallan kirjailijat. Valtion apurahoituksen merkitys kirjailijoille vuosituhannen vaihteen Suomessa. Avain 2010. 524 sivua.

Tämä on kommenttini:

Vakiintuneelle lukijalle uutuus ja palkinnot eivät merkitse mitään. On vanhoja rakkaita kirjoja, joita hän lukee uudestaan ja uudestaan. Moni palkittu uutuus jää kesken, jos ei tarvitse lukea sitä viran puolesta.

Mutta kirjailijan on pakko tietää, mitä kirjallisessa maailmassa tapahtuu, sillä uusien trendien mukaan tehdään päätökset hänenkin kohtalostaan. Kirjallinen muoti on niin kuin sää, jota yksityinen ihminen ei voi muuttaa. Hänen täytyy varautua sen oikkuihin.

Hän voi myös päättää kulkea omaa tietään, kirjoittaa kestäviä teoksia, joihin eivät kirjallisen muodin virtaukset ole vaikuttaneet. Siitä ei yleensä hyvä seuraa, varsinkaan taloudellisesti. Ei ainakaan hänen elinaikanaan.

Jokaisen kirjailijan kannattaa pitää mielessään, että hän elää maailmassa vaikka ei olisikaan maailmasta, niin kuin eräässä best sellerissä sanotaan.

Valtavalla tuotannon määrällä voi tietenkin rakentaa linnoituksen, jota eivät mitkään tuulet heiluta. Se vaatii vahvaa selkää ja tukevia istumalihaksia kirjallisten lahjojen lisäksi.:)

Melkein maisema

Olen asettanut pienen siirrettävän työpöytäni ikkunan eteen, sillä katumme varrella kasvavat kehmukset muodostavat tästä ikkunasta katsottuna melkein maiseman, rauhallisen näkymän, jota voi vilkaista välillä töitä tehdessään.

Taivas on jo toista päivää vaalean imupaperin värinen, mutta tavallisesti pilvet ja taivaan väri tuovat vaihtelua. Sumu verhoaa senkin vähän, mitä muista taloista näkyy puiden takaa. Tämä on kaupunkilaisen kesämaisema, johon saa valoverhojen avulla yksityisyyttäkin, sillä ne peittävät näkymän muihin taloihin ja samalla tähän erkkeriin muista taloista.

Vaasojen aika ja ruotsinviha Suomessa

Koulun opetustaulussa on kuvattu 1500-luvun puolivälin saksalaista porvariskotia. Kustaa Vaasa oli suututtanut ja karkottanut ruotsalaisen sivistyneistön, sen vähän jota oli, ja joutui kutsumaan saksalaisia virkamiehiä järjestämään hovin ja valtakunnan asiat. Historioitsija Herman Lindqvist sanookin tätä saksalaiseksi kaudeksi Ruotsin historiassa. Eihän tuollaisesta kerrottu meille historian tunneilla. Menneisyytemme ulottuu kauemmaksi kuin 1900-luvun alkuun, ja on muovannut meitä.

Olen taas kiitollinen siitä, että opin ruotsia koulussa, enkä joutunut opettelemaan sitä aikuisena. Luen Herman Lindqvistin erinomaista kirjaa "Historien om Sverige. Historien om Gustav Vasa och hans söner och döttrar". Olen ottanut kirjastani valokopiot, jotta saan rauhassa alleviivata myös paksuilla värikynillä ja kirjoitella samalla papereihin, mitä mieleen saattuu tulemaan. Aikaisemmista lukukerroista on jo muutamia vuosia ja käyn läpi nopeasti alleviivauksiani. Vaikka tarkoitus oli lukea vain Erikin ja Juhanan erimielisyyksistä innostuin lukemaan heidän isänsä, tyypillisen renessanssikuninkaan Kustaa Vaasan toimista.

Äksy, norsunmuistinen ja hyperaktiivinen Kustaa Vaasa oli vapauttanut ruotsalaiset, meidät ruotsi-suomalaiset, tanskalaisten vallasta ja otti valtakunnan haltuunsa, kohteli sitä aidon renessanssihallitsijan tavoin ikiomanaan. Kansan satojen vuosien aikana hellyydellä keräämät kotikirkkojen kynttilänjalat, ehtoollisastiat ja jopa kirkonkellot, vastustajilta kerätyt sakkorahat ja muut menivät kuninkaan aarrekammioon ja rahakukkaroon, alttariliinoista tehtiin prinsessoille mekkoja, vaikka katolisena säilynyt kuningatar, kymmenen lapsen äiti, suri sitä. Poikien turhille muun muassa Englantiin tehdyille kosintamatkoille kerättiin kansalta verot. Tuon ajan verolutteloista olen minäkin löytänyt esi-isiäni. Tietenkin maksettiin samalla velkaa, jota oli otettu saksalaisilta, jotta maa vapautettaisiin tanskalaisten vallasta. Koululaitos ja sairaanhoito romahtivat, kun kirkolta oli viety varat.

Olisiko mahdollista, että Vaasojen suvun häikäilemätön hallintapa synnytti suomalaisissa muuten käsittämättömältä tuntuvan vihan ruotsalaisia ja ruotsin kieltä kohtaan? Ruotsin kieli ja nykyajan ruotsalaiset tai suomenruotsalaiset ovat syyttömiä kaikkeen siihen, mitä tapahtui aikaisemmin aivan kuten nykyajan venäläiset ja saksalaiset eivät ole syyllisiä Stalinin ja Hitlerin rikoksiin. Saksalaiset ovat kuitenkin pyytäneet anteeksi juutalaisilta natsien tekemiä rikoksia uskoen anteeksipyynnön parantavan välejä. Kannattaisiko ruotsalaisten pyytää meiltä suomalaisilta anteeksi sitä, että kohtelivat maatamme siirtomaanaan satojen vuosien ajan?

Tuttuja kirjoja

Akateeminen Bookstore display
Originally uploaded by Brin d'Acier

kirjakaupassa katso lisää Books and bookcases

Lisääkö flunssa luovuutta?

Eilen iski kurkkukipu ja flunssa. Sopivaan vai sopimattomaan aikaan? Toissapäivänä tein nimittäin kiinnostavan havainnon: minulle oli kertynyt noin neljäsosa tekstiä uutta kirjaa varten.

