Haaste: Kirjallista elämää

Löysin Paulan blogista Luen ja kirjoitan tämän haasteen Kirjallista elämää, jossa olen kovasti myöhässä.
C. S. Lewis on vaikuttanut hyvin paljon varsinkin englanninkieliseen kaunokirjallisuuteen, sillä hän oli Oxfordissa kirjallisuuden tutorina ja Cambridgessä kirjallisuuden professorina ja kirjoitti itsekin sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta kirjallisuudentutkimuksen alalta. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa väitöskirjan, ja on niitä kirjoitettukin.

Tein kauan sitten eli 1970-luvulla graduni Helsingin Yliopistoon C. S. Lewisin Narnia-kirjoista englantilaisen filologian osastolle. Estetiikan professori ei pitänyt lastenkirjallisuutta tarpeeksi arvokkaana gradun aiheena, siksi valitsin englannin pääainekseni. Kirjoitin gradun nimellä Pirkko Pekkarinen.

Kun ensimmäinen Narnia-elokuva tuli Suomeen, aloin kääntää kiireesti osia gradustani Narniassa-blogiin, jonka perustin sitä varten.

Löysin nyt vasta tämän haasteen. Tässä on kuitenkin yksi linkki siihen, mitä Lewis käsittelee kirjoittaessaan nimenomaan kirjoittamisesta. Samassa blogissa on myös mm Tolkienin ajatuksia kirjoittamisesta.

http://narniassa.vuodatus.net/blog/category/C-S-+Lewis+-+kirjoitustekniikka

Minulla on kaksi Narnia-aiheista blogia, joista voi olla hyötyä kirjoittajile.

http://narniassa.vuodatus.net
http://narnia-blogi.blogspot.com

Olen kirjoittanut itsekin nuortenkirjoja ja pidän useita blogeja, joissa kerron myös kirjoittamisesta ja kirjailijantyöstä. Niissä on kymmeniä lyhyitä ja pitkiä kirjoituksia kirjailijoista ja kirjallisuudesta. Bloggerin haku ei toimi enää kunnolla. Vai lieneekö blogini paisunut liian suureksi?
 Olen laittanut pitkän luttelon hakusanoista, joiden avulla voi ehkä löytää kiinnostavia kirjoituksia. Kotisivublogissa on joitain vanhempia lehtijuttuja kirjailijoista.

http://amnellanna.blogspot.com (kotisivublogi)


Näissä kerron omista kirjoistani ja niiden edustamasta aikakaudesta:
http://aurorakirjat.blogspot.com
http://amnellinlucia.blogspot.com

ks myös Sanojen aika ja Lasten Sanojen aika sekä Suomen Nuorisokirjailijoitten nettimatrikkeli


Lisäys: myös tässä blogissa mm aiheet 'kirjailijan työ',  kirjoittaminen, kirjailijat,
Blogin pohjalla on lisää hakusanoja.

John Irving Facebookissa

Johanneksen kirkko, hotelli Torni ja Temppeliaukion kirkko (kuva alinna) esiintyvät John Irvingin kirjassa Until I find you.

Koska olen yksi John Irvingin lukemattomista Facebook-faneista (noin 80560), ilmestyi Facebook-sivulleni tänään muutamia viestejä John Irvingiltä. Otin sivulleni kuvan Irvingistä ja hänen vaimostaan. Hän on uskaltautunut tulemaan mukaan Facebookiin ensi kertaa juuri nyt, kun monet meistä miettivät, olisiko parasta jättää koko naamakirja.

Olen kiinnostunut John Irvingistä myös siitä syystä, että hän asui jonkin aikaa Torontossa. Viimeksi eräs torontolainen tuttavani kertoi hänen kyllä muuttaneen pois, en ole lukenut missä hän asuu nyt.

Olen kuitenkin kiinnostunut eniten hänen kirjoistaan. Ne ovat mielenkiintoisia, niissä on kiinnostavia henkilöitä ja paikkoja. Hän kertoo siitä, että edelleenkin haluaa kirjoittaa romaaneja. Hänellä riittää mielikuvitusta, joten hän ei tarvitse mitään faktiota, toden ja fiktion sekoitusta. Lisäksi hän sanoo, että viettää tylsää elämää. Kaikki eivät pidä hyvänä ideana sitä, että Irving ottaa lukijoihinsa yhteyttä jo paljon ennen kirjansa ja mahdollisen seuraavan kirjansa ilmestymistä. Mutta miksipä ei?

Blogisisko on Aurora-kirjojen äiti

Tämä osuu sopivaan aikaan.  Hesari kertooo tänään: "Kirjailijain keskitulo 2000 euroa vuodessa". Mikä tässä vielä naurattaa?
Kuvassa nauraa Anna Amnell 1900-luvun alun asussa. Photo: Kristiina Hemminki (poistettu)


Julkaisin vuonna 1991 ensimmäisen Aurora-kirjan, Kirjapajan kustantaman historiallisen nuortenkirjan "Aurora. Vaahteralaakson tyttö" (2. painos otettiin vuoden 1992 alussa). Sitten ilmestyivät "Aurora ja Pietarin serkut" (1993) ja "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995). Kirjoitin kustantajan pyynnöstä Auroran tarinan myös pienemmille lapsille. "Aurora ja Molly" ilmestyi vuonna 1999, ja siinä on mustavalkokuvitus. Kuvituksen ja kaikkien kirjojeni kansien kuvat teki Torontossa ja Pariisissa taidetta opiskellut poikani Matti Amnell (Jr), joka oli silloin vielä opiskelija. Kaikki Aurora-kirjat ovat loppuunmyytyjä, mutta niitä saa kirjastoista.

