Kirjailijat ja media

Kuluttaako media kirjailijan? Onko julkisuudesta haittaa vai hyötyä? Heli Laaksosen julkisuuden katsotaan olevan onnistuneesti hallittua. Kuvannut Turun kirjamessuilla 2006 Anna Amnell


Lue muitakin kommentteja Hajanaisia ajatuksia
Kommenttini:

Kirjailijan pitäisi tuon mukaan olla jonkinlainen kuriositeetti, kiinnostava näyttelyesine, josta ei lähde ääntä, jos sitä kritikoidaan. Yllättävä mielipide Mazzarellalta. Ymmärsinköhän oikein?

Pitääkseni yllä jonkinlaista ruotsin ymmärtämistä luen joka päivä HBL:ää ja olen huomannut, että ruotsinkieliset ovat hyvin suvaitsevaisia, suvaitsevaisempia kuin suomenkieliset. Siinä mielessä toivon, että olisin syntynyt ruotsinkieliseksi. Myös englantilaisissa kirjailijalehdissä hyväksytään erilaisuus, mutta Suomessa " taas medialle eivät kelpaa kaikki persoonat" kuten Helmi-Maaria kirjoittaa kommentissaan.


2. kommentti


Karmea totuus lienee se, että suurin osa tunnetuista kirjailijoista on tunnettuja vain siksi koska ovat tunnettuja. Heidän kirjojaan ei lueta. He tavallaan kuluvat julkisuudessa. Näin on käynyt nähtävästi jo Sofi Oksaselle, joka on loistava kirjailija.

Vähän sama ilmiö kuin Muumi-tuotteissa, joita on jo liikaa esillä. Kyllästytään mediaryöpytykseen. Sitten menee lapsi pesuveden mukana eli hyvät kirjat jäävät lukematta.


3. kommentti



Aplodit täältäkin! Todella kunnioitettavaa!


Eräs kommentoija [Aili] toi blogissani mukaan termin 'megajulkisuus'. 
Megajulkisuus saa monien elämän sekaisin, varsinkin kun osa mediasta kertoo, mitä haluaa. Totuudesta ei välitetä. Varsinaista postmodertnia tiedottamista, lehtien "oma totuus".


Jotkut kirjailijat ihme kyllä kestävät siinäkin leikissä. Esim Jari Tervo. Tervo on entinen toimittaja, hänen vaimonsa erittäin tervejärkinen ihminen. He hallitsevat median, menevät sen edelle. Se on heille onneksi.

Kommentti Grafomaniaan: esiintymisjännitys

Kuvassa: Pirkko Anna Amnell (os Kolehmainen)

Kommentti:

Esiinnyin ensimmäisen kerran julkisesti 7-vuotiaana Iisalmessa. Lausuin joulujuhlassa Lauri Pohjanpään runon:

"-Emojänis tuli pyrynä metsän rajaa.
-Kun poikineen isä teki talvimajaa.
-"Se tulee",huus emo ja ilmaa haukkas,
-ja huohottain yli kantojen laukkas.
-"Mikä?" ärähti isä,"no tulla anna.
-Mitä tollotat poika,käy kiinni ja kanna!"
--
Sain raikuvat taputukset. Lausuin jatkuvasti koulujuhlissa vielä lukiossa ja esiinnyin näytelmissä.

Vaihto-oppilasvuonna (kuva) jouduin pitämään paljon puheita Montanassa. Jouduin lehtien ja jopa TV:n haastateltavaksi myös muualla USA:ssa kiertomatkamme aikana, sillä siihen aikaan vaihto-oppilaat olivat niin harvinaisia, että meidänkin laivan tultua meistä oli valokuva ja juttu New York Timesissa, muistaakseni peräti etusivulla. Mutta lausumisessa nousi itsekritiikki. Kuulin legendaarisen Helen Hayesin lausuvan televisiossa ja tunsin olevani surkea amatööri. Suomeen palattuani en suostunut enää esiintymaan koulun joulu- ja kevätjuhlissa, mikä suututti tyttölyseon rehtorin. Olin tullut hänen mielestään ylpeäksi.