Siitä tulee jatko-osa Aurora-kirjoihin. Jo on aikakin, ensimmäinen Aurora-sarjan kirja ilmestyi vuonna 1991. Siitä tuli toinen painos seuraavana vuonna ja kaksi jatko-osaa parin vuoden välein, edelleen kokopäivätyön ohella kirjoitettuna. Sitten iski 1990-luvun lama, kolmatta osaakin piti lyhentää paperin säästämiseksi, ja kustantajani lopetti pian nuortenkirjojen julkaisemisen. Muutaman vuoden kuluttua tapahtui muutos, uusi kustannuspäällikkö, uudet ideat. Aurora-kirjoja piti saada lisää. Ehdin tehdä yhden, kun taas tilanne muuttui.

Nythän on taas lama, joten kustantajaa tuskin löytyy tälle kirjalle. Mutta ainahan voi tehdä omakustanteen ja jopa painattaa kirjan ulkomailla. En aio murehtia tästä enempää. Parasta oli uuden idean syntyminen.

Sain joskus joulukuun alussa tämän uuden idean jatko-osaksi Aurora-kirjoihini. Luin yhdessä rysäyksessä pinon kirjoja valitsemastani aikakaudesta, ravasin netissä ja tulostin talteen. Sitten juttua alkoi syntyä, vähitellen, kohtauksittain kuten minun kirjoittamiseni yleensä etenee. Toissapäivänä sitten huomasin, että minullahan oli tästä aiheesta omaa tekstiä eri työnimillä merkityissä tiedostoissa. Ne piti tulostaa, käydä läpi tekstit ja verrata niitä. Sitten kaikki yhdeksi tiedostoksi. Tuli pitkä työpäivä.

Lopputulos oli iloinen yllätys: tekstiä on jo noin neljänneksen verran, todellisuudessa enemmänkin, sillä loppuvaiheessa lisätään lihaa luiden päälle eli yksityiskohtia kirjaan. Kirja on jo päässäni. Saa nähdä, milloin se ilmestyy kirjana. On vähän ruuhkaa, sillä toinenkin kirja on tekeillä samalla aikaa ja muitakin on eri vaiheissa. Jos minulla olisi sopiva yläkomero, tekisin niin kuin Helvi Hämäläinen aikoinaan, kokoaisin käsikirjoituksia sinne odottamaan parempia aikoja. Mutta tuleekohan niitä enää?

Artikkeli: Fyysinen sairaus ja luovuus When Walls Become Doorways: Creativity, Chaos Theory, and Physical Illness.Journal article by Tobi Zausner; Creativity Research Journal, Vol. 11, 1998. 8 pgs.
Sairastaminen ja varsinkin se miten taiteilija suhtautuu sairauteensa, vaikuttaa taiteilijan luovuuteen. Tutkimus kuvataiteista 1400-luvulta alkaen: "A period of illness was modeled
as creative chaos, which functioned as a time of transition to a new stage of life and the production of new art. " Sairaus voi olla siirtymävaihe uudenlaiseen kauteen.

Vrt. "Taide ja taudit" -luentosarja
Lisäys vuonna 2015
Jätin kirjan kesken, kun en saanut apurahaa sitä varten. Ehkä kirjoitan sen loppuun joskus. Päätin sen sijaan tehdä yhteispainoksen kolmesta Aurora-kirjasta ja kolmannen osan Lucia Olavintytär-kirjoihin.  Lucia ja Luka ilmestyi vuonna 2013 ja Vaahteralaakson Aurora 2014. Molemmat omakustanteita, sillä historiallisia nuortenkirjoja ei kuulemma enää haluta. Historia ei ole suosittua lapsile, vaikka aikuiset ahmivat historialliisa romaaneja.:)

Kirjoittaminen työnä

Hyviä asioita: Kirjailijaliitto muisti jälleen pienellä apurahalla. Kukkia sain aviomieheltä, joka kannustaa minua aina kirjoittamaan. On uusi divaani, johon kirpputorilta ostettu torkkupeitto sopii täydellisesti. Divaanin nurkassa olisi lämmintä, rauhallista ja mukavaa taas kirjoittaa, kun muutto alkaa olla ohi, vaikka järjestelemistä riittänee vielä pitkään.

Minulla ei ole ollut koskaan työhuonetta. Aloitin Torontossa kirjoittamisen keittiönpöydän ääressä. Se ei ollut edes oikea pöytä vaan keittiöntyöpöytälevy, joka oli heitetty pois naapurista. Se sai pukkijalat ja eteen korkean työtuolin. Siinä syntyivät lehtijuttuni Suomeen. Kun vanhin lapsista lähti Pariisiin opiskelemaan, kirjoitin hänen huoneessaan. Siellä aloitin ensimmäisen historiallisen nuortenkirjani, joka valmistui Suomessa pari vuotta paluumuuttomme jälkeen.

Edellisessä asunnossa kirjoitin Aurora-kirjat ruokasalissa, joka oli erinomainen työhuoneeksi. Kun oli vieraita tai jokin juhla-aika kuten joulu, laitoin tietokoneen ja muut työvälineet pöydän alle ja peitin pöydän pitkällä liinalla. Olin asettanut yhdelle seinälle rivin vanhoja keittiönkaappeja ja verhonnut ne kokonaan tapetilla 1700-luvun tyyliin, ja ne kaapit kätkivät lukuisat kansiot ja kirjat, joita aina tarvitsen kirjoittamisessa. Lucia Olavintytär -nuortenkirjat kirjoitin makuuhuoneen nurkassa. 1900-luvun alkua ja 1500-lukua käsittelevät kansiot ja kirjat levisivät kaikkialle asuntoon: makuuhuoneeseen, eteiskäytävään, olohuoneeseen, takkahuoneeseen, joka oli samalla eteinen. Nyt kirjani täyttävät uuden asuntomme olohuoneen seinät. Mieheni ostaa vähän kirjoja, sillä hän saa niitä kirjastoista ja kaukolainoina ulkomailta. Minun tarvitsemani kirjat ovat kaikenlaisia outoja kirjoja, joita löytyy kirpputoreilta ja ulkomailta tilaamalla.

Kirjoitan hitaasti. Joskus toivon, että en olisi aloittanut historiallisten nuortenkirjojen kirjoittamista. Tutkimustyö on työlästä, ja aikaa kuluu siihen paljon. Ja aina on joku epäilemässä, onko jokin yksityiskohta oikein. Minulla olisi vaikka kuinka paljon aineistoa ihan omasta kokemuksestakin. Ehkä joskus syntyy kirjoja niistäkin.

