Näytetään tekstit, joissa on tunniste Iisalmi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Iisalmi. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, helmikuuta 16, 2010

Kommentti: koulutus ja sivistys

suksimestari Jaakko Rytkönen

Jaakko Rytkönen. Kuva: Anna Amnell
Tausta kommentilleni:
Isoisäni Jaakko Rytkönen oli viulupelimanni ja suksimestari, joka oli käynyt vain "lukkarinkoulun" eli rippikoulun. Hän oli hieno ihminen, jolla oli paljon elämänkokemusta ja sitä mitä sanomme sydämensivistykseksi. Hän luki ahkerasti lehtiä.

Hänen poikansa olivat taas sellaisia ihmisiä, joille olisi sopinut paremmin yliopistokoulutus ja teoreettinen, akateeminen ammatti. Siihen heillä ei ollut mahdollisuutta, sillä perhe asui sydänmaalla, siellä missä oli hyviä suksipuita. Koulut olivat kaukana kaupungissa ja vallitsi jako kansakouluun ja oppikouluunm. Ukki oli aikonut lähteä Amerikkaan kuten veljensäkin. Jos hän olisi mennyt sinne, hänen lapsensa olisivat käyneet highschoolin (= peruskoulun ja lukion) kuten kaikki muutkin lapset ja voineet mennä opiskelemaan, jos olisivat menestyneet koulussa. Koen pohjois-amerikkalaisen yhteiskunnan tässä asiassa tasa-arvoisemmaksi kuin esimerkiksi suomalaisen edes tänä päivänä. Missä viipyy todellinen koulu-uudistus?

Kommentoin Unan blogikirjoitusta.

Viisas kirjoitus.

Jokaisen pitäisi saada tehdä sitä, minkä tuntee omaksi asiakseen. Ja sydämen sivistys on eri asia kuin oppineisuus. Ne voivat tietenkin kulkea myös käsikkäin, mutta näin ei aina ole.

Olen sitä mieltä, että Suomessakin "peruskoulun" tulisi jatkua siihen asti, kunnes koululaiset ovat 18-19-vuotiaita. Oppilaita ei pitäisi laittaa valitsemaan omaa uraa liian aikaisin. Se on nuorelle aikuisellekin vaikea asia.

Pidän pohjois-amerikkalaisesta systeemistä, jossa kaikki käyvät samaa koulua loppuun asti. Se lisää demokratiaa ja vapautta valita sen jälkeen rauhassa oma tiensä, olipa se käytännön ammatti tai akateeminen ura. Kanadalainen koulusysteemi voisi olla esikuvana.

Kanadalainen yhteiskuntahan on "pohjoismainen" ja tasa-arvoinen ilman historiallisia rasitteita.

lauantaina, kesäkuuta 20, 2009

Juhannusmuisto

Midsummer wildflowers

Tänä vuonna emme menneet edes hakemaan juhannuskukkia, sillä ei huvittanut mennä kahlaamaan sateen kastelemassa ruohikossa. Valkoinen orkidea sai olla juhannuskukkana.

Juhannuksen tunnelma ei näy riippuvan säästä. Emme ole olleet kahteen päivään edes ulkona kävelemässä. Juhannusta edeltävinä päivinä oli harvinaisen kaunis sää, joten tuli ulkoiltua tavallista enemmän. Kaupunki pursui valoa, väriä, katusoittajien musiikkia ja elämää. Turistit ovat varmaankin ihmetelleet tänäkin juhannuksena sitä, minne kaikki ihmiset ovat äkkiä kadonneet Helsingistä. Suuri osa varmaankin kesämökeilleen. Lieneekö koskaan tutkittu sitä, kuinka monet helsinkiläiset viettävät juhannusta kotonaan?

En tiedä, poltettiinko jossain päin Helsinkiä tänä kesänä juhannuskokkoa. Menemme yleensä Kaivopuiston rantaan kokkoa katsomaan. Sinne kertyy tavallisesti runsaasti ihmisiä, enimmäkseen kävelymatkan päästä kuin jossain pikkukaupungissa. Ikkunasta katsottuna kaupunki on tyhjä - ja hiljainen.

On kuunneltu sateen ropinaa katossa, ihmetelty sitä miten, kovaa lehmukset heiluvat puistossa tuulen kourissa. Olemme katsoneet televisiota ja elokuvia omasta DVD-varastosta. Olemme kuunnelleet Chopinia ja muuta mielimusiikkia, nyt paraillaan Martti Talvelaa.


koulukesällä

Iisalmen kirkonkylän kansakoulu sijaitsi järven rannalla. Vietimme siellä usein kesälomia.

Juhannukseen sopii hyvin muisto siitä, kun mieheni ja minä olimme kesällä 1963 soutelemassa Martti Talvelan kanssa sen jälkeen, kun hän oli ollut harjoittelemassa mieheni vanhempien pianolla. Toukokuussa syntynyt esikoisemme nukkui vaunuissa pihalla ja heräsi Talvelan lauluun. Talvela oli myös ollut opettaja kuten hänen vaimonsa Annukka, joka oli ollut appeni oppilas, sillä hänen kotinsa oli samassa kylässä. Talvelat olivat tulleet tutuiksi appivanhemmilleni, jotka olivat innokkaita musiikin harrastajia.