Blogini "Aurora" antaa tietoa Aurora-kirjoista ja niiden aikakaudesta eli 1900-luvun alusta ja kirjojen tapahtumapaikoista, Helsingistä ja Torontosta. Tämän blogin sivupalkissa on joitakin linkkejä, joista löytyy keskeistä tietoa. Kirjaston Sanojen aika antaa tiivistettyä tietoa Aurora-kirjoista aikuisille ja Lasten Sanojen aika/Sankarikirjat lapsille. Tietoa antaa mysö Kotisivublogini.

Julkaisin ensimmäiset kolme Aurora-kirjaa nimellä Pirkko Pekkarinen. Vuonna 1998 otimme koko perhe käyttöön mieheni äidin tyttönimen, hänen sukunsa 1700-luvulta peräisin olevan sukunimen Amnell. Olen julkaissut sen jälkeen kirjani nimellä Anna Amnell.

Yllä oleva valokuva on otettu Kauneus ja terveys -lehdessä ollutta Liisa Mantereen tekemää haastattelua varten. Olen pukeutunut 1900-luvun alun asuun. Valokuvaaja on Kristiina Hemminki, jolta sain luvan julkaista kuvan blogissa. Kristiina Hemmingillä on copyright kuvaan.

Kirjoittaminen: 'Significant other'

yellow roses, originally uploaded by Anna Amnell.

My significant other gave me yellow roses this week. Elämäni tärkeä henkilö osti minulle keltaisia ruusuja tämän viikon kukiksi, kun vaaleanpunaiset ruusut kuihtuivat.

Termi 'significant other' alkoi psykiatriasta, mutta se on levinnyt arkkikäyttöönkin, jolloin se tarkoittaa henkilöä, joka on enemmän kuin poikaystävä/tyttöystävä, mutta ei vielä aviopuoliso. Se voi tarkoittaa miestä tai naista, joten se on havaittu hyväksi termiksi. Se tarkoittaa henkilöä, joka vaikuttaa toisen elämään, tukee häntä.

Kirjallisuudessa ja taiteessa se tarkoittaa henkilöä, joka tukee kirjailijaa tai taiteilijaa hänen työssään. Yleensä se on aviopuoliso. Niin minullakin.

http://en.wikipedia.org/wiki/Significant_other

Kommentteja kirjoittamisesta

kommentti luovuuskäsityksistä:


--tuntuu siltä, että nuo kaksi luovuuskäsitystä täydentävät toisiaan.

Kirjailijalle sanotaan usein, että on varmaankin "ihanaa saada kirjoittaa". Sanojalla on usein lisäksi puolihurmaantunut ilme. Tuntuu kamalalta sanoa hänelle, että kirjoittaminen on vain työtä, usein hyvinkin raskasta. On aikoja jolloin toivoo, että ei olisi koskaan nähnyt yhtään kirjaa!

Onneksi on myös aikoja, jolloin kirjoittaminen on "ihanaa". Tekstiä syntyy helposti, se tuntuu kumpuavan jostain sisältä kuin itsestään. Kun näkee itsensä peilistä, naamalla on juuri tuollainen Cameron-ilme.:)

Olen lukenut siitä, kuinka helppoa runojen kirjoittaminen saattoi olla Eino Leinolle. Leikkiä. Kuitenkin hän oli monesti masentunut ja synkkä.

Ihmettelen sitä, miten niin monet jaksavat kirjoittaa vuodesta toiseen paksuja romaaneja, jotka käsittelevät raskaita aiheita. Ammattitaitoahan se on. Tietenkin ohut kirja voi olla täynnä tiivistettyä kokemusta, vuosien kärsimyksestä syntynyt, niin kuin helmi tai timantti.

On hyvä, että pidetään kirjoittamisen kursseja. Uskon, että kirjoittaminen on käytännössä käsityötä, jonka oppii vähitellen. Mutta kirjoittamisen oppaista ja kursseista oppii heti jotain tärkeää: ymmärtämään sitä, mitä kirjoittaminen on kokemuksena. Ja tietenkin saa myös käytännön neuvoja.

Hyvää jatkoa kurssillesi!


2.
-- kirjoitit: "kirjoittaminen tulee helpoksi jos tekee elämässä valintoja, jotka karsivat elämästä muun pois. "


Niinhän siinä varmaankin käy varsinkin niillä, jotka julkaisevat usein. Toisaalta sanotaan, että kirjailijan pitäisi elää sellainen elämä, josta voi kirjoittaa - ja pitäisi lisäksi aloittaa kirjoittaminen noin 25-vuotiaana. Siinä on ristiriitaa.


Parhaiten menestyvät mielestäni yleensä ne, jotka ovat "sukunsa kirjureita", joilla on kiinnostava suku ja monenlaisia sukutarinoita, joista voi kirjoittaa jatkuvasti tai joilla pääsee ainakin hyvään alkuun.  Myöhemmin tarvitsee tehdä niin kuin muutkin kirjailijat: tehdä paljon taustatutkimusta. Mieleen tulevat vaikkapa Thomas Mann tai Orhan Pamuk. Ja aloittihan Merete Mazzarellakin kirjalla "Ensin myytiin piano".