Ensimmäinen kirjani vietiin käsistäni, ennen kuin ehdin kunnolla etsiä kustantajaa. Viidennelle kirjalleni eli Kyynärän mittaiselle tytölle jouduin etsimään uuden kustantajan, ja se olikin vaikeaa. Nyt olen jälleen samassa tilanteessa. Tiedän, että niin ovat monet muutkin kirjailijat.

Apurahat pitävät kirjailijaa pinnalla. Kiitos niistä!

Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä:
ks kirjoitukseni ja kuvani Aleksis Kivestä: Syksyn lapsi Aleksis Kivi



Keittiönpöytä Torontossa.

Millä kirjailija kirjoittaa ja pysyy hengissä?

Millä kirjailija kirjoittaa? (Tämä kirjoitukseni oli Kiiltomadon keskustelupalstalta vuonna 2004.) Vaikka kirjoittaisi lyijykynällä puotipaperille, tarvitsee rahaa ainakin ruokaan, asuntoon ja vaatteisiin.

Kirjailijan häiriöklinikalla (Vuodatus)voi kertoa, mikä painaa mieltä. Kirsti näytti mallia. Mutta jotkut eivät kuitenkaan pidä siitä, että kirjailija "ruikuttaa" kohtaloaan.
Kommenttini sinne vanhaan:

Kyllä kirjailijoiden täytyy saada välillä valittaa tai ainakin kertoa faktaa siitä, mitä kirjailijana toimiminen useimmille meistä merkitsee. Monilla on sellainen kuvitelma, että kaikki kirjailijat hankkivat hyvin.

Kirjoitin ensimmäiset kirjani työn ohella enkä edes kuulunut mihinkään kirjailijajärjestöön pitkiin aikoihin. Toisesta en tiennyt mitään ja toiseen en päässyt - se oli sitä aikaa. En tiennyt kyllä kolmannestakaan. Ei ollut Internettiä.

Kirjailijan on pakko olla aikamoinen idealisti, ja hänen omaistensa myös, jotta kirjoittamista jaksaa harjoittaa vuodesta toiseen. Samahan on tutkijoiden tilanne. Suomi on kovin pieni kielialue, siksi kaikkien tulisi tukea toisiaan.

Nimimerkki "Tee", reippaasti vaan bloggaamaan omalla nimelläsi. Kirjailijan on pakko nykyään mainostaa itseään, jotta hänestä edes tiedetään ja hänen kirjojaan lainataan. Sen verran realisti täytyy idealistinkin olla.

Kun on alkanut kirjoittaa, on jo astunut julkisuuteen. Ja eihän blogiin tarvitsee intiimejä asioitaan suoltaa. Blogatessa tulee kirjoitettua joka päivä jotakin tekstiä, jonka muut näkevät. Se on kurinalaisempaa kuin päiväkirjan kirjoittaminen, mutta stressittömämpää kuin tekstin muokkaaminen julkaisukuntoon. Tämä ero täytyy pitää, muuten bloggaaminen ei ole enää hauskaa.

Kiitos, Kirsti, tästä blogista. Tuo Sinun bannerisi muuten innosti minua laittaamaan kotisivuuni isomman bannerin.

Sulkakynä, lyijykynä, mustekynä..

Faberin lyijykyniä Akateemisen kirjakaupan ikkunassa Helsingissä
Lisäys 2013: Lue myös Nabokov ja jättiläislyijykynä (Speak Memory, Puhu muisti)

Sulkakynä, lyijykynä, mustekynä..Millä kirjoitat? Alustukseni keskusteluun, jota käytiin Kiiltomadon keskustelupalstalla 10.06.- 14.6.2004 (Lopussa lisätietoa)

Alustukseni 10.06.04 klo 15:45
Eräs Kanadassa asuva itäeurooppalainen kirjailija kertoi minulle, että hänen kirjansa syntyvät näin: Ensin hän puhuu kaikki mahdolliset asiat pienelle nauhurille, jota hän kuljettaa kaikkialla mukanaan. Vasta sitten kun hän on puhunut suunsa puhtaaksi valitsemastaan aiheesta, hän alkaa kirjoittaa. Hän tekee tutkimusta vasta sitten, kun huomaa olevan aihetta siihen.

Iäkäs Barbara Cartland saneli kirjansa divaanilla lojuen. Pikakirjoittaja istui kirjailijan näkymättömissä jossain divaanin selkämyksen takana.

Colette kertoo siitä, kuinka hän vei käsikirjoituksiaan konekirjoittajalle. Tolstoin vaimo kirjoitti öisin puhtaaksi miehensä päivällä kirjoittaman tekstin. Siihen kirjailija teki korjauksia seuraavana päivänä. Näin jatkui ja jatkui, kunnes teksti kelpasi.

Kerrotaan, että Tove Jansson kirjoitti käsin. Lieneekö se totta?

Suuri osa kirjallisuutta on kirjoitettu käsin - sulkakynällä, mustekynällä ja lyijykynällä - pergamenttiin, paperinpalasiin, viivoitettuihin kouluvihkoihin tai käytettyjen kirjekuorien taakse. Pieni Lucy Maud Montgomery kirjoitti ensimmäiset runonsa isoisän hoitaman postitoimiston vanhojen kuittien taakse.

Kirjoitin pitkään pienellä punaisella kirjoituskoneella, jonka olin ostanut Torontossa Pelastusarmeijan kirpputorilta. Sitten siiryin lasteni hylkäämiin tietokoneisiin. Tätä kirjoitan monta vuotta vanhalla kannettavalla tietokoneella [näin vuonna 2004]. Monesti kirjoitan käsin lyijykynällä, kuulakärkikynällä tai vesiliukoisella tussilla tulostamieni vanhojen versioiden taakse.

Millä Sinä kirjoitat? Tarkoitan tässä jokaista, joka kirjoittaa - riippumatta siitä ovatko hänen esseensä, mietelmänsä, runonsa romaaninsa, elämäkertansa, näytelmänsä tulleet julkaistuiksi [vai aikooko hän koskaan edes julkaista mitään.]

Oma kommenttini seuraavana päivänä eli 11.06.04 klo 10:28: Kirjoituskone. Tietokone. Sanelukone?

Vasta kun kirjoitin kirjoituskoneella pitkän monologin tyyliin " en osaa ajatella tämän koneen kautta", alkoi tuntua, että ajatus virtasi aivoista sormenpäiden kautta koneeseen ja paperille samalla tavalla kuin käsin kirjoittaen.