Shortsit jalassa meitä muutamaa vuotta vanhempi Martti Talvela muistutti mielestäni ulkomuodoltaan lastenkirjojen Babaria. Hän oli tasainen ja rauhallinen, vähän ujo. Ihailimme kaikki jo silloin hänen laulamistaan ja jännitimme hänen tulevaisuuttaan. Olimme olleet hänen ensikonsertissaan Sibelius Akatemian juhlasalissa syksyllä 1960. Häntä ei hyväksytty Suomen Kansallisopperaan, ja hän oli lähtenyt Tukholmaan opiskelemaan. Hän oli laulanut edellisenä vuonna Bayrethin Wagner-juhlissa, hänen kansainvälinen uransa oli juuri alkamassa Euroopassa. Minusta tuntuu aina haikealta kuunnella hänen lauluaan, kun ajattelen, miten nuorena hän kuoli, vain 54-vuotiaana. (4. helmikuuta 1935 Hiitola – 22. heinäkuuta 1989 Juva)

Martti Talvela kansallisbiografiassa


Annukka Talvelan muistelmat ja muistoja opettajaseminaarista, jossa hän tutustui tulevaan mieheens.

keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2009

Taiteilijat on erikseen

Suomen kansa on aina antanut erivapauksia taiteilijoille. Tästä esimerkkinä seuraava: Kun menin opiskeluaikana kesälomalle Iisalmeen, aloin elää niin kuin maalla ainakin. Kävelin kaupungillakin avojaloin mahdollisimman usein. Äiti ei pitänyt siitä, vaan koetti päinvastoin saada minut laittautumaan kaupungille lähtiessä: Näkisinpä joskus sen päivän, että laittaisit käsineet käteen kaupungille lähtiessä.

"Onhan Erkki Matilainenkin avojaloin kaupungilla", minä puolustauduin.
"Taiteilijat on erikseen", äiti selitti.

Erkki Matilainen oli Ateneumissa opettajana ja vietti kesälomat Iisalmessa, entisessä kotikaupungissaan. Se ei ollut ihme, sillä olihan Iisalmi siihen aikaan kaunis puutalokaupunki ja sen luonto kuuluisa kauneudestaan. Maalauskohteita löytyi.

Kuvia Iisalmesta

keskiviikkona, helmikuuta 04, 2009

Yhteisö lapsen kasvattajana

Iisalmi: puutalon rauhallista kauneutta

Harvinaisuus: puutalo Iisalmessa. Melkein kaikki Iisalmen kauniit puutalot on hävitetty.

Asuin kouluvuosina pikkupietarinpihamaisessa korttelissa, jossa oli ihmisiä monista yhteiskuntaluokista ja ammateista. Meidän matalista puutaloista muodostuvassa pihassamme asui muun muassa eräs lapsuuteni suosikkihenkilöistä, suutari, joka piti toista kammariaan verstaana. Istuin usein hänen verstaassaan matalalla jakkaralla ja kuuntelin hänen juttujaan. Samoin teki myöhemmin pikkusiskoni.

Suutarilla kävivät kaikki kaupunkilaiset kirkkoherrasta lähtien. Suutarin vaimo lakaisikin usein hermostuneena rappusen edustaa. Suutarin seinänaapuri oli toimittaja, jonka työpaikka Iisalmen Sanomat oli samassa korttelissa. Toimittaja asui kamarissa, ja hänen eläkkeellä oleva opettajasisarensa keittiössä. Heidän ullakkonsa oli täynnä kirjoja, ja se oli minun yksityiskirjastoni, jossa luin kaikessa rauhassa, mitä halusin.

Iisalmen Sanomien puutalossa toisessa kerroksessa oli pormestarin asunto. Taloutta hoiti pormestarin Hilma, keski-ikäinen naishenkilö, joka pukeutui aina virka-asuunsa sinisen mekkoon ja valkoiseen laajaan esiliinaan. Hänen arvokas hahmonsa herätti meissä lapsissa kunnioitusta samalla tavalla kuin lyseon vahtimestari, jolle lapset niiasivat, kun tämä tuli kadulla vastaan. Toinen Iisalmen Sanomien toimittajista asui piharakennuksessa, asunnossa jonne oli jyrkät portaat. Toimittajan lapset olivat leikkitovereitani.

Amerikkakin oli mukana korttelissamme, sillä yhdessä kulmassa asui rikas kauppias, joka oli ollut Amerikassa. Hänen tummilla huonekaluilla ja amerikkalaisilla nahalla päällystetyillä nojatuoleilla kalustetussa kodissaan asui myös orpo sukulaistyttö, joka oli palvelijan asemassa perheessä. Hän oli luokkatoverini, mutta joutui jäämään pois oppikoulusta, kun ei päässyt vapaaoppilaaksi. Tämä salaperäinen kaunis tyttö on vaikuttanut nuortenkirjojeni Mollyn hahmoon.

Hammaslääkärillä oli rapattu "omakotitalo" yhdessä kulmassa korttelia, vastapäätä sitä kohtaa, jossa on nyt Juhani Ahon patsas. Kun hammaslääkäri kutsui suurpiirteisesti kotiinsa joukon ihmisiä illalliselle, hänen nuori vaimonsa juoksi pihan poikki meille pyytämään äitiä laittamaan illallisen. Istuin monesti keittiössä ja kurkistelin hilpeää herrasväkeä, joka istui ruokasalissa.

Aitta, Kauppakatu, Iisalmi

Ulkorakennukset kuuluivat pihapiiriin. (Tämä ulkorakennus ei ole mikään entisistä kotipihoistani, se sijaitsee järven rannalla, jossa on joitakin kortteleita vielä tallella.)

Asuimme vuokralaisina muissakin taloissa. Naapureina olivat vuorollaan kelloseppä, ompelija, maalari ja ruumisarkkujen tekijä, jonka ompelukoneella ompelin joskus vaatteita itselleni keskellä valkoisella kankaalla verhottuja ruumisarkkuja. Juuri niitä rimpsureunaisia arkunpäällysiä ommeltiin tuolla koneella tavallisesti.

Eräs naapurimme piti ruokalaa, ja hänellä kävi vakituisia "syömämiehiä" ruokatunnin aikaan, muun muassa lyseon opettajia. Eräs hänen vieraistaan teki lähtemättömän vaikutuksen. Hän oli kaunis tumma mies, joka oli hyvin ystävällinen sekä lapsille että aikuisille. Eräänä päivänä äiti katsoi keittiön ikkunasta, pyyhki kyyneleitä silmistään ja sanoi: Siellä se raukka menee. Aikuisten puheista tihkui sen verran, että tajusin, että mies joutuisi jostain syystä vankilaan. Hän oli ensimmäinen tuntemani homoseksuaali henkilö.

