Mistä saadaan enemmän väkeä Suomeen . kommenttejani

Esimerkkinä Kanada

Kanadassa väkiluku on kasvanut siirtolaisuuden avulla. Mutta se on saatu aikaan hyvin harkitusti, vähitellen. Pohjoismaille on ominaista itsekeskeisyys, ajatellaan, että me osaame kaiken paremmin kuin muut. Maahanmuuttokysymyksessä on epäonnistuttu yleisesti ottaen. 

Kanadaan valitaan henkilöitä, joiden ammatille on kysyntää Kanadassa. Uskotaan, että sellainen perhe työllistää kymmenen kanadalaista (opettajat, hammaslääkärit, kauppiaat jn) Valitaan niitä, jotka voivat sopeutua eli joille on jokin yhteisö, mm kirkkokunta, johon he menevät kuin kotiinsa. Suomessa yleinen uskonnonvastaisuus kostautuu sillä, että ei haluta tänne maailman vainottuja kristittyjä, joita on todella paljon.Meillä ei pidetä siitä, että maahanmuuttajat muodostavat yhteisöjä, kaupunginosia. Heidät halutaan hajottaa, tavallaan pakkosuomalaistaa, repiä eroon kulttuuristaan, kielestään uskonnostaan, jotka ovat keskeisiä viihtyvyydelle. Sellainen oli tapana Yhdysvalloissa vanhoina aikoina (melting pot). Sopeutuminen tapahtuu hitaasti, usean sukupolven aikana. Se kestää kauemmin kuin yhden lapsen kasvattaminen. (Olen asunut 10 vuotta Pohjois-Amerikssa, niistä 9 Kanadassa.)

Toinen kommenttini Fb:sta. Nyt naistenpäivänä:
Me luulimme siihen aikaan, että me suomalaiset olimme kaikki hiipineet tänne muinaisuudessa Uralin takaa, ja vain muutamat olivat tulleet jostain hienommasta paikasta kuten Ruotsista. Ainoa tummaihoinen oli afrikkalainen poika, jonka eräs lähetyssaarnaaja oli adoptoinut. Häntä pidettiin eksoottisena enkelinä, kun hän oli kirkossa äitinsä kansssa. Jännittävimpiä olivat romaanit. Meillä kävi silloin tällöin eräs rouva, joka möi pitsiliinoja. Äiti oli ostanut häneltä jo muutaman, ja hän istui meillä keittiössä kahvilla niin kuin muutkin äidin tutut. Kun olin teini-ikäinen, hän ennusti minulle outoa matkaa, joka ve monta kertaa valtameren yli ja virkapukuista miestä. Kaikki toteutui. Se oli mystiikan aikaa. Opin, että ajat ovat limittäin.

Kolmas kommentti: isoisä

Minuun on vaikuttanut kaikkein eniten vuonna 1875 syntynyt isoisäni, joka ei ollut koskaan sodassa. Asuin monta vuotta "sotalapsena" mummolasssa. Ukille oli käsittämättömintä se, että suomalaiset saattoivat tappaa toisiaankin. Ukki oli varakkaan 1400-luvun lopulla Savoon muuttaneen suvun jäsen, mutta lähtenyt kotoa, kun äiti kuoli ja äitipuoli karkotti molemmat poikapuolensa - ei antanut ruokaa. Toinen poika lähti Amerikkaan. Pojat jäivät perinnöttömiksi. Ukista tuli vaeltaja, pelimanni ja lopulta korpeen muuttanut suksimestari. Hiihtäminen oli hänen poikavuosinaan uusi hieno asia. Hän oli isänsä kanssa hiihtokilpailussa sukset nähtyään sanonut: Minäkin osaisin tehdä tuollaiset. Vaeltaessaan hän rakastui kauniiseen rutiköyhään palvelustyttöön. Se ratkaisi hänen kohtalonsa, sillä nuori vaimo ei halunnut, että komea aviomies olisi lähtenyt Turkuun teollisuuskouluun eikä edes sitä, että olisi muutettu Iisalmeen, josta suojeluskunta olisi järjestänyt tontin suksitehdasta varten. Mummo oli sanonut: Kaupungissa ei ole ruokaa. Tästä lapset olivat myöhemmin äidilleen vihaisia, sillä korvessa oli hyviä suksipuita, mutta ei koulua.