Tietokone on minusta luontevampi kuin kirjoituskone. En osaa sanoa, miksi niin on.

Ainakin englanniksi sanelukone toimii kuulemma jo hyvin. Entä suomeksi? Onko kenelläkään kokemuksia siitä, että sillä voisi siirtää tekstinsä suoraan tietkoneeseen.

Kommenttini 11.06.04 klo 12:15 Yöllisiä neronleimauksia
Olen opetellut kirjoittamaan puustaimilla pimeässäkin, jotta voin kirjoittaa muistiin vaikkapa elokuvissa eikä tarvitse sytyttää valoa yöllä. Se on kätevää.

Mutta onko teillekin sattunut joskus näin? Yöllä, kesken unien, unen ja valveillaolon rajamailla tulee "loistava idea" tai "häikäisevä sanonta". Se pitää panna heti paperille. Sitten nukahtaa tyytyväisenä uudestaan. Aamulla ei saa mitään selvää kirjoittamastaan tekstistä. Jopa sanat saattavat olla täysin olemattomia!


Kommenttini Kaikkissa kynissä ei ole voimaa 11.06.04 klo 16:14

Sami, tuo on totta monessa mielessä. (Hyvä kynän löytäminen tärkeää.) Tulostan tekstiä usein ja korjaan sekä lyijytäytekynällä että hyvin paksulla ja kauniilla kuulakärkikynällä. Paksuus säästää sorminiveliä.

Hiiri kipeyttää ranteeni. Paikannustappi on vaivaton. Miten se eronnee pitemmän päälle neliönmuotoisesta "paikannuskoskettimesta"? [Nyt vuonna 2009 sanon, että jälkimmäinen on helppokäyttöisempi.]

Kannettavalla voi kirjoittaa vuoteessa tai divaanilla. Se säästää selkää ja häntäluuta! Fysioterapeutti onkin monen kirjailijan ystävä.

Valokuvat ja omat piirrokset ovat tärkeä osa "muistiinpanoja". Niitä voi koota jättialbumeihin aihepiireittäin/aikakausittain postikorttien, lehtiartikkeleiden ja -kuvien lisäksi. Valokuvat tuovat ajallisesti ja maantieteellisesti kaukaisenkin paikan lähelle. Piirroksiin voi liittää sanalliset muistiinpanot. Johonkin aikakauteen tai aiheeseen liittyvät pikkuesineet ovat tärkeitä. Tekeekö joku kaiken tämän digitaalisella kameralla ja tietokoneella?

Kommenttini "Laulu ja digitaalikamera muistikirjana" 12.06.04 klo 07:57

Eiköhän suullinen perimätieto ole vanhin tapa tehdä "muistiinpanoja"? Se on yllättävän luotettava. Esimerkiksi vanhat, vieläkin lauletut englantilaiset lastenlaulut kertovat ihmeellisiä asioita historiasta. [Viittaan tässä mm lauluun "Here we go round the mulberry bush", joka kertoo rutosta - "we all fall down" - ja lauluun "London Bridge", joka kertoo lasten uhraamisesta siltoja rakennettaessa.]

Markku, valokuvasi ovat vaikuttavia. Pohjolan monikulttuurisuus yllätti. Olenhan katsonut oikean Markun ottamia kuvia?

Muiden ottamat ja omat valokuvat ovat minulle tärkeitä. Olen huolissani kuvien säilyvyydestä. Jotkut sanovat, että mustavalkoiset kuvat ovat varmimpia. Mikä lienee uusin tieto asiasta?

Tapani, J:kin [nimi jätetty pois] on ihminen. Hän on vanhentunut, ja muisti ei ehkä toimi enää yhtä hyvin kuin ennen. Siksi nuo paperilappuset.

Kannattaa laittaa asioita paperille. Muistissa ne muuttuvat. Ehkä kypsyvätkin.
Hyvää viikonloppua kaikille! Pirkko [Käytin siihen aikaan nettikeskusteluissa kutsumanimeäni.]

Kommenttini "Tekstinkäsittelylaitteen ihanuus", 12-06.04, klo 18:57.

Tekstinkäsittelylaitteet ovat todellakin muuttaneet kirjoittamisen.
Yhdysvalloissa joku esiteini-ikäinen poika on kirjoittanut bestsellerin, muistaaksebni fantasiaa, jota hän oli suoltanut sitä ennen kotitietokoneella oman perheen ja ystäväperheiden luettavaksi.

Jo kauan sitten luin siitä, kuinka lastentarhalaiset kirjoittavat runoja, koska kirjoittaminen on helppoa tietokoneella. [Luin asiaa käsittelevän kirjan jo ennen vuotta 1979, jolloin muutimme Kanadaan.]

Itsekin kuulun niihin, jotka saivat ensimmäisen kirjansa vihdoinkin valmiiksi, kun oppivat käyttämään tietokonetta. Kyllä esim. tekstin siirto paikasta toiseen on tietokoneella vaivattomampaa kuin entinen leikka-ja-liimaa -menetelmä. Ensimmäinen kerta tuntuu pelottavalta: näenköhän tuota tekstiä enää koskaan?

Tekstistä tulee mielestäni kunnollista, kun tulostaa usein, tekee korjaukset ensin paperille ja siirtää koneelle. Näin jatkuu, kunnes teksti on hyvää. Siis ihan sama juttu, jonka teki Tolstoi, mutta nyt ei puhtaaksikirjoitusta tee yöllä rouva Tolstoi, vaan kone.

Jotkut osaavat tietenkin tehdä kaikki vaiheet tietokoneella. Hyvin lahjakkaat tuottavat heti valmista tekstiä, vaikkapa runoa kuten Eino Leino. Vai onko tämäkin vain myytti? [Myös C. S. Lewis pystyi kirjoittamaan valmista tekstiä suoraan ilman kummempia korjauksia.]

Viimeinen oma kommentini "Onko kokemuksia sanelukoneen käytöstä?" 13.06.04., klo 14:14.

Tarkoitan sellaista, josta suomenkielinen puhe siirtyisi tekstiksi suoran tietokoneelle.

Alustukseen tuli yhteensä 36 kommenttia, joista omiani kuusi. Yhdeksän meistä kirjoitti nimellä, loput nimimerkillä. Keskustelu oli miellyttävää.