Kirjailijan tuskailua

Järjestelyä, originally uploaded by Anna Amnell.

Vaikeinta kirjoittamisessa on mielestäni kirjan loppumuokkaus, sen aikatasojen järjestely, juonen ennakoinnin saattaminen kohdalleen- -.

Arvostan kovasti Sofi Oksasen Puhdistusta näistäkin syistä. Aikatasot oli sovitettu yhteen loistavasti.

Minua lohdutti kovasti, kun luin Riitta Pulkkisen haastattelun, jossa hän kertoi kamppailustaan Totta -romaanin kirjoittamisen loppuvaiheissa.

Olen kirjoittanut jonkun kirjoistani hyvinkin nopeasti ja toipilaana leikkauksen jälkeen.
Mutta se kirja oli poikkeus. (Aurora ja Pietarin serkut)

Olen onnellinen siitä, että olen opiskellut kirjallisuudenhistoriaa ja tiedän kuinka loputtomasti esimerkiksi Tolstoi muokkasi Sotaa ja rauhaa, kirjoitti sen 60 kertaan! Vaimo oli sihteerinä-kustannustoimittajana. Vaimo kirjoitti öisin puhtaaksi Tolstoin korjaaman version, hän sai selvää Tolstoin raaputuksista. Seuraavana aamuna Tolstoi sai puhtaaksi kirjoitetut paperiarkit ja teki taas niihin korjauksiaan. Senjälkeen kun Tolstoi riitaantui vaimonsa kanssa, hänen kirjansa olivat heikkoa tasoa.

Historiallisen nuortenkirjan kirjoittaminen on lasten leikkiä Sodan ja rauhan kaltaisen romaanin kirjoittamisen rinnalla. Silti toivon, että olisin nero tässä vaiheessa. Tuntuu, että pääni on kuin puuroa juuri silloin kun sen pitäisi olla terävimmillään. Tuntuu, että jokin ratkaiseva ruuvi puuttuu. Kova työ joutuu korvaamaan nopeuden.

Ruokapöydän voi onneksi levittää vielä pitemmäksi kuin kuvassa. Olen käyttänyt aikaisemmin pahvista tehtyä koottavaa tapetoimispöytää, johon on kätevää levittää kaikki luvut peräkkäin.

Vaikka on tietokone ja siinä leveälti tilaa, ei mikään vedä nimittäin vertaa leikkaa-ja-liimaa -menetelmälle. Nykyään voi onneksi siirrellä välillä koneella luvut ja kappaleet sopiviin paikkoihin eri versioiksi ja tulostaa ne.

Milloin kirja ilmestyy? Saa nähdä. Onneksi minulla ei ole kiirettä. Saattaa tietenkin olla niin, että kiire olisi hyväksi. Joskus ihmettelen sitä, miksi yleensäkin rääkkään itseäni historiallisten romaanien kirjoittamisella.  Harvat ymmärtävät, miten suuren työn takana ne ovat.

Onneksi olen löytänyt erinomaisia klassisen musiikin asemia radiosta.

Kirjoittamisen esteitä

 Runoilija ja psykiatri Claes Andersson kertoi useita vuosia sitten eräässä kirjoituksessaan esteistä, joita kirjailija kerää ollakseen tekemättä työtään.  Hän otti esimerkin itsestään. Hän kertoi muun muassa onnettomuudesta, jossa terävä oksa osui hänen silmäänsä niin, että hän sairasti silmäänsä ja sai siten syyn olla kirjoittamatta.

Kai alitajunta ei ole aina valmis. Varmaankin tilanne on sama muissakin ammateissa, toiset asiat kypsyvät hitaasti. Toisaalta tilanne voi tuntua aika vaikealta, miltei mahdottomalta kuten minulla nyt. Kun katson mieheni kanssa TV:stä urheilukilpailuja, ihmettelemme usein, miten tärkeää on urheilijan henkinen tila ja asenne. Miksi yksi voittaa ja toinen yhtä hyvä, ehkä parempikin häviää? Johtuuko se ehkä sittenkin valmentajasta, ruuasta, vitamiineista, kulttuurista?

Jos selkäni ei olisi niin huonossa kunnossa kuin se nyt on, olisin varmaankin keittiössä järjestelemässä kaappeja, jotta saisin ajatella rauhassa. Muokkaan nimittäin käsikirjoitusta historialliseen nuortenkirjaan.  Se on ollut tekeillä kauan,  mutta on ollut esteitä.  Tärkein se, että sisareni ja äitini kuolivat eräänä keväänä toinen tammikuun lopussa, toinen huhtikuun alussa. Muutakin tärkeämpää kuin kirjoittaminen on tapahtunut.

Kirjalleni pitää löytää kustantaja, mutta historiallinen nuortenromaani ei ole suosittu genre nykyään, ja lisäksi minulla ei ole suhteita kirjallisiin piireihin.  Kirjallinen maailma on tullut entistä kovemmaksi. Nykyään nuortenkirjoissa pitäisi olla nykyajan ongelmia, noitia, taikuutta, velhoja ym. Sellainen ei kuitenkaan sovi aiheeseeni eikä kiinnosta minua. Sitä on myös liikaa. Lukijalle täytyy tarjota vaihtelevaa luettavaa, varsinkin lapselle ja nuorelle.