Kyömynenät ovat kuulemma muodissa

Kuvassa äidin lempikukka

Isot nenät ovat kuulemma nyt muotia. Hauskaa kuulla. Äidilläni oli komea kyömynenä. Tämä kuva on otettu muutama kuukausi ennen hänen kuolemaansa 97-vuotiaana. Hoitajat olivat laittaneet hänelle papiljotit päähän, ja peitin ne huivilla kuvaa varten. Äiti kuunteli tässä joululaulua soittorasiasta, jonka veimme hänellle. Hän halusi aina, että mieheni soittaa ja laulaa hänelle. Ohjelmistoon kuului kaikkea mahdollista vanhojen elokuvien musiikista kansanlauihin, virsiin ja hengellisin lauluihin. Äiti lauloi myös kuorossa. Vielä vähän ennen hänen kuolemaansa sairaalassa hän halusi kuulla näitä lauluja. Kun mieheni lauloi myös yhden äidin kestosuosikin Kallavesj-laulun, äiti nauroi ja sanoi: Tuo Matti se on ihan mahoton. Lue mitä kirjoitin äidin kuolinpäivänä.
Me elimme kuin italialaisessa elokuvassa.

Kylmää kyytiä

Kylmä matka Helsingistä Savoon muutama vuosi sitten.

Katso sama suurena. A larger size.



Samaa Helsingissä
Makrotex Kylmä

Näin tutustuin Tallinnaan

Ensimmäinen matkani Viroon oli vuonna 1990. Näin tutustuin Tallinnaan

Oli kevät vuonna 1990 ja olin ensi kertaa käymässä Virossa. En ollut käynyt koskaan aikaisemmin yhdessäkään Neuvostoliiton miehittämässä maassa enkä myöskään Neuvostoliitossa. Seisoessani tuossa Toompean mäellä ja katsoessani Tallinnaa, tajusin millainen aarre oli ollut koko ajan vähän matkan päässä Helsingistä, aito keskiaikainen kaupunki. Minä rakastuin vanhaan Tallinnaan.

Olimme palanneet puolitoista vuotta aikaisemmin Suomeen oltuamme Kanadassa siirtolaisina yhdeksän vuotta. Torontossa tunsin monia Itä-Euroopasta paenneita ihmisiä. He olivat kertoneet, millaista siellä oli ollut. Mielestäni selkäni takana oleva samean likainen kiviseinä vaikuttaa symboliselta. Se oli kuin ne ankeat vuosikymmenet, jolloin Viro ei ollut vapaa. Mutta keväällä 1990 oli jännitystä ilmassa.

Oli ihmeellistä olla mukana historian muutoksessa. Se aivan väreili ilmassa. Heti satamassa näki, että oltiin vielä neuvostomaassa. Erään rakennuksen seinän peitti suunnaton Leninin kuva. Ryntäsin ottamaan siitä valokuvan, sillä tiesin, että se saattaisi kadota millä hetkellä hyvänsä. Viron oma lippu oli jo salossa eräässä hallintorakennuksessa.

Elämä oli ulkonaisesti suunnattoman köyhää. Kaupoissa oli vain leipää ja kuhmuisia säilykepurkkeja. Oli vaikeaa löytää ostettavaa sillä rahalla, jota olimme vaihtaneet vahingossa liikaa, Suomen rahassa erittäin vähän. Mutta oli jotakin, joka kertoi ihmisistä, jotka elivät henkisesti rikasta elämää. Kodeista kuului pianonsoittoa avoimista ikkunoista. Tehtaista kotiin palaavat miehet ostivat kukkia kadun varrelta. Käsityöliikkeessä oli tyylikkäitä villaisia polvisukkia, joita ostimme tuliaisiksi tyttärelle ja miniälle. Ne olivat taideteoksia. Noina muutamana päivänä heräsi kunnioitukseni virolaisia kohtaan. Enhän ollut tiennyt heistä mitään.

Olin Viron matkalla mieheni ja hänen kollegoittensa kanssa. Meillä oli erikoislupa käydä minibussilla myös muualla kuin Tallinnassa. Osa ryhmästä meni Tarttoon, mutta minä menin mieheni kanssa Viljantiin. Mieheni halusi nähdä, millainen oli paikka, josta oli kirjoitettu hänen äitinsä laulama lastenlaulu virsun ja oljenkorren matkasta.

Kirjoitin matkasta lehtijutun.
Pirkko Pekkarinen: Viron nuorten uusi kevät. – Askel. 1990: 6-7, s. 14-15.