Kouluaikojen esiintymisistä oli hyötyä, kun ryhdyin opettajaksi. Kanadasta palattuani pidin myös englannin suggestopedisia kursseja, ja se oli kuin teatteria: opettaja muun muassa lukee tekstiä klassisen musiikin ollessa taustalla. Tyttäreni kävi myös suggestopedian koulutuksen ja sanoo, että siitä on ollut hänelle, alkujaan hyvin ujolle ihmiselle, paljon hyötyä työssä. Hän on joutunut puhumaan vaativissa kansainvälisissä tilanteissa.

Esiintymistottumuksesta on ollut minulle vähän hyötyä kirjailijana. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani työn ohella enkä saanut vapaata esiintymisiin ja kouluvierailuihin.

Tärkeintä: Esiintymiseen tottuu. Kannattaa muistaa body language, hymyillä, kohdistaa sanoma kuulijoille, ääntää selvästi ja puhua tarpeeksi kuuluvasti.


Lue myös Elämä on kasvunpaikka - varsinkin vaihto-oppilaalle
Kun koti kävi ahtaaksi (Ensimmäisen kirjan ilmestyttyä. Alkujaan Kirjakauppalehdessä)

20 vuotta kirjailijana

On aiheellista laittaa Aurora-blogia juhlakuntoon, sillä ensimmäinen Aurora-kirjani ja ensimmäinen kirjani yleensäkin ilmestyi 20 vuotta sitten - syksyllä niin kuin kirjat siihen aikaan ilmestyivät. Se oli hyvin hauskaa aikaa, koko perhe oli helpottunut ja iloitsi kanssani, kun olin vihdoinkin tullut kirjailijaksi. Olinhan sitä lapsesta asti suunnitellut, mutta yksityinen historiani ja maani historia olivat menneet sellaista tietä, että siihen eivät minun kirjani mahtuneet. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani heti Kanadasta palattuani vaativan ansiotyön ohella, opetin englantia aikuisille, joista monilla oli hyvin korkea koulutus. Oli paha lama, en voinut kuvitellakaan jääväni vapaaksi kirjailijaksi, vaikka Kanadassa asuessani olin ollut kotiäiti ja vapaa toimittaja.

En ehtinyt tarjota käsikirjoitusta yhdellekään kustantajalle. Se vietiin tavallaan käsistäni, hyväksyttiin kustannusohjelmaan, kun se ei ollut vielä edes valmis. Se oli helppo alku. Sain kirjan valmiiksi ajoissa, ja siitä otettiin toinen painos muutaman kuukauden kuluttua ilmestymisestä. Se oli suurin menestys, mitä olen kokenut, ja olen siitä vieläkin iloinen. Olisin voinut hioa kirjaa vähän kauemmin, mutta minulle oli tehty pieni syöpäleikkaus ja pelkäsin, että kirja saattaisi jäädä ainoaksi. Syöpä aina säikäyttää ihmisen, yleensä ihan turhaan.

Kaikki kustanustoimittajani ovat olleet miellyttäviä ihmisiä, vikaa on ollut muualla, siinä missä nytkin - Suomeen ja muihinkin maihin tuli jo toisen kirjani valmistumisen aikaan lama. Piti säästää paperiakin ja tehdä lyhyempi kirja, kuin mitä olin aikonut. Kolmannen kirjan jälkeen tuli tauko, sillä kustantaja luopui nuortenkirjojen julkaisemisesta. Vasta neljän vuoden jälkeen alkoi uusi yritys, tuli neljäs Aurora-kirja. Se jäi viimeiseksi siihen sarjaan, sillä kustantaja päätti taas luopua nuortenkirjoista. Menetin ihastuttavan ja ammattitaitoisen kustannustoimittajan. Onneksi hän on löytänyt arvokkaita tehtäviä muualla. Niin kului viime vuosituhannen viimeinen kymmenluku. Olin julkaissut neljä kirjaa enkä ollut joutunut etsimään yhdellekään niistä kustantajaa. Kaikki kirjat oli pyydetty minulta.