Sen ajan isät näkyivät lapsille lähinnä radion vieressä istumassa työstä kotiin tultuaan, sillä melkein kaikki naimisissa olevat naiset olivat kotiäitejä, jotka hankkivat perheelle lisärahaa monenlaisilla pikkutöillä. Niin teki meidänkin äiti meidän pieninä ollessa. Äiti laittoi illallisia, se oli sen ajan catering-työtä, ja kävi välillä myös siivoamassa Salmettaressa, jonka kiiltävät mustat painokoneet ja muu lehden tekemiseen kuuluva maailma tuli minullekin tutuksi, sillä olin usein äidin mukana. Koska äiti ei osannut ommella, hän kävi vaihtokauppaa ompelijan kanssa, ompelija teki meille tytöille vaatteet ja äiti hieroi ompelijan kipeän niskan ja selän kuntoon ja valmisti hänelle ruokia.

Eräs rakkaimmista naapureistani oli Inkeri, joka toimi kotitöiden lisäksi konekirjoittajana. Hänellä oli pitkät mustat letit käärittyinä pään ympärille ja taitavat kädet, jotka tekivät kauniita koruompeleita liinoihin. Hänelle tuotiin puhtaaksikirjoitettaviksi oikeuden pöytäkirjoja ja muita virallisia papereita, sillä hän oli hyvä konekirjoittaja.

Inkeri edustaa ammattia, joka on kadonnut samoin kuin lapsuuteni Iisalmi, jossa kotiäidit, palvelijat ja naapurintädit kasvattivat lapset ennen kouluikää ja sen jälkeenkin.



Iisalmen Tyttölyseo (1949-1957): Wivi Lonn designed this school

Iisalmen tyttölyseo toimi alussa tässä Wivi Lönnin suunnittelemassa rakennuksessa (Otavan koulu 1908), nykyään osa Edwin Laineen koulua, Savonkatu 8). Kävin siinä oppikoulua ensimmäiset seitsemän vuotta. Amerikan vaihto-oppilasvuoden jälkeen siirryin uuteen koulurakennukseen, josta tuli myöhemmin Juhani Ahon koulu. Iisalmen tytöt: Lyseosta tyttälyseoon ja takaisin lyseosta tehtyyn lukioon.

Iisalmi: Savonkatu 2
Tämä entisen kaupunginkirjaston vieressä oleva Savonkatu 2:ssa sijaitseva puutalo on ainoa säilynyt talo, jossa perheeni on asunut, mutta olin silloin jo opiskelija ja asuin Helsingissä. Talo on entistetty, ja vain ulkorakennukset ovat ennallaan. Ks Muita kuviani Iisalmesta. Siellä on kuvia aittarakennuksesta.

perjantaina, heinäkuuta 25, 2008

Kasvitentti lasiverannalla



Nojatuolipuutarhurin kasvitarhaa kirjahyllyssä

"Juuri kasvien keruun takia halusin ehdottomasti oppikouluun." Obeesian kommentti Kemppisen blogissa.

Olen rakastanut luontoa ja kukkia lapsuudesta asti, mutta kasvien keruu tuntui kouluaikana painajaiselta. Kasvien kerääminen, niiden kuivaaminen harmaan imupaperin välissä ja tekstin kirjoittaminen olivat jännittävää ja samalla ensimmäinen tutustuminen latinaan. Mutta kasvitentit pilasivat koko jutun.

Luonnonhistorian opettajamme lehtori Hilja Laaksonen piti kasvitentit kotonaan valkoisessa puutalossa lähellä poikalyseota. Hän istui lasiverannalla rottinkituolissa, ja me tyttölyseolaiset toimme syvään niiaten hänen eteensä herbaariomme kukin vuorollamme toisten odottaessa pihalla. Joillakin oppilailla oli edellisten sukupolvien kasveja, jotka oli irrotettu varovaisesti kellastuneista kasvioista ja kiinnitetty uudestaan liimapaperisuikaleilla uuden kasvion puhtaille valkoisille sivuille.

Kasvitentti lasiverannalla olisi voinut olla juhlaa. Ehkä se oli ollutkin opettajan tarkoitus. Mutta ainakin minun muistissani kasvitentti oli kuin poliisikuulustelu, josta selvittyään koululainen lähti helpottuneena juosten kotiin. Ehkä opettajamme oli meidän aikanamme jo liian vanha ja väsynyt. Kun hän kuoli kesken kouluvuoden, itkevät koulutytöt muodostivat kunniakujan kirkonmäeltä kauas kirkkopuistoon asti, kun hänen arkkuaan kannettiin hautaustoimiston autoon.

Kasvienkeruuta pidettiin tärkeänä osana koulunkäyntiä. Mieheni lähetettiin kouluaikana opettajasisarensa Tuulikin luo Alastarolle tai Lohjalle isoisän luo kasveja keräämään. Meillä on vieläkin tallella paksu mustakantinen kansio, johon anoppini oli kerännyt kasvit käydessään Lohjan yhteiskoulua. Tuulikilla on luonnonkasvipuutarha, johon hän on huolella koonnut kasveja.

Luonnonhistorian tuntien kauhunhetket ovat muistissa. Yhtä pahoja kuin kasvitentit olivat ne tapaukset, jolloin järjestäjänä ollessani tökkäsin opettajaa vahingossa käteen mustekynällä - järjestäjän piti ojentaa mustekynä opettajalle, joka kirjoitti tunnin sisällön ja poissaolot päiväkirjaan.

Rakkaus kukkiin ja luontoon on kuitenkin säilynyt. Se vahvistui entisestään niinä vuosina, jolloin asuimme Kanadassa ja teimme pitkiä telttailumatkoja eri puolille Amerikkaa. Myöhemmin olen perehtynyt kasvien asemaan menneinä aikoina käymällä museoiden puutarhoissa ja lukemalla kirjoja. Tärkeimmiksi ovat tulleet kuitenkin varhaislapsuuden muistot luonnosta, kukista jotka ovat minua korkeampia, kun kävelen niiden keskellä niityllä. Niin ainakin muistelen olleen.