Oma kirjani keskiajan Tallinnasta, Pako Tallinnaan, ilmestyi vuonna 2006 nimellä Anna Amnell. Olimme mieheni kanssa alkaneet käyttää sukunimeä Amnell jo vuonna 1998, lapsemme jo aikaisemmin.

Kommentti: Entä jos?

Jonakin päivänä heräämme, ja koko Internet on kaatunut. Kuvittele tilanne. Katse kääntyy kirjahyllyyn, tulee asiaa kirjakauppaan ja vanhojen kirjojen kauppaan. Busseissa jutellaan kanssamatkustajille. Jollakin onnellisella on lankapuhelin. lähetetään kirjeitä. Posti ei ehdi enää myymään pehmoleluja ja leikkaamaan nurmikoita. Kirjeitä ja sanomalehtiä täytyy kuljettaa koteihin kahdesti päivässä. Palataan aikaan, josta ei ole kulunut vielä kovin kauan. P.S. Opetellaan sähköttämään.

Koiran vuosi

 Kiinalaisilla on oma ikivanha ajanlaskunsa, joka perustuu kuuvuoteen. Gregoriaaninen Anno Domini-ajanlasku taas aurinkovuoteen.

I was there. Paluu 1950-lukuun

 blogini osoite onkin "paluu 1950-lukuun"
I was there. Uusin kirjani on paluuta 50-luvun maailmaan, nyt alussa siihen ankeaan alkuu, ja jos innostaa, myöhemmin siihen iloiseen vähän villiin 50-lukuun, josta puhutaan yleensä, kun puhutaan 50-luvusta.

Nuorin tätini täyttää muutaman päivän kuluttua 96 vuotta. Äitini eli 97-vuotiaaksi, koko ikänsä tupakoinut ja hiihtänyt/kävellyt isoisäni 94-vuotiaaksi. Sodassa olleita miehiä ei voi ottaa yleensä lukuun, sillä useimmat heistä menettivät siellä terveytensä. Japanissa odotettavissa oleva elinikä on pian 110 vuotta. 

Me nykyajan ihmiset alamme sanoa kuten Kekkonen Jos minä joskus kuolen. Olen päättänyt, että en enää käyttäydy kuin olisin vähän yli kaksikymmppinen. Syynä on uusi kirjakin, joka kohta ilmestyy.

 Jo blogikirjoituksistani on sanottu: Ei silloin ollut sellaista. On luettu jonkin nuoren tutkijan mielipide. Ja kun kerron, että puhun omasta kokemuksestani, kuulen huokauksen jostain nettiavaruudesta ja kommentoijani kirjoittaa: Ai, sinä elit silloin.

P.S. Muistan tuon mekon, se on melko varmasti tullut Amerikasta. Se oli "ihonvärinen" kuten silloin sanottiin, melkein baby pink (mikä oli vielä 1940-luvulla poikavauvojen väri!) samaa kuin jotkut autot.  Kai sitä sanotaan puuterinväriksikin. Tätini yli yleensä hyvin hoikka. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli varakkaiden sukulaisten talossa, ja siellä sanottiin: Voi sinua, tyttöraukka, kun olet laiha. Kylläme sinut lihotetaan. Kun lähdet tältä, eivät tunne sinua kotonasi.

Penkinpainajaiset 50-luvulla

Kuvan otti Helvi Kontro
Ennen oli ihan oikeat penkinpainajaiset maaaseudulla.Oppilaita kannettin koulun pihalla pulpeteissa. 

Meitä tyttölyseolaisia kannettiin pulpeteissa poikalyseon pihalla! Kuvan otti opettajani, tyttölyseon ruotsin ja latinan lehtori Helvi Kontro. Hameeeni alta näkyvät röyhelöt kuuluvat aitoon 1950-luvun alushameeseen, jonka toin Amerikasta vaihto-oppilaana ollessani. Myös musta "cocktail-asuni" on Amerikasta. Kun naapurin rouva meni naimisiin, hän antoi tyttövuosiensa pieniksi käyneet vaatteet vaihto-oppilasperheeni tytöille ja minulle. Olisinpa säästänyt tuonkin asun. Sillä kävin monet juhlat, mm lääketieteen opiskelijoiden "vetustajaiset", kun lapsuuteni leikkitoverin daami ei päässytkään juhliin. (Fb-sivultani)
Klikkaa hakusanaa ja lue muutkin jutut penkinpainajaisista