Kuten jo sanoin, alkuaika oli monella tavalla parasta aikaa. Olin täysin poissa julkisuudesta muutamaa lehtihaastattelua lukuunottamatta. Olin ensimmäiset vuodet täysin erillään myös suomalaisesta kirjallisesta maailmasta, pääsin Kirjailijaliittoonkin vasta sitten, kun vasemmistopolitiikka vähän lieveni. Mitä pahaa olin sitten tehnyt?

Olin kirjoittanut tyttökirjoja, joissa oli "porvarillinen" ajattelutapa. Palvelustytöt lauloivat ja laskivat leikkiä töitä tehdessään ja herrasväen outouksia seuratessaan, melkein koko Suomen kansa oli yhtenäinen vuoden 1905 Suurlakon jälkeen ja Kanadassa siirtolaistytöt eivät käyneet sosialistihaalilla tanssimassa vaan rupattelivat keskenään. Hesarin kirjallisuustoimittajakin käski minun kirjoittaa seuraavaksi kansalaissodasta. Sanottiin, että kirjoissani ei ollut ongelmia, vaikka niissä oli muun muassa orpoja, löytölapsia ja poliittisia pakolaisia.

Tiedot palvelustyttöjen iloisuudesta olin saanut äidiltäni, joka oli ollut pikkutyttönä palvelijana rikkaassa sukulaisperheessä. Tiedot suurlakosta olivat peräisin ulkomailta tilatuista historiateoksista ja lukemattomista muistakin pätevistä lähteistä. Kanadan tilanteen tunsin paremmin kuin YLE, joka luulee, että kaikki suomalaiset siirtolaiset olivat ja ovat edelleen sosialisteja. Mutta tyttökirjoissa sellainen oli sopimatonta porvarillista ajattelua. Näin vielä 1990-luvulla, Neuvostoliiton jo romahdettua. Mutta mikäs minulla oli kotona ja ystävien parissa ollessa. En tiennyt, että pahempaa oli tulossa. Kustantantajan etsiminen seuraaviin kirjoihin - ja Internet. :)

Pahinta oli ehkä sittenkin kirjoitukseni Kun koti kävi ahtaaksi, joka ilmestyi alkujaan Kirjakauppalehdessä syksyllä 1991 ensimmäisen kirjani ilmestymisen aikoihin. Minähän luulin tulleeni vapautuneeseen Eurooppaan!

Aleksis Kivi kuoli täällä

Aleksis Kivi died here, originally uploaded by Anna Amnell.

Aleksis KIven kuolinmökki, hänen räätäliveljensä koti Tuusulassa. Kuoleva Aleksis sai asua tässä huoneessa kymmenen kuukautta. Tämä pieni talo oli vaikuttavin kaikista paikoista, joita näimme tällä viikolla. Klikkaa kuvaa ja katso muutkin kuvat Kiven viimeisestä asuinpaikasta (Flickr).

http://www.aleksiskivi-kansalliskirjailija.fi/fi/
(multilingual, Aleksis KIvi)

Aleksis Kiven veli Albert toisen vaimonsa kanssa.

Kiitos lukijat ja kirjastonhoitajat!

Kirjallisuuden alan tekijänoikeusjärjestö Sanasto on tilittänyt  jälleen kirjailijoille, kääntäjille ja toimittajille korvauksia teosten lainaamisesta yleisistä kirjastoista. Muihin Pohjoismaihin nähden Suomi jakaa näitä korvauksia vähän, vain  1,25 miljoonaa euroa, joka jaetaan noin 2000:lle. Kustakin lainauskerrasta kertyy kirjailijalle vain muutama sentti.

Käy kirjastossa, muuta sentit miljooniksi, joilla kirjallisuutta tuetaan.

Aloin kirjoittaa kaunokirjallisuutta vasta keski-iässä ja kirjoitin opetustyön ohella. Late bloomer -ongelma. Suuritöisten kirjojen kirjoittaminen käy lisäksi yhä epätaloudellisemmaksi, kun menee vuosia aineiston hankkimiseenkin. Pitää ruveta kirjoittamaan siitä, mistä jo tietää -kirjoittamisenoppaiden neuvoja hiukan muunnellen.:)
Minulta on ilmestynyt vasta kuusi kirjaa. Korvaus ei ole suuren suuri, mutta se piristää. Jos kirjastossasi ei ole kirjojani, kerro, että kahta viimeisintä kirjaa on vielä nettikaupoissa ja kustantajallakin edullisesti saatavissa.