Nettikasvio

sunnuntaina, toukokuuta 11, 2008

Huussikulttuuria


ulkohuussi Iisalmi

Sininen ulkohuone Iisalmessa Olvin tehdasta vastapäätä rantapuistossa. Kuva: Anna Amnell

Pikkukaupungeissa Suomessa oli vielä muutama vuosikymmen sitten ulkohuoneita, jotka sijaitsivat kaksikerroksisen ulkorakennuksen toisessa kerroksessa.

Kullakin perheellä oli oma "penkkihuussinsa", jossa oli pari reikää aikuisten kokoa ja yleensä pari matalaa lasten puuceetä. Seinille kiinnitettiin nastoilla Elokuva-Aittojen ja muiden lehtien kansikuvia. Laatikossa oli vanha kauha sekä kalkkia tai hiekkaa, vessapaperina sanomalehtiä.

Tunnelma oli kodikas. Iltapimeällä mentiin huussiin lyhty tai taskulamppu mukana. Ei ollut kivaa mennä yksin huussiin. "Lähetkö minun kanssa huussiin?" kysyttiin äidiltä, siskolta tai ystävältä.

Ruotsalaisessa antiikkilehdessä oli joitakin vuosia sitten artikkeli vanhasta kartanosta, jossa oli aatelistalon huussi samalla tavalla toisessa kerroksessa. Reikiä oli ainakin puolitusinaa, ja arvonherrat istuivat vierekkäin rupattelemassa ja neuvottelemassa tärkeistä asioista. Seinillä oli koristemaalarin tekemiä upeita maalauksia. Tämä huussi oli muistini mukaan peräisin 1600-luvulta.

Suomalaiset siirtolaiset veivät "renessanssihuussin" mukanaan Amerikkaan. Sellainen oli ainakin Montanassa ja herätti paljon hilpeyttä.

Mutta eikö tämä olekin paljon mukavampaa käymäläperinnettä kuin ranskalainen rokokooajan palatsien nurkkiin pissaaminen tai vielä viime vuosisadan Pariisin julkisissa vessoissa lattiareiän päällä kyyköttäminen?

Tämä on kommentti huussikeskusteluun.

Toinen kommenttini:

11.05.2008 - 22:44
Olin "kauan sitten" vaihto-oppilaana USAssa Montanassa. Olimme kerran ajelulla maaseudulla ja AFS-sisareni sanoivat: - Nyt me näytetään sinulle jotain, joka saa sinut nauramaan niin että tukehdut.

Tien varrella oli iso farmi, tyypillisen suomalaisen näköinen maatalo ulkorakennuksineen. Tytöt sanoivat, että jos meni ulkorakennuksen yläkertaan löysi sieltä vessan. "Istutaan penkillä ja --". Tytöt olivat kuolla nauruun.

Minä olin tulipunainen naamaltani. Tytöt tulkitsivat sen täydelliseksi järkyttymiseksi. Sitä se olikin: Meillä oli kotona Iisalmessa samanlainen ulkohuussi. Pidin kuitenkin asian salaisuutena.

Mitään huussitutkimusta en ole tehnyt.:) Tiedän varmaa tietoa vain keskiajan vessoista. Vrt Turun linna.

Iines kirjoittaa ulkohuoneista

perjantaina, toukokuuta 09, 2008

Tyttökirjaelämää



Eräässä Agatha Christien kirjassa Miss Marple sanoo, että jokaisella koulutytöllä on paras ystävä, toinen tyttö, jonka kanssa hän jakaa salaisuutensa.

Kun muutin kaupunkiin ja aloitin koulun, sain ystävän, joka on ollut ystäväni siitä lähtien. Me olimme lapsina aina yhdessä, sillä ystäväni oli ainoa lapsi ja minun sisareni olivat minua paljon nuorempia. Ystäväni asui puiston toisella puolella samanlaisessa matalassa puutalossa kuin minäkin. Kesäisin leikimme puistossa ja pihoilla ja kävimme uimarannalla usein montakin kertaa päivässä. Tuntuu, että lapsuudessa oli aina lämmintä ja aurinkoista.

Kun tulimme isommiksi ja menimme oppikouluun, alkoivat tyttökirjavuodet. Me olimme erilaisia, toinen tumma ja toinen vaalea. Toinen oli lukutoukka ja toinen urheilija. Toinen oli hyvä ainekirjoituksessa, toinen matematiikassa ja urheilussa. Mutta kävimme kumpikin luistelemassa ja keräsimme postimerkkejä. Juttelimme ja haaveilimme tuntikausia.

Ystävälläni oli Anna- ja Runotyttökirjat, joita tutkimme ja joiden henkilöihin samaistuimme. Kävelimme vanhalla romanttisella hautausmaalla ja kuvittelimme olevamme Anna ja Diana.

Matemaattisesti lahjakkaat ihmiset ovat usein erityisen kiinnostuneita runoudesta, niin on ystävänikin. Koulutyttöinä luimme yhdessä runoja ystäväni huoneessa hiljaisessa talossa hiljaisen kadun varrella. Opiskelimme koulussa saksaa pitkänä kielenä, ja oppikirjassammekin oli paljon runoja, joita opettelimme ulkoa ja lausuimme ääneen kävellessämme hautausmaan vanhojen puiden varjossa. Ihastuin etenkin Heinen runoihin. Aloin lukea runoutta romaanien ohella.

Minusta tuntuu siltä, että ulkoa osaamani saksankieliset runot vaikuttivat suuresti siihen, että pääsin Amerikkaan vaihto-oppilaaksi, vaikka olin lukenut vain lyhyen englannin kurssin ja vaikka olin niin vähävarainen, että tarvitsin kokostipendin vaihto-oppilasvuotta varten. Minua haastatteli nimittäin yliopistossa kirjallisuutta opettava amerikkalainen mies, joka piti samoista runoista kuin minäkin.