"Onneksi" sairastin korviani kaksi viikkoa. Tämä bloggaaminen on hyvä tekosyy olla kirjoittamatta. Bloggaan sitä ahkerammin mitä enemmän alitajuntani toimii. On nimittäin toinenkin käsikirjoitus tekeillä. Julkaisen harvoin. Se sopii minulle.

Kuuntelen kaunista klassista musiikkia iTunesin kautta radiosta. Olen optimistinen. On olemassa myös maailma, jossa kuunnellaan Bachia ja Mozartia. Vaikka ei aina uskoisi.

20 vuotta kirjailijana

On aiheellista laittaa Aurora-blogia juhlakuntoon, sillä ensimmäinen Aurora-kirjani ja ensimmäinen kirjani yleensäkin ilmestyi 20 vuotta sitten - syksyllä niin kuin kirjat siihen aikaan ilmestyivät. Se oli hyvin hauskaa aikaa, koko perhe oli helpottunut ja iloitsi kanssani, kun olin vihdoinkin tullut kirjailijaksi. Olinhan sitä lapsesta asti suunnitellut, mutta yksityinen historiani ja maani historia olivat menneet sellaista tietä, että siihen eivät minun kirjani mahtuneet. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani heti Kanadasta palattuani vaativan ansiotyön ohella, opetin englantia aikuisille, joista monilla oli hyvin korkea koulutus. Oli paha lama, en voinut kuvitellakaan jääväni vapaaksi kirjailijaksi, vaikka Kanadassa asuessani olin ollut kotiäiti ja vapaa toimittaja.

En ehtinyt tarjota käsikirjoitusta yhdellekään kustantajalle. Se vietiin tavallaan käsistäni, hyväksyttiin kustannusohjelmaan, kun se ei ollut vielä edes valmis. Se oli helppo alku. Sain kirjan valmiiksi ajoissa, ja siitä otettiin toinen painos muutaman kuukauden kuluttua ilmestymisestä. Se oli suurin menestys, mitä olen kokenut, ja olen siitä vieläkin iloinen. Olisin voinut hioa kirjaa vähän kauemmin, mutta minulle oli tehty pieni syöpäleikkaus ja pelkäsin, että kirja saattaisi jäädä ainoaksi. Syöpä aina säikäyttää ihmisen, yleensä ihan turhaan.

Kaikki kustanustoimittajani ovat olleet miellyttäviä ihmisiä, vikaa on ollut muualla, siinä missä nytkin - Suomeen ja muihinkin maihin tuli jo toisen kirjani valmistumisen aikaan lama. Piti säästää paperiakin ja tehdä lyhyempi kirja, kuin mitä olin aikonut. Kolmannen kirjan jälkeen tuli tauko, sillä kustantaja luopui nuortenkirjojen julkaisemisesta. Vasta neljän vuoden jälkeen alkoi uusi yritys, tuli neljäs Aurora-kirja. Se jäi viimeiseksi siihen sarjaan, sillä kustantaja päätti taas luopua nuortenkirjoista. Menetin ihastuttavan ja ammattitaitoisen kustannustoimittajan. Onneksi hän on löytänyt arvokkaita tehtäviä muualla. Niin kului viime vuosituhannen viimeinen kymmenluku. Olin julkaissut neljä kirjaa enkä ollut joutunut etsimään yhdellekään niistä kustantajaa. Kaikki kirjat oli pyydetty minulta.

Kuten jo sanoin, alkuaika oli monella tavalla parasta aikaa. Olin täysin poissa julkisuudesta muutamaa lehtihaastattelua lukuunottamatta. Olin ensimmäiset vuodet täysin erillään myös suomalaisesta kirjallisesta maailmasta, pääsin Kirjailijaliittoonkin vasta sitten, kun vasemmistopolitiikka vähän lieveni. Mitä pahaa olin sitten tehnyt?

Olin kirjoittanut tyttökirjoja, joissa oli "porvarillinen" ajattelutapa. Palvelustytöt lauloivat ja laskivat leikkiä töitä tehdessään ja herrasväen outouksia seuratessaan, melkein koko Suomen kansa oli yhtenäinen vuoden 1905 Suurlakon jälkeen ja Kanadassa siirtolaistytöt eivät käyneet sosialistihaalilla tanssimassa vaan rupattelivat keskenään. Hesarin kirjallisuustoimittajakin käski minun kirjoittaa seuraavaksi kansalaissodasta. Sanottiin, että kirjoissani ei ollut ongelmia, vaikka niissä oli muun muassa orpoja, löytölapsia ja poliittisia pakolaisia.

Tiedot palvelustyttöjen iloisuudesta olin saanut äidiltäni, joka oli ollut pikkutyttönä palvelijana rikkaassa sukulaisperheessä. Tiedot suurlakosta olivat peräisin ulkomailta tilatuista historiateoksista ja lukemattomista muistakin pätevistä lähteistä. Kanadan tilanteen tunsin paremmin kuin YLE, joka luulee, että kaikki suomalaiset siirtolaiset olivat ja ovat edelleen sosialisteja. Mutta tyttökirjoissa sellainen oli sopimatonta porvarillista ajattelua. Näin vielä 1990-luvulla, Neuvostoliiton jo romahdettua. Mutta mikäs minulla oli kotona ja ystävien parissa ollessa. En tiennyt, että pahempaa oli tulossa. Kustantantajan etsiminen seuraaviin kirjoihin - ja Internet. :)

Pahinta oli ehkä sittenkin kirjoitukseni Kun koti kävi ahtaaksi, joka ilmestyi alkujaan Kirjakauppalehdessä syksyllä 1991 ensimmäisen kirjani ilmestymisen aikoihin. Minähän luulin tulleeni vapautuneeseen Eurooppaan!