Kiitos jälleen, lukijat ja kirjastonhoitajat!

Lisäys: Muistoksi tästä toisesta kerrasta, jolloin näitä korvauksia on jaettu, ostin yllä olevan teekannun. Se on Viktoria ja Albert -Museon tuotantoa ja sopii hyvin varsinkin Aurora-sarjaan, joka kertoo 1900-luvun alusta, Viktorian pojan Edwardin ajasta.

Renessanssin väri

Kukkakollaasi, originally uploaded by Anna Amnell.

Sain mieheltäni komean hortensian, joka ilahdutti kovasti. Nyt on talossa kolme kukkaa, jotka ovat samaa sävyä, erästä lempiväreistäni. Renessanssin väri minulle.

Oikeassa kulmassa on ikivanha orkidea, joka puhkesi ihmeekseni kukkaan tänä keväänä, sen alla on tyttären orkidea, joka on täällä tilapäisesti.

Minusta tuntuu siltä, että mieheni antamat kukat ja muut lahjat ovat auttaneet minua kaikkein eniten kirjailijan työssäni.

1990-luvulla kirjoitin työn ohella vastapainoksi vaikealle työpaikalle. Siihen aikaan oli Suomessa samanlainen taloudellisesti raskas kausi kuin nytkin. Kirjoitin iltaisin, varhain aamulla, jouluaamuna muiden nukkuessa. Sain aikaan neljä kirjaa.

Sitten innostuin Firenzen Uffizin ja Vatikaanin taidekokoelmia katsellessani renessanssiin, lopulta nimenomaan 1500-lukuun. Olen lukenut siitä aikakaudesta yli kymmenen vuotta, käynyt museoissa, käynyt luennoilla yliopistossa ja kansalaisopistoissa, katsellut musiikkia, nähnyt elokuvia ja vanhoja kaupunkeja - ja saanut aikaan kolme kirjaa, joista kaksi on jo julkaistua. Kolmas tavallaan valmis, mutta jatkuvan hionnan kohteena.

En itsekään oikein ymmärrä, miksi kirjoitan lapsille. Aikuislukijatkaan eivät varmaankaan aavista, miten paljon työtä on yhden luvun, jopa yhden sivun takana - ja kuitenkin kaiken tulisi vaikuttaa helpolta, jotta lapsikin ymmärtää, mitä kuvataan. Taloudellisestihan tämä on täysin mieletöntä tällaisessa pienen kielialueen kulttuurissa,

Lapsuudenystäväni sanoo, että minun olisi pitänyt ryhtyä tutkijaksi. Itse kokon uransa yliopistossa tehneenä hän on nähnyt siellä tällaisia ihmisiä, jotka innostuvat tutkimaan joitakin asioita vuosikausiksi.

Netti on hyvä viihdyke. Se on tavallaan päiväkirja, vaikkakaan ei niin intiimi. Se tarjoaa kevyen henkisen välipalan tekstin muokkaamisen ja lähdekirjallisuuteen tutustumisen tauottamiseksi. Tutkin nimittäin nyt aivan uutta aikakautta.

Sisäpiha Berliinissä

Berliinin kirjailijaresidenssi, sisäpiha, originally uploaded by Anna Amnell.

Korkeiden kerrostalojen keskellä on isoja sisäpihoja, joissa on paljon puita ja pensaita sekä iloinen lasten leikkipaikka.

Ihan hullu ammatti

Kuva opiskeluajalta
Toinen kommentti

Sain kasvaa hyvin vapaasti ja lukea rauhassa, mitä halusin. Siksi mitään kapinallisuutta ei syntynyt. Rakastin erityisesti vanhoja ihmisiä, esimerkiksi isoisää, joka kertoi vanhoista ajoista- muun muassa Pietarista – samoin pidin suutarista, joka asui meidän pihassa.