Vaihto-oppilasvuosi muutti ystäväni ja minun suhdetta. Kirjoitimme toisillemme koko vuoden - aivan samalla tavalla kuin kirjoitimme myöhemmin yhdeksän siirtolaisvuoteni ajan. Mutta emme olleet enää luokkatovereita, sillä jäin yhden luokan jälkeen koulutovereistani. Vaihto-oppilasjärjestön sääntöihin vedoten amerikkalainen perheeni kielsi minua suorittamasta suomalaisen koulun kursseja amerikkalaisen koulunkäynnin rinnalla, mikä olikin oikein järkevää.

Lukiessani myöhemmin kirjoja sisaruudesta ja ystävyydestä, huomasin, että olimme olleet ystäväni kanssa enemmänkin kuin sisaret. Alussa olimme läheisiä kuin kaksoset, toistemme henkisiä peilikuvia. Eräänä vuonna ystäväni keksi, että meidän täytyy laittaa ihan samanlaiset asutkin: samettihousut ja jakku ja niiden kanssa huivi, joka solmittiin rusetille. Vain asun väri oli erilainen, ruskeasilmäisellä ystävälläni ruskea ja minulla, vihreäsilmäisellä vihreä. Ystäväni oli tarkka silmien värin suhteen. Mieleen palautuvat muutkin identtiset vaatteet.

Ystäväni otti ison siskon roolin, sillä hän on puolitoista kuukautta vanhempi Pikkulapsille se oli kuitenkin pitkä aika. "Mutta minä olen vanhempi kuin sinä", ystäväni sanoi usein auktoriteetilla. Minulle se sopi hyvin, sillä minullahan oli kotona pikkusiskot.

Kuten siskoksillakin meillä alkoi olla vähitellen erilaisia harrastuksia ja muitakin läheisiä ystäviä. Opiskeluaikana tapahtui pakostakin pientä etääntymistä, mutta puhelinkeskustelut ja tapaamiset olivat aivan yhtä läheisiä kuin entiset koulutyttöjen juttelut. Ja tällaisena on suhde pysynyt. Olemme oppinneet, että suvaitsevaisuus ja toisen erilaisuuden hyväksyminen on tärkeää ystävyyden säilymisessä.

Usein koemme melkeinpä järkyttävänä sen tosiasian, että ystävyys voi säilyä halki vuosikymmenien. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän arvostamme ystäviämme.

perjantaina, syyskuuta 21, 2007

Photo Friday 'The beach'



beach in Iisalmi, originally uploaded by amnellanna.

torstaina, elokuuta 09, 2007

Pyykkäri Hilja tuli taloon



Hilma oli meillä ainakin kymmenen vuotta. Sitä korjattiin välillä pariinkin kertaan, mutta sitten se hajosi. Edellinen pesukoneemme ja sitä edellinenkin sai nimensä pyykkituvan Hilmasta, naisesta jolla oli pyykkitupa kotikaupungissani.

Sinne kärrättiin meidänkin pyykit kerran viikossa kottikärryllä. Äidillä oli mukanaan eväät, sillä pyykinpesu kesti koko päivän. Jos oli kaunis aurinkoinen kesäpäivä, pyykit liehuivat iloisesti naruilla virran rannalla. pyykkitupa oli naisten maailma, jossa juteltiin ja naurettiin. Muistan sen hauskana ja värikkäänä paikkana. Isät ja pojat kävivät hakemassa pyykin kotiin kottikärryillä, varsinkin jos sitä ei voitu kuivata ulkona, jolloin se kuivattiin kotona vintin pyykkinaruilla.



Iisalmen pyykkitupa sijaitsi virran rannalla

Pesin itsekin käsin pyykkiä ensimmäisinä opiskeluvuosina niissä asunnoissa, joissa sai pestä pyykkiä. Toiset vuokraemännät vaativat, että pyykit piti viedä pesulaan tai lähettää kotiin äidin pestäviksi. Pienen Roobertinkadun opiskelija-asuntolassakaan ei ollut pesukonetta. Vasta sitten kun mieheni valmistui, meillä oli varaa ostaa pyykinpesukone. Ostimme suuren Candyn, joka on paras pesukonetuttavuuksistani.

Kanadassa pyykipesutilanne vaihteli. Ensimmäisessä asunnossa oli iso pesukone ja kuivaaja, toisessa ei mitään, joten kävin pesemässä pyykit viereisessä korttelissa olevassa kolikkopesulassa. Siellä oli hyvää aikaa kirjoittaa vaikkapa sata joulukorttia Suomeen tai tehdä käsitöitä odotellessa. Kolmannessa asunnossa oli alakerrassa pesukone ja kuivaaja, jotka olivat kolmen perheen yhteiskäytössä.

Uusi pesukoneemme sai nimen Hilja, sillä sen pitäisi toimia nimensä mukaan hiljaa. Se saa uurastaa heti alkuun oikein tosissaan, sillä sitä odottaessa on kertynyt aikamoinen läjä pyykkiä.

Hilja tekee pyykinpesun helpoksi. Se pesee jopa käsinpesun. Toista oli ennen. Pietarilaiset herrasväet lähettivät hienopyykin junassa Pariisin pestäväksi. Suuri osa maailman naisia on toiminut pyykkäreinä ja silittäjinä. Elisabetin ajan Lontoossa tuhannet perheet saivat lisätuloja, kun naiset silittivät vekitettyjä röyhelökauluksia, jotka tulivat muotiin 1500-luvun lopussa. Pidän vastasilitetyn pyykin tuoksusta, varsinkin kun pyykit silittää nykyään mieheni. Hän pitää siitä. Silityslauta on telkkarin vieressä, mikä selittää osaltaan viihtyvyyden. Voi katsella samalla baseballia tai tennistä.

tiistaina, toukokuuta 08, 2007

Monikulttuurisuus lisää isänmaallisuutta




Kuva: Anna Amnell. Savolainen aitta.