Ihanneloma

Ihanneloma? Millainen se on? Pää ja kädet levossa? Pää levossa, kädet poimimassa marjoja? Kerran vietin ensimmäisen lomaviikon pelkästään neuloen, istuin iso flanelliyöpaita päällä sängyssä ja tunsin olevani zombi. Minulla oli ollut sinä talvena hyvin vaikeita teini-ikäisiä oppilaita.

Joillekin marjojen poimiminen on lepoa sielulle ja aivoille. Oli aikoja, jolloin luin aina lomalla Agatha Christien kirjat tai Kadonnutta aikaa etsimässä tai jotain muuta, mikä heitti matkalle toiseen maailmaan. Usein ensimmäinen asia, mikä tehdään loman alkaessa, on siivoaminen ja kaappien järjestely. Vähän sama juttu kuin silloin, kun jäädään eläkkeelle.

Kun kirjoittamisesta tuli työtä, tuntuu, ettei ole ollut enää lomaa ollenkaan. Vaikka kirjoja valmistuu harvoin, aiheita ja suunnitelmia on aina mielessä. Aina voi muokata keskeneräisiä käsikirjoituksia. Matkat ovat enimmäkseen aineiston keräämistä. Toisinaan kuitenkin nähtävyydet ovat niin suuria, niin yllättäviä, niin kauniita, että unohtaa kaiken muun. Kotiäitinä ollessani pidin yhden vapaaillan viikossa. Menin perjantai-iltaisin Rikhardinkadun kirjastoon ja luin tuntikausia lehtiä ja kirjoja. Alussa kuulin aina korvissani herttaisia ääniä, jotka sanoivat: äiti! äiti!

Onko bloggaaminen tai valokuvien ottaminen työtä vai harrastusta, lepoa vai stressiä? Pitääkö lomalla vastata puhelimeen?

Postikortit syrjäyttivät matkakirjeet

Kuva Wikipediasta Tischbein: Goethe Italian matkalla

Klassikkoromaaneissa ja niistä tehdyissä elokuvissa kiinnittää huomiota siihen, että noina aikoina kirjoitettiin paljon kirjeitä. Ne eivät olleet mitä hyvänsä lappusia, vaikka niitäkin läheteltiin jopa samassa talossa asuville kuten Winston Churchill vaimolleen Clementinelle, kun Winstonilla oli joku neuvottelu käynnissä toisessa päässä taloa.

Kaukana asuvia sukulaisia tavattiin harvoin, mutta siitä huolimatta pysyttiin ajan tasalla siinä, mitä kussakin perheessä tapahtui. Kirjoitettiin pitkiä intiimejä kirjeitä, joita luettiin ääneen takkatulen tai ölylampun valossa. Näin tekivät esimerkiksi Swanin siskokset ja Mannerheim sukulaistensa ja ystäviensä kanssa. Kuuluisien kirjeiden kirjoittajien yksityisiä kirjeitä on koottu kirjoiksi, joiden kautta menneyt aika avautuu nykyajan ihmiselle.

Tanatologi LKT Gustaf Molander kertoo tänään Hufvudstadsbladetissa (Krama sommaren/I dag/Debatt HBL 14.7.2011) eräästä mestarillisesta kirjeiden kirjoittajasta, nimittäin Adolph Törnerosista (1794-1839), joka oli estetiikan ja latinan professori Uppsalan yliopistossa. Hän kirjoitti matkakirjeitä ystävilleen ja sukulaisilleen. Hän kuvaa kirjeissään luontoa, kukkia, maisemia, talonpoikaistaloja, herraskartanoita mutta myös sisäisiä tuntojaan.  Hän oli sitä mieltä, että matka on elämä elämä pienoiskoossa, sillä muuten ei voitaisi sanoa, että elämä on niin kuin matka. Hän koki olevansa sisäisesti lähellä ystäviään matkoillaankin.

Voimme arvata, miten innokkaasti odotettiin sukulaisten ja ystävien parissa tämän oppineen ja sydämellisen miehen kirjeitä. "Taito kirjoittaa pitkiä, eloisia kirjeitä tuli vähitellen yhä harvinaisemmaksi", kirjoittaa Molander. "1800-luvun loppupuolella kirjeiden tulivat postikortit, joissa oli tilaa vain muutamalle lauseelle."

Renessanssin väri

Kukkakollaasi, originally uploaded by Anna Amnell.

Sain mieheltäni komean hortensian, joka ilahdutti kovasti. Nyt on talossa kolme kukkaa, jotka ovat samaa sävyä, erästä lempiväreistäni. Renessanssin väri minulle.

Oikeassa kulmassa on ikivanha orkidea, joka puhkesi ihmeekseni kukkaan tänä keväänä, sen alla on tyttären orkidea, joka on täällä tilapäisesti.