Uusi blogini ja kirjani: Vakoilijoita pikkukaupungissa

Olen avannut uuden blogin, jossa kerron uusimmasta kirjastani Vakoilijoita pikkukaupungissa . ja siihen liittyvistä asioista. Kirjan kansikuva ei ole vielä saatavilla. Kirja tulee myyntiin nettikauppohin sekä tilattaessa kirjakauppoihin.
ISBN: 978-952-805-188-6
nyt myynnissä
Kirjasta tulee myös E-kirja ISBN-tunnus on 9789528012214 

Blogin osoite on

https://paluu-1950-lukuun.blogspot.fi

Kirjani kertoo 1950-luvun alusta, vuodesta 1951 ja tapahtumista jotka liittyvät siihen. Stalin oli vielä elossa ja Suomessa pelättiin. 1950-luku alkoi ankeasti, sillä elettiin pula-aikaa ja kylmän sodan aikaa. Mutta tunteet eivät jäätyneet. Rakkaus otti paikkansa.
Kirja on täysin kuvitteellinen. Vain yksi henkilö on todellinen, pikkukaupungin valokuvaaja, joka oli ammattinsa vuoksi julkisuudenhenkilö.
 Tervetuloa tutustumaan!
Vakoiluromaani

Tunteet eivät jäätyneet kylmän sodan aikana

Olen kirjoittanut paljon 1950-luvusta tähän blogiin.  Iloinen 50-luku on niistä suosituin. Se on kommentti, jonka laitoin tapani mukaan talteen. 

Tänä keväänä ilmestyy ensimmäinen kirjani 1950-luvusta, aikuisille suunnattu rikos- ja vakoiluromaani ajalta, jolloin Stalin oli vielä elossa ja Suomessa pelättiin. 1950-luku alkoi ankeasti, sillä elettiin pula-aikaa ja kylmän sodan aikaa. Mutta tunteet eivät jäätyneet. Rakkaus otti paikkansa.

Doverilta hankkimani kuva näyttää samanlaiselta kuin juhla-asu, jota käytin mennessäni poikaystäväni (= nykyinen mieheni) vieraaksi RUK:n kurssijuhlaan keväällä 1960. 

Lue myös uutta blogiani, josta kerron tässä blogissa.
https://blogisisko.blogspot.fi/2018/02/uusi-blogini-ja-kirjani-vakoilijoita.html

Suoran uuteen blogiin, jonka nimi on Vakoilijoita pikkukaupungissa
ja sen osoite https://paluu-1950-lukuun.blogspot.fi

Hyvää ystävänpäivää 2018!

Happy Valentine's Day!

Helmikuun kukat. Winter flowers

Makrokuvat Helmikuu
Hyvää ystävänpäiväviikkoa!



a larger size




Winter flowers
Have a Happy Valentine's Day!

Seesteinen maa

Tämä kuva tuli heti mieleeni, kun näin mallivärit. Tämä on kollaaasi, jossa on kaksi kuvaa päällekkäin, kuin kaksi maailmaa. Symbolinen siinäkin mielessä, että kuva on vuoden 2006 loppupuolelta, jolloin sisareni sairasti syöpää ja melkein 97-vuotias äitini oli kuolemansairas. Muutaman viikon kulutttua molemmat olivat kuolleet. Olimme mieheni kanssa menossa katsomaan äitiä. Tämä vuosi ja seuraavat vuodet olivat raskasta aikaa, sisareni oli vasta 59-vuotias kuollessaan. En pystynyt kirjoittamaan mitään moneen vuoteen. Jostain syystä vuonna 2006 valmistunut nuortenkirjani on edelleen hyvin suosittu ainakin Helsingin kirjastoissa. Miten minä pystyin kirjoittamaan hauskan ja jännittävän kirjan niin vaikeana aikana? Ehkä se vuoksi, kun silloin oli vielä toivoa sisareni parantumisesta. Olemme pitkäikäistä sukua ja laskimme aina leikkiä siitä, että sisareni elää varmaankin hyvin vanhaksi, sillä  hän oli iloinen, huumorintajuinen ja piti hyvää huolta terveydestään. Surin sitä, että syövän vuoksi hän menetti monta kymmentä vuotta elämää.