Tietotekniikan opiskelua viime vuosituhannella

Tietotekniikkaa pitäisi opettaa niin kuin ruoanlaittoa, antaa tarkat ja yksityiskohtaiset ohjeet, joita noudattamalla kuka hyvänsä voi tehdä perustehtävät. Edistyneet voivat sitten kokeilla kaikenlaista uutta, valmistaa gourmet-aterioita ja päivällisiä. Yksityiskohtaiset ja selkeät ohjeet! Väreillä, kuvilla ja sanoilla sitten yksilöllisyyttä.

Tietotekniikan alalla näyttäisi olevan enimmäkseen ihmisiä, jotka eivät tajua, että kaikki ihmiset eivät ole olleet heidän laillaan intohimoisia tietotekniikan harrastajia lapsesta asti tai opiskelleet tietoteknikkaa.

Minulla oli onnea. Sain ensiopetusta pojaltani, joka sai ensimmäisen tietokoneensa Kanadassa vuonna 1980 ollessaan 11-vuotias ja oli ala-asteella Torontossa pieni tietokoneguru, joka haettiin kesken tunnin muihin luokkiin neuvomaan opettajia. Koulun konekirjoituksen opettaja kertoi tulleensa suosituksi. Kaikki pojat halusivat oppia kirjoittamaan koneella.

Poikani opetti minut hitaasti ja kärsivällisesti käyttämään tietokonetta, kun aloin kirjoittaa ensimmäistä kirjaani. Kirjoitin itselleni muistiin joka yksityiskohdan, kaikki vaiheet. Seurasin sitten vain ohjeita. Ihmeekseni samoin sanoi tekevänsä myös hyvä ystäväni, joka oli opettajana yliopistolla. Niin tekivät kaikki hänen työtoverinsakin - jotka olivat luonnontieteilijöitä. Jaa, jaa, sehän tapahtui tietenkin viime vuosituhannella, joskus 1989 jKr.

Tietokoneisiin myydään nykyään monenlaisia lisälaitteita, joiden ohjeet ovat sekavia. Kojeita kertyy lojumaan kenkälaatikkoihin. Nettipalstat ovat täynnä epätoivoisia keskusteluja siitä, miten digitv-viritin tms saataisiin toimimaan niin, että se ei kaataisi Windowsia.

Työpaikoilla on nykyään tietokoneasiantuntijat, joten muiden ei tarvitse hallita siellä ongelmatilanteita. Meidän kotona tietokoneen kanssa ahertavien aikaa menee hukkaan kokeillessa ja kokeillessa. Tekee monesti mieli heittää kaikki romppeet nurkkaan ja kirjoittaa käsin niin kuin muumien äiti Tove. Kun olisikin yhtä hyvä käsiala kuin hänellä. Antti Tuurikin kirjoittaa romaaninsa edelleen kirjoituskoneella. Hyvin ymmärrettävää.

Kahden tietokoneen loukku

 

Elokuun viimeisen päivän taivas. Sadetta viime päivinä.

Olen joutunut kahden tietokoneen loukkuun. Muutaman vuoden vanhasta kannettavasta rikkoutui levyasema, ja se tuotti muutenkin ongelmia. Uusi kannettava on niin hieno, että vanha printteri-tulostin ei sovi yhteen sen kanssa - välillä en oikein minäkään.

Kun kirjoitan nykyään, laitan tekstin muistitikulle ja käyn tulostamassa sen toisen koneen avulla. Gmail on myös kätevä, sillä tekstin voi lähettää itselleen sähköpostiin ja tulostaa toisen koneen avulla suoraan sähköpostista. Suurempi ongelma on vanhojen tekstien kanssa. Ne ovat tallessa milloin milläkin tavalla, ja muuntelu tuntuu minusta vaikealta. Laitoin jopa koneeseen ilmaisen kokeiluversion ohjelmasta, jolla muuttamisen pitäisi sujua vaivattomasti. Ei sujunut.

Tulostan tekstin usein, sillä paperilta huomaa aivan eri asioita kuin tietokoneen näytöltä. On myös hauskempaa lojua sängyssä, nojata tyynykasaan ja korjata tekstiä värikynä kädessä.

Edith Wharton ja oppineisuus

Edith Wharton (1862-1937) kuva Wikipediasta.

Oppineisuus ei tule ensimmäiseksi mieleen, kun mainitaan nimi Edith Wharton. Hänet tunnetaan Suomessa ehkä parhaiten elokuvasta Viattomuuden aika, joka perustuu hänen samannimiseen romaaniinsa. Hän kirjoitti sen heti ensimmäisen mmailmansodan päätyttyä paetakseen hetkeksi menneisyyteen, 1870-luvulle, lapsuutensa ajan New Yorkiin.

Edith Wharton laitettaisiin varmaan blogimaailmassakin lähinnä Hömpän helmiin, viihdekirjailijoiden joukkoon. Älykäs Edith Wharton osasi ehdottomasti viihdyttää, hän oli Pulitzer-palkittu menestyskirjailija, hänen teoksensa ovat sujuvasti kirjoitettuja, viiltävän teräviä tutkielmia newyorkilaisen yläluokan elämästä. Wharton kuului itsekin tähän samaan joukkoon, ja hänen ystäviään olivat muiden muassa Henry James ja Theodor Roosevelt. Hän asui suurimman osa elämästään Italiassa ja Ranskassa ja oli innokas kaukomatkaaja.

Entisaikoina ihmiset hankkivat tietoa eri tavalla kuin nyt. Ei kuninkaan tarvinnut osata lukea tai kirjoittaa. Hänelle luettiin ääneen, ja kirjuri kirjoitti kirjeet.
Samanlainen ilmiö on alle kouluikäinen lapsi, jolle on luettu paljon kirjallisuutta eri aloilta. Aapinen ei kiinnosta koulun alkaessa. Meidän piti lahjoa nuorin lapsi lukemaan lasten kuvakirjoja suomeksi, kun hän ei "oppinut" lukemaan suomea ensimmäisellä luokalla. Ranskaa hän luki ja kirjoitti jo lastentarhassa ja 0-luokalla, esikoulussa jollainen Helsingin ranskalaisessa koulussa oli jo tuolloin.

Luin viime kevään flunssan aikana yli 800-sivuista Edith Whartonin elämäkertaa. (Hermione Lee: Edith Wharton. 2007) Varakkaasta perheestä oleva Edith Wharton (o.s. Jones) ei käynyt koskaan koulua, mutta luki lapsesta asti isänsä laajan kirjaston kirjoja ja jatkoi itseopiskelua lukemalla oppineiden ystäviensä suosittelemia teoksia.