Huomasin Kanadassa asuessani merkillisen asian. Kanadan perustuslaissa on säädetty monikulttuurisuus. Missään en ole tavannut yhtä isänmaallisia suomalaisia tai muita kansallisuuksia kuin Kanadassa. Eri ryhmien kansallisia juhlapäiviä vietettiin, kansallispuvut ja perinneruuat olivat suosittuja. Samoin mantereen alkuperäisimmät asukkaat, intiaanit ja inuitit, olivat ylpeitä omasta kulttuuristaan.

Kaikki olivat kuitenkin myös samalla kanadalaisia. He olivat kiinnostuneita muittenkin kulttuurista. Mutta oma alkuperäinen kulttuuri koetttiin tärkeäksi. Eräs kanadansuomalainen opiskelija sanoikin olevansa kiitollinen vanhemmilleen, jotka olivat opettaneet hänelle suomalaisen kulttuurin ja kielen.

Monikulttuurisuus käsitetään usein jonkinlaiseksi pluralistiseksi puuroksi, jossa kenelläkään ei ole mitään omaa identiteettiä. Mutta tosiassa aito monikulttuurisuus lisää kunkin identiteettiä, isänmaallisuutta ja "heimotunnetta". Sellaista maata rakastaa, jossa saa olla oma itsensä. Kunkin oma alkuperäinen kulttuuri on rauhallista, ollaan kiinnostuneita muistakin.

Olen savolainen, mutta se ei ole uhka suomalaisuudelle. Samalla tavalla muiden suomalaisten juuret, olivatpa ne Suomessa tai muualla maailmassa eivät ole uhka suomalaisuudelle eikä monikulttuuriselle kansojen yhteistyölle.

Vain poliittinen, kulttuurinen tai uskonnollinen "imperialismi", pluralismi tai nurkkakuntaisuus estää toiset olemasta oma itsensä. "Arvaa oma tilasi, anna arvo muillekin".

Monikulttuurisuus käsitetään Suomessa monesti sellaiseksi, että suomalaisten täytyisi luopua omasta uskonnostaan, lipustaan ja muusta kulttuuristaan ja muuttua joksikin epämääräiseksi "hajuttomaksi, mauttomaksi ja värittömäksi" monikulttuuriseksi ihmiseksi.

Jos suomalaiset eivät saa olla suomalaisia, eikä Suomi Suomi, suomalaiset kokevat itsensä uhatuiksi ja muuttuvat vihamielisiksi muita kulttuureja kohtaan.

Kuvia:Iisalmi eri vuodenaikoina

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Ääniä ja muistikuvia lapsuudesta



Like old times, originally uploaded by amnellanna.
Ikkuna oli äsken auki ja kuulin ulkoa tuttua ääntä, hevosten kavioiden kopinaa. Korkeavuorenkatua menivät Koffin vankkurit Kaivopuistoon päin jyllantilaisten hevosten vetäminä.

Lapsuuteni Iisalmessa liikuttiin yleensä hevosella ja reellä, hevosella ja rattailla. Autoja oli vain muutama. Kun lähdettiin ulos leikkimään, äiti varoitti aina: Älkää jääkö hevosen alle.

Asuimme sukulaisten omistamassa puutalossa keskellä kaupunkia. Se oli kuin elämää Pikku Pietarin pihassa. Markkinoiden aikaan talleja vuokrattiin markkinamiehille. Pihalla oli tällöin koko ajan hevosia.

Hiivin aina talliin hevosia ihailemaan. Tarkkailin niitä tallin ylisiltä. Alakouluikäisen vaistollani valitsin ystävällisen hevosen, jonka selkään saatoin liukua suoraan heinäluukusta. Makasin sitten hevosen lämpimän ja leveän selän päällä hiljaisessa tallissa.

Opin tuntemaan myös hevosten voiman ja pelottavuuden. Eräänä kauniina kesäpäivänä, kun leikin pihalla, kookas musta hevonen pillastui, karkasi hoitajansa käsistä ja alkoi ravata ympäri pihaa. Olin juossut ruusupensaiden taakse piiloon ja hevonen tuli perässä, seisoi takajaloillaan siinä ruusujen takana korkeana kuin torni.

Kuka taltutti hevosen? Sitä en muista. Saattoi olla äitikin. Mutta en pelännyt senkään jälkeen lapsena hevosia. Olin innokas eläinsuojeluyhdistyksen jäsen ja saatoin mennä moittimaan aikuisia miehiä, jos nämä kohtelivat hevosia huonosti. En pelännyt edes sen jälkeen, kun näin traagisen onnettomuuden markkinoiden aikaan.

Juopunut markkinamies sanoi haluavansa ostaa hevosen. Omistaja piteli hevosta ohjaksista kiinni kadulla. Minä seisoin tietenkin uteliaana portilla ja näin kuinka tuo tuntematon mies alkoi muka tutkia hevosta varoituksista huolimatta.

Näen edessäni hetken, jolloin hevonen potkaisi miesparkaa, tämä lensi kuin säkki ilmassa ja putosi kadulle kuolleena.

Tuo tapahtuma vaikutti varmaankin siihen, että minua pelotti, kun olin aikuisena ratsastuskoulussa. Sain vielä ensimmäiseksi ratsuksi Debizan, kauniin tummanruskean hevosen, joka tajusi heti, että olin avuton aloittelija ja juoksi suoraa päätä niitylle syömään heinää. Pysyin kuitenkin sen selässä. Vaikka minulla oli kurssin loppuajan hyvänluontoinen pieni hevonen, melkein poni, en jatkanut alkeiskurssia pitemmälle. Taisin pelätä sitä, että joutuisin satuloimaan hevosen.