Uudet kollaasit Seesteinen maa

Värikollaasi

Uudet värikollaasit:  113. vihreä, ruskea ja musta

Tuolla ylhäällä

Tuolla ylhäällä on hämähäkin seitti, sanoimme melkein yhteen ääneen Helsingin keskustan kahvilassa. Korkean huoneen ikkunan yläosassa oli oikea hämähäkin tekemä taideteos. Ainutkertainen näky.
Makrokuvat: Tuolla ylhäällä




Tuolla ylhäällä.  Dubrovnikissa Sponza-palatsin sisäseinä yläosassa on kohokuva. Enkelit pitelevät vaakunaa.




Tuolla ylhäällä on avonainen ikkuna Rooman keisari Diokletianuksen kesäpalatsin muurin vieressä. Siellä oli hotellihuone, jonka saime, kun varaamamme tavallisen hotellihuoneen edellinen asukas oli sairastunut. - Saatte sellaisen huoneen, jota ette koskaan unohda, sanoi hotellinomistaja. Lue yö palatsissa

Lakon aattona

Jos lakko olisi koko kansan yhteinen viesti, me kaikki voisimme yhtyä siihen. 
Aamuisin juon pullollisen vettä ja luen Hesaria. Tänään Saska Saarikoskea ärsyttää se, että New York Times kirjoitti Lennusta. Miksi se kirjoitti Lennusta?

Amerikkalaiset pitävät Suomesta. Huomasin sen jo 1950-luvun lopussa ollessani vaihto-oppilaana. Asuin vaihtovuoden ajan liikemiesperheessä, jonka perheenisä ihaili Suomea talvisodan vuoksi ja Mika Waltarin vuoksi ja sen vuoksi, kun se oli maksanut velkansa.

Lopussa asuin viikon newyorkilaisen lakimiehen perheessä. Ajoimme luodinkestävässä autossa, ja lakimies ja hänen lakimiespoikansa selostivat minulle USAn rotuongelmia. Naapurissa asuva New Dealia vastustanut miljardööri oli voittanut maansa hallituksen oikeusjutussa. Hän vei minut Manhattanille klubiinsa, hienoon ravintolaan lounaalle. Heille maani edusti ihmettä: pientä itsenäistä maata agressiivisen ja arvaamattoman suurvallan vieressä.

Totuus on se, että amerikkalaisia kauhistuttaa nytkin pienen Suomen maantieteelliinen sijainti. He tietävät, että vain pelko saa suomalaiset yksimieliseksi. Niinistö edustaa meille suomalaisille pyrkimystä vakauteen.

Miksi osa kansasta on kaivanut nyt esiin sotakirveensä ja aloittaa poliittisen lakon oman puolueensa pelastamiseksi? Jos lakko olisi koko kansan yhteinen viesti, me kaikki voisimme yhtyä siihen. 

Minua pelottaa, kun ajattelen vuotta 1905 ja sitä, mikä seurasi. Jäljet pelottavat. Eikö tänä vuonna juhlitakaan sovintoa?

Viimeinkin jotain aikuisille

Moskovassa on paljon kirjailijamuseoita. Vuonna 2015 syksyllä näin siellä erään 1936 kuolleen (murhatun?) kirjailijan työpöydällä tämän pienen patsaan. Se oli elävästi mielessäni ja muistin vahvistukseksi Flickr-kansiossani, kun kirjoitin uusimpaa
n kirjaani: " - Turha on meitä opettajia kuulustella, Sutinen jatkoi. - Olemme niin kuin kolme viisasta japanilaista apinaa. Emme näe mitään, emme kuule mitään, emme puhu mitään." (Anna Amnell 2018) Kirjan pitäisi ilmestyä ennen aprillipäivää. Viimeinkin jotain aikuisille. 

Taas talteen kommentteja

Viihtyisä kahvila kirjakaupan yläpuolella Pietarissa vastapäätä Kazanin katedraalia. Niin paljon voimakkaita tunteita liittyy tähän paikkakuntaan ja katedraliin, joka oli välillä ateismin museoksi alennettuna.

omia kommenttejani Facebookissa,

Elämän kovuus ja lohdutukset: 
tee
Minulla tavallinen tee vie yöunet varsinkin, jos juon sitä illalla. Kahvista en pidä, mutta koetan juoda pikkuisen eli muutaman ruokalusikallisen verran sen terveysvaikutusten vuoksi. Maitoon laitettu oikea kaakao ei unia, mutta pitää suklaanhimon kurissa. Suklaa on minun paheeni.