Hänen omaan laajaan kirjastoonsa kuului myös
suomalaisen Edward Westermarckin "The Origin and Development of Moral Ideas" vuodelta 1906. Wharton kuvaakin romaaneissaan rikkaan newyorkilaisen "heimon" moraalisia ongelmia Amerikassa ja Euroopassa. Monien sivistyneiden ja varakkaiden maanmiehiensä tavoin Wharton viihtyi Euroopassa enemmän kuin New Yorkissa, josta hän kuitenkin kirjoitti suurimman osan romaaneistaan. Wharton oli myös italialaisen arkkitehtuurin ja puutarha-arkkitehtuurin asiantuntija.

Kemppisen blogissa keskusteltiin eilen mm. Kaarle Suuren "lukutaidottomuudesta" ja Edward Westermarckista. Innostuin kirjoittamaan sinne äsken kommentin - joka ei varmaankaan vielä näy. Se laajeni nyt blogikirjoitukseksi. Blogikeskustelu voi inspiroida.

Phyllis A. Whitney

 

Kirjailija Phyllis A. Whitney on kuollut 104-vuotiaana. Hänen elämäntarinansa on yhtä jännittävä kuin romaani. Hän syntyi ja kasvoi Japanissa. Lue lisää.

Whitneyn romaanit ja kirjoittamisen oppaat ovat olleet hyvin suosittuja. esimerkiksi "Writing Juvenile Stories and Novels" 1986 [1976] on edelleen myynnissä ja siitä on otettu uusia painoksia. Kuvassa oleva kirja on kulunut minunkin käytössäni 1980-luvulta asti. Whitneystä kirjoitetaan suomalaisessa naisten kirjallisuuden blogissa.

Dante, minä ja keski-iän kriisi eli miten minusta tuli kirjailija

Dante: Jumalainen näytelmä.

Muutama päivä sitten kirjoitettiin lehdissä, että ihminen on kaikkein onnettomin keski-iässä. Mutta siinähän ei ole mitään uutta. Dantekin sen jo tiesi:

"Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura
ché la diritta via era smarrita."

Muistan vieläkin sen päivän, jolloin kävelin edestakaisin kotimme olohuoneessa Torontossa ja luin uudestaan ja uudestaan ääneen Danten "Jumalaisen näytelmän" alkua, suomeksi, Eino Leinon kääntämänä.

"Elomme vaelluksen keskitiessä
ma harhaelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy."

Olin siirtolainen, ja se on kovaa elämää monessa mielessä. Minulla oli kuitenkin hyvä aviomies sekä kolme älykästä ja mukavaa lasta, jotka olivat lukiossa ja yliopistossa. Olin kotiäiti, kuten olin ollut koko ajan naimisiin mentyäni lukuunottamatta joitain sijaisuuksia ja sitä neljän vuoden kautta, jolloin mieheni ja minä vaihdoimme rooleja: mieheni jäi koti-isäksi ja jatko-opiskelijaksi ja minä elätin perhettä opettajana.

Olin tehnyt aina sitä, mitä olin halunnut ja minkä olin kokenut parhaaksi kussakin elämäntilanteessa. Olin ajatellut kuitenkin lapsesta asti, että minusta tulee kirjailija. Me olemme pitkäikäistä sukua ainakin äitini puolelta. Siksi olin ajatellut, ettei ollut kiirettä aloittaa. Nuoruuteni Suomen henkinen ilmapiiri ei ollut myöskään suotuisa minun kaltaiseni ihmisen kirjoittamiselle.

Heti kun muutimme Kanadaan, aloin kirjoittaa. Aloin lapsuudestani. Sehän on tavallista. Mieheni työhuoneessa oleva kanadalainen sähkökirjoituskone oli niin kovaääninen - ja ruma - että en kestänyt sitä. Sitten arki täyttikin kaiken ajan: lasten siirtyminen englanninkielisiin kouluihin ja uuteen maahan, mieheni työ, naapurit, mukava pieni kanadalainen kaupunki ja kiinnostava suomalaisten siirtolaisten joukko, lomamatkat eri puolille Pohjois-Amerikkaa.

Kahden vuoden jälkeen muutimme Torontoon. Se oli kiehtova monikulttuurinen maailma. Koska elämä oli suurkaupungissa kallista, otin osapäivätyön. Olin työryhmässä, joka haastatteli ostoskeskuksissa ihmisiä heidän kulutustottumuksistaan. Työtoverini olivat kotoisin eri puolilta maailmaa, esimerkiksi Jamaikalta ja Intiasta, ja haastateltavat edustivat koko maailmaa. Työmatkat olivat niin pitkät, että työstäni tuli kokopäivätyö.

Kun tulin eräänä päivänä kotiin työstä, nuoremmat lapsemme puhuivat yhdessä englantia. Meille oli tapahtumassa sama, mikä tapahtuu yleensä muillekin siirtolaisille: lapset kadottavat oman äidinkielensä. Jäin heti työstä pois. Suomen vuoksi. En maan vaan kielen vuoksi. Ajattelimme nimittäin silloin, ettemme palaisi enää koskaan Suomeen. Sitten mieheni äiti kuoli, saimme pienen perinnön ja käytimme sen elämiseen - jälleen suomen kielen vuoksi. Suomi vakiintui pian myös lasten kotikieleksi.

Sitä ennen olin alkanut hankkia meille lisätuloja kirjoittamalla joka viikko kolumnin suomenkieliseen sanomalehteen, joka ilmestyy Torontossa. Sekä päätoimittaja että toinen toimittaja olivat hyvin mukavia ihmisiä ja sain kirjoittaa melkein mistä hyvänsä. Kuukauden palkkiot riittivät yhden viikon ruokaan meidän viisihenkiselle perheelle. Lisäksi saimme joka viikko edellisen viikon Hesarit luettaviksi!

Ensimmäinen lehtijuttuni

Olin kirjoittanut lehtijuttuja aikaisemminkin. Opiskeluaikana oli kerran kova rahapula ja opintovelka lankesi maksettavaksi. Kävelimme mieheni kanssa kadulla ja pohdimme rahatilannetta.

- Sinähän olet hyvä kirjoittaja. Kirjoita lehtijuttu, mieheni ehdotti.
- Mistä ihmeestä minä nyt yhtäkkiä kirjoittaisin?
- Tuosta miehestä. Mieheni osoitti kadun toisella puolen kävelevää nuorta miestä. - Hän on tehnyt kantelun Sikamessiaasta.
- Mihin lehteen minä kirjoittaisin?