Ehkä rakkaus hevosiin ja kaupunkiin, jossa kuului kodikas hevosen kavioiden kopina, on syynä siihen, että pidän niin paljon elokuvista, joissa liikutaan hevosilla ja vaunuilla, niin kuin esimerkiksi Sherlock Holmes - TV-sarjassa.

tiistaina, tammikuuta 16, 2007

Vanhan ajan koulu



Old Time School, desk, originally uploaded by amnellanna.
Opettajankouluttaja kirjoitti jokin aika sitten blogissaan siitä, kuinka koulut saattavat myydä museotavaroitaan, muistoja vanhoilta ajoilta jonkin pienen projektin vuoksi. Eräs koulu möi opetustaulukokoelmansa.

Näin ei ole tapahtunut Nummelan koulussa, jossa olin tänään kouluvierailulla.

Nummelan koululla ovat opetustaulut tallessa. Koulun aulassa on lisäksi minimuseo, jossa on näytteillä huonekaluja ja muita esineitä.

Olen koonnut Flickriin kansion vanhoista kouluista. Siellä on myös kaksi iisalmelaista koulua, joista toinen on valitettavasti purettu.


Nummelan koulu liittyy läheisesti iisalmelaiseen kouluun, sillä anoppini, eräs sen opettajista kävi lapsena koulua Nummelassa, saattoipa istua tuollaisessa kauniissa pulpetissa.

Nummelan koulu

Nummelan koulun historiaa, mm kuva vanhasta koulusta

Koti Nummelassa (Arola, Amnellit)

Old Time schools, vanhan ajan kouluja

torstaina, marraskuuta 02, 2006

Runoilevat opettajattaret

Iisalmen kirkonkylän koulu: opettajat

Kuva ajalta ennen sotia. Toinen vasemmalta Helmi, joka kirjoitti runoja. Keskellä johtajaopettaja. Klikkaa kuvaa, niin näet lisää kuvia tästä koulusta.

Appeni oli johtajaopettajana Iisalmen kirkonkylän koululla, jossa oli monin tavoin lahjakkaita opettajia ja on ollut lahjakkaita oppilaitakin, mm kirjailija Aarno Kellberg. Runoilijan lahjoja oli joillain opettajillakin. Oli tavallista esittää kronikka syntymä- ja nimipäivänä puhumattakaan suuremmista juhlista. Jopa puoliviralliset työasiat voitiin hoitaa runon avulla.

Vielä 1950-luvulla pidettiin koulua myös lauantaisin. Joskus koulupäivä kesti lauantainakin pitkälle iltapäivään. Se ei ollut aina mieleen opettajille eikä oppilaille. Eräs opettajista kirjoittikin johtajaopettajalle anomuksen:

"Ne jotka alaluokkia opettaa
tahtoisivat jo kahdeltatoista lopettaa.
Yksi autoon kiirehtää,
toisella ois pestävää,
kolmas ilman aikojaan
pyrkii pyhän vietäntään
seslongille loikomaan."

Tämä anomus oli tehty yhtä lauantaita varten ja se hyväksyttiin. Anomus oli niin hauska, että eräs silloinen koulupoika, mieheni, muistaa sen vieläkin.

keskiviikkona, lokakuuta 04, 2006

Siniset talot 2



Savossa käytetään sinistä. Siilinjärven asema oli sininen punaisin ja valkoisin koristein vielä kesällä 1985, jolloin olimme käymässä Euroopassa. Talo vaikutti kovasti amerikkalaiselta, sillä koristeina oli tähtiä



Toinen kuva Siilinjärven asemasta. Väri oli todellisuudessa heleämpi. Kuvat on napattu junan pysähtyessä tällä asemalla hetken verran.



Tämä sininen talo on Iisalmessa Poroveden rannalla. Siinä asui aikoinaan taiteilija Sulo Honkanen, joka opetti Iisalmen piirustuskerhossa. Hän osasi ohjata kärsivällisesti vaikkapa maisemamaalauksen salaisuuksia.




Lähellä entistä Honkasten kotia on tämä rantakioski, joka on suvun ja paikkakunnan perimätiedon mukaan isoisäni viulupelimanni ja suksimestari Jaakko Rytkösen nikkaroima. P.S. Hän on todennäköisesti ollut nuorena miehenä vanhemman puusepän apurina, missä työssä kyläläiset olivat hänet nähneet.



Tällainen koristelu on tyypillistä myös amerikkalaisille Viktorian ajan puutaloille (carpenter Gothic), joita on sillä mantereella ainakin suosituilla lomailuseuduilla.



Jopa viime vuosina rakennettu hyyskä eli moderni ulkohuusi on maalattu siniseksi.

Tämä on jatkoa kirjoitukseeni Siniset talot, jonka innoitti kirjailija Anita Konkan kuvaama venäläinen sininen talo.

sunnuntaina, heinäkuuta 23, 2006

Iisalmi oli ennen kaunis puutalokaupunki



Yksinkertaista kauneutta




heijastuksia



Wiivi Lönnin suunnittelema koulu - entinen tyttölyseo, nykyinen Otavan erityiskoulu - heijastuu kivikoulun (entisen kansakouluni)lasioviin. Nämä olivat koulut, joita kävin. Vain kaksi viimeistä luokkaa kävin uudessa tyttölyseossa, nykyisessä Juhani Ahon koulussa.



Heijastuksia koulun ikkunassa

Jotain on jäljellä. Olin käymässä Iisalmessa, ja oli erityisen kaunis sää rakennusten valokuvaamiseen. Flickrissä on mm tämä talo, jossa Urho Kekkonenkin ehti käydä koulua vuoden.

Flickriin pääset sivupalkista. Olen laittanut Iisalmi-kuvia useisiin kansioihin: puutaloja, hirsiaittoja, rantakioski, uimala. Ne kertovat puutalojen Iisalmesta, joka elää enäävain muistoissa ja valokuvissa.

Kuviani Iisalmesta

perjantaina, kesäkuuta 23, 2006

Kun on juhannus






Sateensuojaa juhannussateilta tarjoaa rantakioski. Sitä on ollut nikkaroimassa kylän ja suvun perimätiedon mukaan myös 1875 syntynyt isoisäni nuorena miehenä. Kuvat: Tuula Heiskanen

torstaina, kesäkuuta 15, 2006

Kultaiset kädet Golden hands

suksimestari Jaakko Rytkönen

My grandfather was a fiddler, carpenter and master skimaker. I took this picture of him with my first simple camera over 50 years ago. He is about 80 years old in this picture. He was 94 years old when he died in 1969.