Minusta tuntuu siltä, että mieheni antamat kukat ja muut lahjat ovat auttaneet minua kaikkein eniten kirjailijan työssäni.

1990-luvulla kirjoitin työn ohella vastapainoksi vaikealle työpaikalle. Siihen aikaan oli Suomessa samanlainen taloudellisesti raskas kausi kuin nytkin. Kirjoitin iltaisin, varhain aamulla, jouluaamuna muiden nukkuessa. Sain aikaan neljä kirjaa.

Sitten innostuin Firenzen Uffizin ja Vatikaanin taidekokoelmia katsellessani renessanssiin, lopulta nimenomaan 1500-lukuun. Olen lukenut siitä aikakaudesta yli kymmenen vuotta, käynyt museoissa, käynyt luennoilla yliopistossa ja kansalaisopistoissa, katsellut musiikkia, nähnyt elokuvia ja vanhoja kaupunkeja - ja saanut aikaan kolme kirjaa, joista kaksi on jo julkaistua. Kolmas tavallaan valmis, mutta jatkuvan hionnan kohteena.

En itsekään oikein ymmärrä, miksi kirjoitan lapsille. Aikuislukijatkaan eivät varmaankaan aavista, miten paljon työtä on yhden luvun, jopa yhden sivun takana - ja kuitenkin kaiken tulisi vaikuttaa helpolta, jotta lapsikin ymmärtää, mitä kuvataan. Taloudellisestihan tämä on täysin mieletöntä tällaisessa pienen kielialueen kulttuurissa,

Lapsuudenystäväni sanoo, että minun olisi pitänyt ryhtyä tutkijaksi. Itse kokon uransa yliopistossa tehneenä hän on nähnyt siellä tällaisia ihmisiä, jotka innostuvat tutkimaan joitakin asioita vuosikausiksi.

Netti on hyvä viihdyke. Se on tavallaan päiväkirja, vaikkakaan ei niin intiimi. Se tarjoaa kevyen henkisen välipalan tekstin muokkaamisen ja lähdekirjallisuuteen tutustumisen tauottamiseksi. Tutkin nimittäin nyt aivan uutta aikakautta.

Ihan hullu ammatti

Kuva opiskeluajalta
Toinen kommentti

Sain kasvaa hyvin vapaasti ja lukea rauhassa, mitä halusin. Siksi mitään kapinallisuutta ei syntynyt. Rakastin erityisesti vanhoja ihmisiä, esimerkiksi isoisää, joka kertoi vanhoista ajoista- muun muassa Pietarista – samoin pidin suutarista, joka asui meidän pihassa.

Luin jo lapsena naapurissa asuvan toimittajan vintiltä aikuisten romaaneja. Nuortenkirjoja tai tyttökirjoja luin hyvin vähän. Kiinnyin alusta pitäen laajoihin eeppisiin romaaneihin kuten Dickensin kirjoihin. Jos olisin ollut tarpeeksi rikas opiskellakseni historiaa ja aloittanut kirjoittamaan nuorena, olisin ehkä kirjoittanut paksuja historiallisia romaaneja. Ystäväni hämmästyivät kovasti, kun julkaisin tyttökirjoja. Niin minäkin. Ehkä aihe valitsee kirjailijan.

Julma ala tämä on, kuten Raili sanoo. Ehkä sen vuoksi, kun se joutuu elämään maailmassa, jossa raha ja suhteet ratkaisevat kaiken. Pakostakin tämä on kutsumusala. Kirjat ovat merkinneet meille paljon tärkeinä vuosina, siksi kirjoitamme – kiitollisuudesta kirjallisuudelle. Me kirjailijat ymmärrämme toisiamme, sillä mehän olemme monessa mielessä ihan hulluja, kun valitsemme tällaisen ammatin.:)

Ei vain turistina

Punainen kansio

Kaksi viikkoa Berliinissä ei ollut vain turistina oloa ja valokuvien ottamista. Mieheni ja minä teimme siellä myös omia töitämme, luimme ja kirjoitimme. Parina päivänä jäin setvimään yksin tekstejäni ja mieheni läksi tutustumaan Pergamon-museoon ja valtiopäivätaloon, jotka jäivät minulta näkemättä. Ehkäpä seuraavalla kerralla.

Talvi

IMG_0385, originally uploaded by Anna Amnell.

Rauhallinen hetki Berliinin uudessa kirjailijaresidenssissä.

Tänään oli Kirkko ja kaupunki -lehdessä sivuilla 4-5 artikkeli, jossa  haastateltiin berliiniläistä pappia, joka toimii Weddingin kaupunginosassa, samassa jossa kirjailijaresidenssi sijaitsee.

Wedding vaikutti minusta monikulttuuriselta alemman keskiluokan kaupunginosalta. Yllä mainittu haastattelu vahvisti tätä vaikutelmaa: 60% kaupunginosan työikäisestä väestöstä saa apua valtiolta.

Alueella asuu paljon muslimiväestöä.  Suurin osa näytti minusta turkkilaisilta. Niin olivat myös rappunaapurimme, ystävällisiä turkkilaisia maahanmuuttajia, joiden kanssa päästiin heti hyvän päivän tuttaviksi, sillä Berliinissä on tapana tervehtiä saman talon asukkaita. Näin tekevät sekä nuoret että vanhat. Oli hauskaa asua hymyilevien naapureiden kanssa.