Sattuma ratkaisin sen asian. Puhelinpylväissä oli samaan aikaan mainos "Suomen parhaat kirjoittajat kirjoittavat Suomen Kuvalehteen". Soitin Suomen Kuvalehteen. Aihe kiinnosti heitä kovasti, sillä se oli erittäin ajankohtainen. Lainasin uskontotieteen laitokselta nauhurin ja haastattelin Kyösti Laaria. Valokuvaajaystäväni otti kuvan Laarista. Haastattelun saaminen ja varsinkin kuvan ottaminen olivat kovan työn takana. Laari ei etsinyt julkisuutta. Haastattelu ilmestyi samalla viikolla, kun Sikamessias-juttu tuli uudelleen esille oikeuteen.

Edesmenneen sisareni silloinen aviomies oli toimittaja ja onnitteli minua jutun johdosta. Itse en osannut asiaa kovasti arvostaa. Minua ilahdutti eniten se, että juttuni oli ollut kieliopillisesti virheetön.

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.
Kirjoitin toisenkin jutun Suomen Kuvalehteen, mutta nimimerkillä. Se oli lyhyt haastattelu buddhalaismunkki Nyanaponikasta, joka oli käymässä Suomessa erään rikkaan suomalaisen naisen kustantamana. Tylsä saksalainen tyyppi. Jutustakin tuli aika tylsä.

No, hyvä. Osaan siis kirjoittaa muutakin kuin kouluaineita ja rakkauskirjeitä poikaystävälle/aviomiehelle. Ajattelin, että kirjoitan sitten kun minulla on taas aikaa. Mutta aikaa kirjoittamiseen ei tuntunut olevan koskaan. Olin oikea kotiäiti, joka laittoi ruuat, hoiti lapsensa, huolsi aviomiehen vaatteet, ompeli omat ja lasten vaatteet, teki leluja, ompeli nukenvaatteita, leikkasi miehensä tukan (leikkaan edelleen), saattoi lapset kouluun, haki heidät koulusta, luki heille kirjoja. Jokainen, joka on tehnyt samanlaista työtä, tietää, että siinä ei aika tahdo oikein riittää. Kun anoppini oli käymässä, hän sanoi huolestuneena, että aina kun hän heräsi, olin jo työn touhussa ja sitä jatkui, kun muut menivät jo nukkumaan.

Mutta nyt minä olin Kanadassa ja kävelin edestakaisin talossa, jonka pihalla kasvoi iso magnoliapuu, ja luin ääneen Dantea. Olinko mennyt liian pitkälle tätä perinteistä naisen ja äidin, aviovaimon tietä? Minustahan piti tulla kirjailija.

Vanhempi poikani opiskeli Toronton yliopistossa pääaineinaan taide ja englanti, oikeammin luova kirjoittaminen. Aloin lukea hänen käyttämiään oppikirjoja ja kirjoittamiaan muistiinpanoja. Amerikkalaisen kirjailijan ja kirjoittamisenopettajan John Gardnerin kirjat vaikuttivat minuun ratkaisevasti. Aloin ostaa muitakin kirjoittamisen oppaita ja lukea niitä alleviivaten. Luin tietenkin myös Virginia Woolfen kirjan "A Room of One's Own (1929): "--a woman must have money and a room of her own if she is to write fiction [kaunokirjallisuus]."

Minulla ei ollut kumpaakaan, joten aloin kirjoittaa lehtijuttuja ja lähettää niitä Suomeen. Oli 1980-luku, ja Suomessa oli taloudellisesti hyvä aika. Lehdet ostivat runsaasti juttuja ulkopuolisilta kirjoittajilta. Niinpä hakkasin kirpputorilta ostamaani punaista kirjoituskonetta (jolla ei saanut säädeltyä edes marginaalia), juttuja syntyi ja rahaa tuli postissa Suomesta shekkeinä. Lehtijutut piti lähettää kuriiripostilla, sillä tavallinen posti oli Kanadan päässä hidas ja Suomeen lähetetty kirje saattoi mennä vaikka Uuteen Seelantiin seikkailemaan.

Juttujen piti olla todella hyviä. Ne vaativat paljon taustatyötä. Vanhempi poikani otti valokuvat, jo silloin nimellä Matti Amnell. Hän laittoi usein myös ruoan luennoilta tultuaan ja kehittyi hyväksi kokiksi. Meillä syötiin usein kiinalaista ruokaa ja juotiin kiinalaista teetä, sillä poikamme opiskeli myös kiinaa.

Kirja omasta lapsuudesta on hyvin tavallinen aihe esikoisteoksiin. Minua alkoi kuitenkin kiehtoa 1900-luvun alku. Se johtui varmaankin jutusta, jonka olin kirjoittanut Kotilieteen. Aavistelin viktoriaanisen ajan paluuta ja ehdotin sitä aiheeksi. Se kiinnosti. Luin paljon kirjoja ja kävin museoissa Kanadassa ja USA:n puolella - sehän oli siinä naapurissa ihan lähellä.

Erään museovierailun aikana sain hyvän idean ja aloin kirjoittaa kirjaa suomalaisesta tytöstä, joka lähtee sortovuosien aikana Kanadaan. Kirjoitin sitä vain silloin tällöin. Viimeisenä vuonna Kanadassa, kun kaksi vanhempaa lasta oli jo lähtenyt Pariisin opiskelemaan, kerroin kirjan juonen nuorimmalle lapselleni. Hän innostui siitä kovasti, ja juttelimme myöhään aamuyöhön asti. Se rohkaisi minua. Kirjoitin kirjan valmiiksi Suomessa kokopäivätyön ohella.

Arvelimme vielä 1980-luvun lopulla, että sellainen kirja pitäisi julkaista omakustanteena aiheensa vuoksi. Mutta sitten maailma alkoi muuttua, Suomikin. Ensimmäisen kirjani ensimmäinen painos ilmestyikin muutoksen vuonna 1991. Siitä se alkoi.

Ystäville ja omalle perheellekin oli yllätys, että kirjoitin nuortenkirjan. Mutta myös kirjat valitsevat tiensä, muodon joka sopii niille parhaiten.

Kiitos Dante!