Luin jo lapsena naapurissa asuvan toimittajan vintiltä aikuisten romaaneja. Nuortenkirjoja tai tyttökirjoja luin hyvin vähän. Kiinnyin alusta pitäen laajoihin eeppisiin romaaneihin kuten Dickensin kirjoihin. Jos olisin ollut tarpeeksi rikas opiskellakseni historiaa ja aloittanut kirjoittamaan nuorena, olisin ehkä kirjoittanut paksuja historiallisia romaaneja. Ystäväni hämmästyivät kovasti, kun julkaisin tyttökirjoja. Niin minäkin. Ehkä aihe valitsee kirjailijan.

Julma ala tämä on, kuten Raili sanoo. Ehkä sen vuoksi, kun se joutuu elämään maailmassa, jossa raha ja suhteet ratkaisevat kaiken. Pakostakin tämä on kutsumusala. Kirjat ovat merkinneet meille paljon tärkeinä vuosina, siksi kirjoitamme – kiitollisuudesta kirjallisuudelle. Me kirjailijat ymmärrämme toisiamme, sillä mehän olemme monessa mielessä ihan hulluja, kun valitsemme tällaisen ammatin.:)

Kommentti: Lasten- ja nuortenkirjat

Kirjailijoita on ollut kauan.

Kommentti Salla Simukan alustukseen Grafomaniassa

Kiitos Salla ja kommentoijat.
Tätä keskustelua on ollut hauskaa lukea.

Olette puhuneet siitä, mitä lapset, nuoret ja heidän opettajansa toivovat kirjallisuudelta. Myös vanhemmilla on toiveet, sillä heillä on eniten vastuuta lapsistaan, siitä millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja jääkö kirjallisuus heille läheiseksi harrastukseksi. Vanhemmat valitsevat kirjat joululahjoiksi ja syntymäpäivälahjoiksi. Heidän toiveitaan kannattaa kuunnella.

Meillä oli tapana lukea vuosikaudet ääneen kirjoja lapsille, lopulta vanhin oli jo yliopistossa – opiskeli mm luovaa kirjoittamista - ja halusi että tuota tapaa jatkettiin. Klassikot olivat suosituimpia, niissä on juoni, laaja henkilögalleria, monikerroksisuutta. Myös tätä perinteistä lajia kannattaa kirjoittaa.

Kovat lukijat lukevat kaikkea, mitä heidän eteensä tulee. Siksi tarvitaan monenlaista kirjallisuutta. Runoutta ja näytelmiäkään ei pidä unohtaa. Niitäkin luetaan.

Kirjailijana olen ollut erityisen onnellinen silloin, kun joku kriitikko on käsitellyt kirjojani kaunokirjallisuutena, kiinnittänyt huomiota siihen, miten olen kirjani rakentanut. Sitä tapahtuu valitettavan harvoin. Sellaiset ovat juhlahetkiä. Yleensä kirjoittaminen on aika yksinäistä hommaa, Eniten on ollut hyötyä kirjallisuuden opinnoista yliopistossa ja kansainvälisestä keskustelusta (lehdistössä, kirjoissa ja Internetissä).

Päivä 1920-luvun Pariisissa ja viktoriaanisessa Englannissa

 Luin tänään jälleen kerran Hemingwayn Nuoruuteni Pariisin. Hemingway on tässä kirjassa tavoittanut nuoruutensa herkkyyden ja tasapainoisen onnen. Hän kertoo 1920-luvun alkupuolen Pariisin vuosistaan, ensimmäisestä, onnellisesta avioliitostaan ja pienestä pojastaan. 30 vuotta myöhemmin menestyskirjailija muistelee nuoren kirjailijan köyhyyttä ja uurastusta.


Päivän kruunasi BBC:n loistava draamasarja. Katsoin mieheni kanssa DVD:ltä kolme viimeistä osaa Anthony Trollopen kirjoihin perustuvasta The Barchester Chronicles -elokuvasarjasta. Siinäpä vasta herkullinen kuvaus kirkollisen elämän juonitteluista, lämpimästä toveruudesta ja rakkaudesta katedraalikaupungissa. 