Ostimme elintarvikkeita usein metroaseman ja naapuritalon kauppiailta, jotka olivat yleensä näkyvästi maahanmuuttajia. Arabien leipä oli erityisen hyvää, ja siinä ei ollut lisäaineita eikä soijaa, jolle olen allerginen. Suomessahan soijaa laitetaan joka paikkaan, jopa jouluruokiin.

Weddingissä sijaitsee yhdeksän moskeijaa ja vain kaksi evankelista  [luterilaista] kirkkoa ja yksi katolinen kirkko.

Kirjoittavat naiset

Christine de Pizan työpöytänsä ääressä on yleisimmin tunnettu kuva tästä 1300-1400 -lukujen vaihteessa eläneestä kirjailijasta. Harvinaisempi on tämä kuva, jossa Christine de Pizan kirjoittaa vuoteessa.
Via women writers . Leskeksi jäänyt Christine elätti itsensä ja lapsensa kirjoittamisella.

Windows 7, Firefox, tekstin muokkaaminen ja helle

En ole pitänyt aikaisemmin Firefoxista. Se oli minusta pitkään liian teknillisen näköinen. Se ei myöskään sopinut Vistaan, ainakin minulla se kaatuili koko ajan kuten IE:kin. Vistassa toimivat parhaiten Opera ja Google Chrome. Nyt minulla on Windows 7, ja siihen sopii parhaiten Firefox, joka on nyt onneksi kauniimpikin kuin ennen, vaikka minulla on vasta perusasetelma.

On ihan hauskaa kirjoittaa näin helteelläkin. Viileyttä tuo koneelle sen ylimääräinen tuuletin, joka kuuluu koneen alustaan (Targus Lap Chill Mat). Kannettava koneeni ei kuumene enää lainkaan. Lisää viileyttä tuo tuuletin aivan vieressä.  Se auttaa eniten minua tällaisena helteisenä päivänä, jolloin pohjoisenpuoleisessa huoneessa on +29 Celsiusta. Vertaan käsikirjoitukseni eri versioita, etsin niistä parhaat puolet ja teen uuden entistä paremman version. Se on kriittisyyttä, tarkkuutta ja keskittymistä vaativaa työtä.

Kirjoituskoneen aikaan leikkelin parhaat kohdat suikaleiksi ja kiinnitin ne teipillä toisiinsa pitkiksi kunkin luvun tai kohtauksen sisältäviksi liuskoiksi. Sitten tulivat läpinäkyvä teippi ja kopiokone. Tekstin joutui kirjoittamaan useita kertoja. Ajattelin vanhan ajan kirjailijoita, jotka raapustivat tekstit mustekynällä ja veivät kaikki versiot vaimon (esim Tolstoi) tai konekirjoittajan (esim Colette) puhtaaksikirjoitettaviksi. Rouva Tolstoi kirjoitti tyttären kirjoittaman elämäkerran mukaan Tolstoin Sota ja rauha-kirjan tekstin 60 kertaan! Öisin, kun kirjailija nukkui kirjoitettuaan koko päivän korjauksia edelliseen puhtaaksikirjoitettuun tekstiin.

Windows 7:ssä voisi tietenkin jakaa näytön kahtia ja kuljettaa tekstejä rinnakkain. Sitä en vielä osaa tehdä. Siirrän kappaleet peräkkäin ja laitan parhaat kohdat yhteen uudeksi versioksi, jonka myös tulostan sitä mukaa, kun korjattuja lukuja syntyy. Käytän värejä merkitsemään mihin kohtaan teksti kuuluu - alku-, keski- vai loppuosaan. Tätä hommaahan jatkuu kauan.

Seuraava vaihe lienee 40 tuumainen TV, jolle laitan tekstiversiot vierekkäin, käytän sitä tietokoneen näyttönä.

Vaasojen aika ja ruotsinviha Suomessa

Koulun opetustaulussa on kuvattu 1500-luvun puolivälin saksalaista porvariskotia. Kustaa Vaasa oli suututtanut ja karkottanut ruotsalaisen sivistyneistön, sen vähän jota oli, ja joutui kutsumaan saksalaisia virkamiehiä järjestämään hovin ja valtakunnan asiat. Historioitsija Herman Lindqvist sanookin tätä saksalaiseksi kaudeksi Ruotsin historiassa. Eihän tuollaisesta kerrottu meille historian tunneilla. Menneisyytemme ulottuu kauemmaksi kuin 1900-luvun alkuun, ja on muovannut meitä.

Olen taas kiitollinen siitä, että opin ruotsia koulussa, enkä joutunut opettelemaan sitä aikuisena. Luen Herman Lindqvistin erinomaista kirjaa "Historien om Sverige. Historien om Gustav Vasa och hans söner och döttrar". Olen ottanut kirjastani valokopiot, jotta saan rauhassa alleviivata myös paksuilla värikynillä ja kirjoitella samalla papereihin, mitä mieleen saattuu tulemaan. Aikaisemmista lukukerroista on jo muutamia vuosia ja käyn läpi nopeasti alleviivauksiani. Vaikka tarkoitus oli lukea vain Erikin ja Juhanan erimielisyyksistä innostuin lukemaan heidän isänsä, tyypillisen renessanssikuninkaan Kustaa Vaasan toimista.