"MIDWAY upon the journey of our life
I found myself within a forest dark,
For the straightforward pathway had been lost."
(Longfellow'n käännös)

Italialaisia koululaisia luokkaretkellä Ravennassa Danten haudalla. Italian matka johti minut uuteen aiheeseen, renessanssiin:
http://amnellanna.blogspot.fi/2014/01/anna-amnell-firenzesta-turkuun.html
"Mutta aivan viime vuosien uutuuksiin kuuluu teos, joka ei ole saanut lainkaan niin laajaa huomiota kuin se ehdottomasti ansaitsisi. Kirja on Anna Amnellin persoonallinen ja kaikin tavoin yllättävä Lucia ja Luka (Books by Demand 2013). Sopii toivoa, että Turku-aiheisesta kirjallisuudesta kiinnostuneet vähitellen löytävät Amnellin seitsemännen romaanin." Lue lisää

http://www.ts.fi/mielipiteet/aliot/856578/Lucia+Olavintytar+elaa+Juhanaherttuan+ajan+Turussa?jako=d1359a71394fe30819909ef88cce65b0

 "Kyynärän mittainen tyttö" ja "Pako Tallinnaan".

Miten Aurora-kirjat syntyivät

Blogit: Aurora ja Lucia Olavintytär
.
Pirkko Anna Amnellin lehtijuttuja

vrt https://www.wikiwand.com/fi/Sikamessias
Pekkarinen, Pirkko: "Sikamessias -kantelija tekee vain mitä käsketään", Suomen Kuvalehti 2.10.1970.

Muistiinpanoja kameralla

Ennen minulla oli tapana piirtää museoissa talteen yksityiskohtia maalauksista ja esineistä - huonekaluja, astioita, vaatteita, kasvoja. Nyt on helppoa, kun saa ottaa digikameralla niin paljon kuvia kuin haluaa, kunhan ei käytä salamaa. Näin oli myös Zagrebissa. Kuvassa Viktorian ajan kaappi, jonka sisälle olen kadonnut.

Olin Kroatiassa sukulaisvierailulla ja lomalla, mutta myös keräämässä aineistoa ja tunnelmia uusinta kirjaani varten. Monissa Zagrebin museoissa oli vanhoja maalauksia, huonekaluja ja muuta esineistöä, josta oli minulle kovasti hyötyä. Niin oli myös maisemista tietyillä seuduilla. Otin hyvin paljon valokuvia myös esineisiin liittyvistä teksteistä. Se oli nopeaa ja tehokasta.



Nyt olisi divaani tarpeen ja pitäisi vetäytyä muihin maailmoihin näiden kuvien, muistojen ja kirjojen pariin. Tämän vuoden ensimmäisen puoliskon aikana en ole pystynyt kirjoittamaan paljon mitään. Olen kuitenkin ajatellut ja suunnitellut, nähnyt jopa unessa erään luvun tärkeän kohtauksen. Tuon unen näkeminen - oikeastaan kuuleminen - olikin minulle merkkinä siitä, että aloin elpyä surusta ja palata jatkamaan elämää patsi nykyhetkessä, myös menneisyydessä ja tulevaisuudessa.




Kaikkein erikoisin materiaalin kerääminen tapahtui kuitenkin, kun sain tietoja puhelimitse eräästä museosta. Minun oli määrä lähteä Lontooseen ja Cambridgeen mieheni kanssa. Minun oli tarkoitus oli käydä muun muassa Lontoon kaupungin museossa katsomassa kaupungin pienoismallia. Minä kuitenkin sairastuin enkä päässyt mukaan tuolle matkalle. Mieheni raportoi minulle museosta puhelimitse ja vastasi kysymyksiini sekä toi joukon karttoja ja lisää 1500-luvun Lontoota käsittelevää kirjallisuutta.

Kuten näistä kuvistakin voi huomata, mukana on useita aikakausia samalla aikaa. Näin on usein. Kun yhtä kirjaa kirjoittaa, toinen kirja on jo taka-alalla.

Kirjailija ja hänen perheensä

"Toisen maailmansodan aattona syntynyt Claudio Magris muistelee lämmöllä lapsuuttaan. --'Ilmapiiri oli hyvin avoin ja lämmin.'--
Opiskeluaikoina Magris tapasi myös Marisa Madierin, ja 1964 solmittuun avioliittoon syntyivät pojat Francesco ja Paolo.
'Fancesco opettaa Pariisissa makroekonomiaa, mutta kirjoittaa myös sanomalehtiin ajatuksiaan talouden moraalista. Me soittelemme toisillemme noin kolme kertaa päivässä', Magris kertoo.
'Paolo taas asuu täällä [Triestessä]. Hän kirjoittaa myös näytelmiä. Paolo muuten tulee kanssani Suomeen, hän pitää Pohjoismaista. Me olemme erottamaton kolmikko, hyvin läheisiä.'
Jouni Kantola: Trieste on Claudio Magrisin maisema. Helsingin Sanomat/Kulttuuri 1.10.2007

Magris on Suomessa. Hänen uusin kirjansa "Ymmärrättehän" käsittelee vaimonsa menettäneen miehen surua muun muassa Orfeus ja Eurydike -myytin avulla. Magrisin vaimo on kuollut syöpään.

Magris: Tonava

Magris, eurooppalaisuus, yksilö

Missä minä kirjoitan

Vastauksena Kaisa Ikolan haasteeseen

Kirjoitan pienen työpöydän ääressä makuuhuoneen nurkassa

Pöydän voi vetää kuin tarjottimeksi sängyn viereen, joten voin nojata tyynyihin. Toisinaan otan tietokoneen sängyn päälle ja kirjoitan jalat ristissä istuen tai kyynärpäähäni nojaten. Vaihtelen asentoa.

Olen ripustanut työpöydän taakse kuvataulun, joka esittää 1500-luvun porvarisperheen olohuonetta eli sen ajan suomalaisittain sanottuna tupaa, sillä kirjoitan uutta kirjaa 1500-luvusta.



Kun käännän katseeeni vasemmalle, näen ikkunasta kaupungin, lehmusten latvoja, pilviä ja auringonlaskuja. Kun näkymä on oikein kaunis, ryntään ikkunaan ja otan heti valokuvan. Taivaan värit ja pilvien muodot vaihtuvat nopeasti. Voin nähdä vuodenaikojen vaihtelut ja vuorokauden eri hetket. Ehkäpä kaikkein erikoisin näkymä oli tämä, suunnaton savupatsas Helsingin yllä.



Eräänä päivänä näin pienten pilvenhattaroiden purjertivan ikkunan editse. Se ei ollut harhanäky, vaan totta, sillä sää oli hyvin kostea. Useat ihmiset olivat tehneet saman havainnon. Valitettavasti minulle ei ollut sillloin digikameraa.