Käsinkirjoitettu teksti hyväksi kirjoittajalle ja lukijalle

Kynä käteen ja kirjoittamaan. Kynällä kirjoittaminen on aivoille hyödyllisempää kuin tietokoneeseen naputteleminen. Käsinkirjoitetun tekstin lukeminen parempi kuin koneella kirjoitetun tekstin lukeminen.

Lapset oppivat paremmin (Daily Mail), jos kirjoittavat käsin. Teemmekö lapsista tyhmiä järjestämällä joka kouluun tietokoneet? Tulevat mieleen opiskeluvuodet, jolloin kirjoitettiin käsin luentomuistiinpanot ja esitelmät, jotka joku sitten kirjoitti puhtaaksi.

Ks. myös "Kynäilijä oppii paremmin kuin naputtelija." HS D/2 21.2.2011 , jonka lähteenä on"Advances in Haptic".  'haptic' tarkoittaa koskettamista, varsinkin sormilla koskettamista ja kommunikointia kosketuksen avulla.
Katso alaustus, jonka pidin Tietokirjalijoiden seminaarissa Turussa vuonna 2007 tietokoneen vaikutuksesta lasten aivoihin.
Tai - klikkaa hakusanoja "Lapset ja tietokone"
Lisäys: Oletko tullut ajatelleeksi, että kirjoituskoneen keksimiseen asti kirjailijat kirjoittavat kaiken käsin! Kirjapaino muutti tekstin muotoon, jossa sitä monistettiin.

Työhuoneen luova kaaos

apostoli Luukkaan työhuone renessanssin hengessä, originally uploaded by Anna Amnell.

Lääkäri, kirjailija ja maalari Luukkaan työhuone renessanssin hengessä. St Luke the Apostle's study. Gemäldegalerie, Berlin

Talvi

IMG_0385, originally uploaded by Anna Amnell.

Rauhallinen hetki Berliinin uudessa kirjailijaresidenssissä.

Tänään oli Kirkko ja kaupunki -lehdessä sivuilla 4-5 artikkeli, jossa  haastateltiin berliiniläistä pappia, joka toimii Weddingin kaupunginosassa, samassa jossa kirjailijaresidenssi sijaitsee.

Wedding vaikutti minusta monikulttuuriselta alemman keskiluokan kaupunginosalta. Yllä mainittu haastattelu vahvisti tätä vaikutelmaa: 60% kaupunginosan työikäisestä väestöstä saa apua valtiolta.

Alueella asuu paljon muslimiväestöä.  Suurin osa näytti minusta turkkilaisilta. Niin olivat myös rappunaapurimme, ystävällisiä turkkilaisia maahanmuuttajia, joiden kanssa päästiin heti hyvän päivän tuttaviksi, sillä Berliinissä on tapana tervehtiä saman talon asukkaita. Näin tekevät sekä nuoret että vanhat. Oli hauskaa asua hymyilevien naapureiden kanssa.

Ostimme elintarvikkeita usein metroaseman ja naapuritalon kauppiailta, jotka olivat yleensä näkyvästi maahanmuuttajia. Arabien leipä oli erityisen hyvää, ja siinä ei ollut lisäaineita eikä soijaa, jolle olen allerginen. Suomessahan soijaa laitetaan joka paikkaan, jopa jouluruokiin.

Weddingissä sijaitsee yhdeksän moskeijaa ja vain kaksi evankelista  [luterilaista] kirkkoa ja yksi katolinen kirkko.

Kommentti: lukijaystävälliset kirjat

 "Kioski- ja lentokenttäkirjallisuus" ei ole haukkumasana, vaan kertoo siitä, että kirjailija on tehnyt romaanistaan lukijaystävällisen. 

Luen juuri välipaloiksi siitä, miten Agatha Christie, lukijaystävällisten kirjojen kuningatar, toimi. John Curran: "Agatha Christie's Secret Notebooks" . Hyvin epäjohdonmukaisesti, mutta taloudellisesti (mm käytti samoja juonia eri kirjoissa naamioiden ne taitavasti), raapusteli suunnitelmiaan kouluvihkoihin, joita kertyi iso läjä. Suunnitteli kirjoja tiskatessaan ja laittaessaan ruokaa arkeologeille Mesopotamiassa, mm Aapeli Saarisalolle, joka kertoi minulle, että Agatha oli "mukava naisihminen", ihmetteli, miksi kyselin Mullivanin rouvasta. 