Äksy, norsunmuistinen ja hyperaktiivinen Kustaa Vaasa oli vapauttanut ruotsalaiset, meidät ruotsi-suomalaiset, tanskalaisten vallasta ja otti valtakunnan haltuunsa, kohteli sitä aidon renessanssihallitsijan tavoin ikiomanaan. Kansan satojen vuosien aikana hellyydellä keräämät kotikirkkojen kynttilänjalat, ehtoollisastiat ja jopa kirkonkellot, vastustajilta kerätyt sakkorahat ja muut menivät kuninkaan aarrekammioon ja rahakukkaroon, alttariliinoista tehtiin prinsessoille mekkoja, vaikka katolisena säilynyt kuningatar, kymmenen lapsen äiti, suri sitä. Poikien turhille muun muassa Englantiin tehdyille kosintamatkoille kerättiin kansalta verot. Tuon ajan verolutteloista olen minäkin löytänyt esi-isiäni. Tietenkin maksettiin samalla velkaa, jota oli otettu saksalaisilta, jotta maa vapautettaisiin tanskalaisten vallasta. Koululaitos ja sairaanhoito romahtivat, kun kirkolta oli viety varat.

Olisiko mahdollista, että Vaasojen suvun häikäilemätön hallintapa synnytti suomalaisissa muuten käsittämättömältä tuntuvan vihan ruotsalaisia ja ruotsin kieltä kohtaan? Ruotsin kieli ja nykyajan ruotsalaiset tai suomenruotsalaiset ovat syyttömiä kaikkeen siihen, mitä tapahtui aikaisemmin aivan kuten nykyajan venäläiset ja saksalaiset eivät ole syyllisiä Stalinin ja Hitlerin rikoksiin. Saksalaiset ovat kuitenkin pyytäneet anteeksi juutalaisilta natsien tekemiä rikoksia uskoen anteeksipyynnön parantavan välejä. Kannattaisiko ruotsalaisten pyytää meiltä suomalaisilta anteeksi sitä, että kohtelivat maatamme siirtomaanaan satojen vuosien ajan?

Kalevalan päivä: Kiitos kirjoista

Kalevalan päivä on myös suomalaisen kirjallisuuden päivä. En osaa kuvitella elämääni ilman kirjoja. Tutustuminen kirjallisuuteen alkoi siitä, kun minulle luettiin mummolassa Maamme-kirjaa ja muita tätini ja enoni vanhoja koulun lukukirjoja pärevalossa ja jatkuu edelleen, kun luen kirjoja myös Internetistä ja varmaankin kohta myös pienestä lukulaitteesta (iPod Touch), jollainen pojallani jo on ja jonka ostamista suunnittelen itsekin luettuani muutaman runon pienestä kuvaruudusta. Kirjaston voi kantaa käsilaukussa tai taskussa.

Kirjasto oli kouluvuosina toinen kotini ja naapurissa asuvan toimittajan ullakon kirjat aarreaittani. Sain lukea mitä halusin ja luin yleensä kaiken, mitä sain käsiini. Onneksi sekä kirjastolla että toimittajanaapurilla oli jonkinlaiset laatukriteerit. Kirjastossa asetettiin rajoituksia myös siihen, montako kirjaa sai lainata ja miltä osastolta. Jouduin lukemaan pitkään pelkästään lastenosastolta ikäni vuoksi, vaikka olin ullakkokirjastossani lukenut esimerkiksi Balzacin ja Dumas'n kirjoja ja joukon salapoliisiromaaneja. Olen kiitollinen kaikille kirjailijoille, jotka veivät minut mukanaan seikkailuihin ja toisiin maailmoihin.

Kiitollisuudesta syntyivät myös omat kirjani. Kirjat rikastivat minun maailmaani, muuttivat sen. Kalevalan päivä on minulle myös henkilökohtainen juhlapäivä, sillä oli Kalevalan päivä, kun minulle soitettiin, että ensimmäinen kirjani julkaistaan. Ajattelin silloin, että kirjoitan vain yhden kirjan, mutta näyttää olevan niin, että kirjojen tekemisellä ei ole loppua.

Pakinaperjantai: Vanha nainen Adrianmeren rannalla

Adrianmeren rannoilla on jyrkkiä kallioita, joilta aukeaa häikäisevä näkymä merelle. Jossain kaukana häämöttää Italian rannikko. Aivan meren rannalla Krk-saarella on talo, jossa on laaja kivinen terassi. Se levittäytyy kuin kallionkieleke meren yläpuolelle. Terassilla on vain yksi ainoa ihminen, vanha nainen joka hakkaa viiniköynnösten oksista punotulla mattopiiskalla itämaista mattoa.

Mitä miettiii tämä nainen, muinaisten Välimeren asukkaiden jälkeläinen? Millaisia ovat hänen unensa, kun niitä ruokkivat joka päivä tämä tarumaisen kaunis ja ylevä maisema sekä Välimeren muinaisten kansojen, näitä seutuja satoja vuosia hallinneen Venetsian ja merenkulkijakauppiaiden mukana Bysantista ja kauempaakin Idästä tulleet julmankauniit tarinat ja legendat?

Pakinaperjantai

Rauhallista elämää kotona

Kun on ollut tauko kirjoittamisessa, sitä unohtaa kuinka raskasta työtä se on sekä fyysisesti että henkisesti kaikkine erilaisine vaiheineen. Jotkut voivat olla tietenkin asiasta eri mieltä.