kahvi ym
On nykyään vaikeaa tietää, mitä pitäisi syödä ja juoda, kun tutkimukset mainostavat kukin omia nerouksiaan. Cofeiini on useimmille meistä mieluisaa muodossa tai toisessa. Elämä on lyhyt, ja meno usein kovaa ja kuoppaista. Oloa voi parantaa kohtuullisella määrällä suhteelllisen vaarattomia piristysaineita. Allegian vuoksi olut ja punaviini ovat minulle mahdottomia. Jää vain suklaa. 　 Tupakasta en ole koskaan - onneksi- pitänyt, en sen hajustakaan Vain kadulla kulkeva vanhamies voi tuoda sikarintuoksullaan nostalgisia muistoja isoisän piipunpoltosta. Luin jostain, että elämä oli keskiajalla niin kovaa, että ihmiset eivät kestäneet sitä ilman olutta. Meidän aikammekin on kovaa, kun jopa totaalinen maailmanloppu voi olla vain muutaman napinpainalluksen päässä.

Iisalmi Helsingissä kioskin iisalmelaisen panimon vehnäolut-seinämainoksessa. Kirkon torni on liian korkea,koivukuja on muuttunut kuusikujaksi ja Koljonvirran puusilta on muuttunut kivisillaksi. Partala on purettu, jossa Sandels eineellä istui. Kauppila tuhoutui sodassa, vain aitta on jäljellä museon pihalla ja mielessäni laulu, jota ukkini lauloi mummonsa mummosta tms. Kauppilan Tiinasta, joka "kahvia keitti kahdella suurella pannulla".

Selailin taas Matti Klingen kirjaa Iisalmen ruhtinaskunta, joka on oikeastaan 600-sivuinen sukututkimus, sillä kirjoittaja Matti Klinge on lukuisten Iisalmella useina vuosisatoina vaikuttaneiden sukujen jälkeläinen. Iisalmi on ollut täysin unohtumassa, sitä ei näy sääkartoissakaan. Viime aikoina iisalmelaiset ovat piristyneet ja alkaneet arvostaa kotikaupunkiaan. 




Yli kymmenen vuotta sitten syöpään kuollut pikkusiskoni sylissään ainoa lapsensa, taustalla   pikkupojan suvun entisen kartanon koivukuja. Talo on purettu. Senkin talon purkaminen on yksi luku Iisalmen ja sen lähiseudun purettujen talojen surullista historiaa.

Keskeneräinen käsityö

Keskeneräinen petit point-käsityöni. Oli tarkoitus laittaa tämä pyöreän sohvatyynyn keskelle.

Makrokuvien aiheena on tällä viikolla 'keskeneräinen'. Tässä eräs monista keskeneräisistä käsitöistä. Niitä minulla on, sillä tein aikaisemmin paljon käsitöitä.

Keskeneräisistä käsitöistä voi olla monenlaista hyötyä. Kirjailija laittaa ne kirjaansa.


Ranskalainen pikkuliina, joka ei jäänyt keskeneräiseksi 

"Kirjeet olivat tallessa pöydän alla pitkän liinan suojassa kannellisessa roskakorissa. Niiden päällä oli rouvan keskeneräisiä virkkaustöitä."
(Anna Amnell, 2018, keväällä ilmestyvä kirjani)

Kirjasto voi olla kuin lapsen toinen koti

Pahinta mitä Suomessa voidaan sivistyksen alalla tehdä- ja on tehty jo - on vähentää kirjastoja. Lapset pitäisi totuttaa pienestä asti lukemaan kaikkea: sarjakuvalehtiä, satuja, romaaneja, runoja, sanomalehtiä. Olen ollut koko ikäni köyhä. Kun olin lapsi, meillä oli vain muutama kirja: lakikirja, Raamattu, kuvateos jossa oli kuvia sodan uhreista Suomessa. Mutta lähellä oli kaupunginkirjasto, josta tuli kuin toinen kotini. Ja vielä onnekkaampaa oli se, että samassa pihapiirissä asuivat toimittaja ja hänen eläkkeellä oleva opettajasisarensa. Heidän ullakkonsa oli täynnä kirjoja, joita luin kesäkaudet. 

Tämä koulutyttö on mukana uusimmassa kirjassani, joka ilmestyy tänä keväänä. Kuvassa Iisalmen kaupunginkirjasto vuonna 1985, jolloin olin käymässä mieheni ja lasteni kanssa Suomessa, josta olimme poissa vuodet 1979-1988. Kuvan otti poikamme Matti, joka on kuvittanut historialliset nuortenkirjani. Uusin kirjani on suunnattu aikuisille.