Agatha jaksoi istua pöytänsä ääressä niin kauan, että kukin kirja tuli valmiiksi. Tehkäämme samoin.

Tämä on onnittelu, joka harhautui..

Berliinin kirjailijaresidenssi

IMG_0368 huone A, originally uploaded by Anna Amnell.

Aamulla

Aamulla Berliinissä. Täällä on sateista, mutta se ei haittaa.

Klikkaa kuvaa ja katso kansio, jossa on jo kuvat kahdesta huoneesta, huoneesta A ja pienestä työhuoneesta.
Katso myös muut tämän matkan  kirjoitukset klikkaamalla hakusanaa "Berliini"

Kuvassa länsihuone. Kansiossa myös itähuone ja pieni työhuone

Berliinin kirjailijaresidenssi, sisäpiha

Berliinin kirjailijaresidenssi, sisäpiha, originally uploaded by Anna Amnell.

Terveisiä Berliinistä. Olen seuraavat kaksi viikkoa Berliinissä ja asun uudessa Särön kirjailijaresidenssissä.
Tämä on kaunis vanha talo, jossa on kodikas sisäpiha.
Tänään on Berliinissä pyhäinpäivä, eilen vietettiin täällä Halloween-juhlaa.

Berliinissä on ruska parhaimmillaan monissa puistoissa ja joissakin paikoin, kuten tässä pihassa, vasta aluillaan.

Uusi kotisivu Vuodatukseen

Kuvassa "Kirjailijan työhuone", kollaasi jonka valmistin Turun kirjamessuille, jossa se lienee ollut esillä Nuorisokirjailijoitten tilaisuudessa. Kuvassa näkyy puu, josta pidän kovasti, lehmus joka kasvoi ikkunan alla. Pienessä kuvassa on näkymä työhuone-makuuhuoneesta. Ja vasemmalla näkyy "työpöytäni" kirpputorila ostettu muovinen tarjotin, joka saattoi vetää vuoteen viereen, kun kirjoitin jalat ristissä tai kyljellään Lucia Olavintytär -kirjat. Aurora-kirjat kirjoitin ruokasalissa ihan oikean, kirpputorilta ostetun, työpöydän ääressä lasteni vanhoilla tietokoneilla. Sitten istuminen kävi hankalaksi ja siirryin kirjoittamaan eri systeemillä. Nyt kirjoitan lähinnä sohvan divaanipuolella istuen. Työpöytänä on Ikealta ostettu kätevä pieni siirrettävä pöytä, jonka ääressä kirjoitan nytkin ja seuraan samalla Uutisvuotoa.

Olen käyttänyt samaa kuvaa uudella kotisivulla, jolla on vanha nimi Kirjoituslipasto. Osoite on uusi http://kirjoituslipasto.vuodatus.net

Naiskirjailija-ainesta

Aikaisempina vuosikymmeninä suurin osa naiskirjailijoista oli yläluokkaa, varakkaasta ja sivistyneestä perheestä. Uskokaa pois, kävin joskus läpi Suomen kirjailijoista kertovaa teosta. Sitten tulivat hullut vuosikymmenet, jolloin naiskirjailija oli kyllä edelleen yleensä mukavista oloista: pankinjohtajan tai professorin tytär, mutta  sanoi itseään kulttuurityöläiseksi, sillä muu ei olisi ollut poliittisesti sopivaa. Catherine Cookson -ilmiö, naiskirjailija joka on oikeasti kotoisin yhteiskunnan pohjalta, on edelleen poikkeuksellista Suomessakin. Tämän päivän HS/NYT esittelee kirjailijan, jossa yhtyvät vanhan hyvän ajan yläluokkaisuus ja nykyajan vaatimus: kauneus.
jatko on kommenttia keskusteluun:
Uusimmassa Kirjailija-lehdessä on julkistettu tulokset kirjailijoille tehdystä kyselystä.
Parasta kirjailijan kovassa ammatillisessa elämässä näyttäisi olevan hyvä ja ystävällinen kustannustoimittaja. Olen samaa mieltä. 
Lisäisin siihen perheen ja ystävien tuen. 