Kiinalaiset sanovat, että käsistään taitavilla ihmisillä on kultaiset kädet. Minun isoisälläni oli kultaiset kädet. Edustakoon hän meille nykyajan ihmisille vanhan ajan ihmistä, joka teki itse kaiken, mitä tarvitsi. Olen ottanut tämän valokuvan koululaisena ensimmäisellä kamerallani. Sain koulusta stipendin ja ostin sillä laatikkokameran. [ei ihan samanlainen kuin kuvassa]

Isoisäni oli viulupelimanni, puuseppä ja suksimestari (suksiseppä). Kun hän näki pikkupoikana Pielavedellä isänsä kanssa hiihtokilpailua seuratessaan ensi kerran sukset, hän sanoi: Minäkin osaan tehdä tuollaiset. Yllättävää kyllä, vasta silloin 1800-luvun lopussa alettiin järjestää Suomessa hiihtokilpailuja. Jaakko teki itselleen sukset. Hän teki teini-ikäisenä itselleen viulunkin, osti myöhemmin paremman ja opetteli soittamaan. Hänestä tuli viulupelimanni, joka soitti häissä ja hautajaisissa. Hän kiersi nuorena Pietarissa asti.

Hän teki myös kaikenlaisia puutöitä, puuleikkauksia rakennuksiin, verantoja taloihin, ruumisarkkuja lapsille ja aikuisille, kaikkea mitä pyydettiin. Kun hän oli 28-vuotiaana tekemässä kirkkovenettä Runnin lähellä, hän rakastui itseään kymmenen vuotta nuorempaan palvelustyttöön, jolla oli pitkät mustat hiukset, hoikka vyötärö ja suuret kauniit silmät, jotka olivat etäällä toisistaan. Kosiessaan hän sanoi tytölle, isoäidilleni : Nämä kädet jos saisin ja sinut kokonaan. Isoäidillä (Ryth-suku) oli harvinaisen kaunismuotoiset kädet kuten on toisella sisarellani ja tyttärellänikin.  Äiti sanoo, että isoisäkin oli hyvin komea mies nuorena, ja hänellä oli kaunis lauluääni.

Isoisä oli hyvin pieni kooltaan. Hänen kätensäkin ovat yllättävän pienet. Kuitenkin noilla käsillä hän rakensi itselleen kaksi taloa ja kaikki tarve-esineet niihin. Hän teki kaiken puusta. Niin kuin lintu hän rakensi pesänsä ympäristöstä saatavista aineksista.

Hän muutti asumaan kauas korpeen, sillä siellä kasvoi hyviä suksipuita. Hän teki vuosikymmenet suksia. Niillä hiihtivät sen ajan tunnetut hiihtäjät, esimerkiksi Klaes eli Klaus Karppinen. Hän pysyi kuitenkin köyhänä, sillä hänellä oli suuri perhe ja iso talovelka. Ajat olivat huonot. Vuoden 1918 sota ja sodat naapurivaltion kanssa köyhdyttivät maan isoisän mielestä. Isoisä ei ymmärtänyt sitä, että ihmiset voivat tappaa toisiaan.

Ukki oli rikkaan suvun jälkeläinen. Kahdesti hän torjui tarjouksen perustaa suksitehtaan, mikä olisi tehnyt hänestä upporikkaan. Jotkut hänen lapsistaan olivat siitä katkeria, mutta ei ukki itse. On olemassa vanha juutalainen tarina, jonka nimi on Kultaiset kädet ja kova sydän. Niin varmaankin menestyy ulkonaisesti, mutta isoisällä oli kultaiset kädet ja lämmin sydän. On olemassa muutakin rikkautta kuin aineellinen rikkaus.





Suksimestari ja viulupelimanni Jaakko Rytkönen (1.8.1875- 4.5.1969).
"Nimi Rytkönen on muodostunut mahdollisessti goottilaisperäisestä etunimestä Hrodgaer joka nykyisin kirjoitetaan muotoon Roger." (Wkipedia) Nimi Hrodgaer esiintyy mm Beowulfissa.
Sukututkimus Jaakon ja Marian suvusta
https://maria-ja-jaakko.blogspot.com/2019/08/sukututkimus-on-oppitiunti-historian.html

keskiviikkona, tammikuuta 11, 2006

Sielunmaisemana lumi. Snow



Photo: Outdoor-photographer Jef Maion/Nomad's Land

"Whose woods these are I think I know
His house is in the village though;
He will not see me stopping here
To watch his woods fill up with snow.
--

The woods are lovely, dark and deep,
But I have promises to keep,
And miles to go before I sleep,
And miles to go before I sleep."

Stopping by woods on a snowy evening. - The Poems of Robert Frost. The Modern Library. Random House. 1946 (1939).

I read this poem first time in a Chicago bookstore during my AFS-year. In my mind it connected two worlds, two cultures that have been important in my life: my poor early childhood in postwar Finnish countryside and Anglo-American culture. I had to buy the book and I still have it. I had the same feeling when I saw Jef Maion's photograph. Snow and blue light are the landscape of a Finn's mind, at least of my mind.

Kirja on ostettu chicagolaisesta kirjakaupasta AFS-vaihto-oppilasvuonna kauan sitten. Tätä runoa lukiessa yhdistyivät minulle ensi kertaa kaksi maailmaa: varhaislapsuus pienessä suomalaisessa kylässä ja angloamerikkalainen kulttuuri. Samalla tavalla ne yhdistyvät tuossa Jef Maionin ottamassa valokuvassa. Sininen valo ja lumi ovat sielunmaisemani.

Have fun with snow and amazing snowlinks

Lumi, Snow can be a girl's name in Finland.