Voiko kirjallisuuskritiikki olla rakentavaa?

Alexander Pope kirjoitti runon kritisismistä 1700-luvun alussa. Hän esittää siinä kuuluisan lauseensa kriitikoista: For fools rush in where angels fear to tread. (Vapaa käännös: Typerykset astuvat rautasaappain sinne, minne enkelitkin arkailevat astua.) Jospa August Ahlqvist olisi lukenut tuon runon tai edes tuon lauseen. Ehkä hän olisi kohdellut Aleksis Kiveä edes hiukan inhimillisemmin.

 Miten - ja kuinka niihin tulisi suhtautua.

Kommenttini:

Kirja-arvostelut [lehtileikkeet] kellastuvat nopeasti, siksi ne kannattaa skannata heti ja laittaa talteen. Alkuperäiset voi laittaa muovitaskuihin ja kauniiseen mappiin.

Kannattaa lukea vanhoja kirja-arvosteluja silloin tällöin, muuten muistaa vain pahimmat piikit. Niistä voi jopa oppia jotakin. Niissä voi olla niin mukavia kohtia, että niitä voi käyttää kirjansa esittelyssä kotisivuillaan.

Joku arvosteli minua siitä, että olen laittanut vain myönteisiä arvioita kirjoistani kirjojeni esittelyblogeiin. En kai minä niin tyhmä ole, että laittaisin sinne haukkumisia. Ne ovat jo menneet perille koteihin ja minulle. Muut unohtavat ne, kirjailija itse muistaa ne, niin kuin hänen lastaan olisi parjattu.

Epäpätevät tai kaunaiset kriitikot luulevat, että kirjallisuuskritiikki tarkoittaa haukkumista.:) Parhaat kirja-arvostelut ovat rakentavia, ne rohkaisevat kirjailijaa etenemään oikeaan suuntaan ja ohjaavat lukijan löytämään sopivaa luettavaa,

Ilkeämielinen kritiikki on kuin lantaa, jota on parasta levittää ruusupensaiden alle. Siellä siitä voi olla hyötyä:)

P.S.  Eräs ystävä toi Kanadassa ratsastuskoululta hevosenlantaa puutarhaamme. Ruusut ja gladiolukset kasvoit villeinä. Puutarhapalstoilla sanotaan, että lannan täytyy antaa maatua ainakin puoli vuotta, muutoin se polttaa ruusut. Ehkä samaa voi sanoa ikävästä kritiikistä. Senkin pitää antaa maatua siellä kansioissa tai kenkälaatikoissa, ennen kuin niitä ryhtyy taas lukemaan. 

Hyvät ja pahat kirjallisuudessa

"Ruotsalainen nykykirjallisuus on kovin synkkää. Positiivisia sankareita, jotka kehittyvät paremmiksi ihmisiksi, ei kukaan pitäisi uskottavina. Mieluummin luemme tarinoita vampyyreista ja sarjamurhaajista."

Näin kirjoittaa filosofian ja yhteiskuntatieteiden tohtori Osmo Pekonen kolumnissaan Aivoituksia/HS/Tiede 28.9.2010. Hän kertoo ruotsalaisen kirjailijan Björn Larssonin novellikokoelmasta "Filologens dröm" (2008), joka kuvaa akateemisten ihmisten elämän vaikeuksia Ruotsissa. Hän sanoo, että Larsson on valopilkku Ruotsin synkässä nykykirjallisuudessa:

"Hänen henkilöhahmonsa kehittyvät. Rikkiviisaiden tiedemiesten totaalisen rationaalisessa maailmassa sattuu odottamaton käänne, joka ainakin hetkellisesti kääntää arvojen tärkeysjärjestyksen päälaelleen. Joku rakastuu, joku tulee uskoon, joku tulee raskaaksi."

Professori Björn Larssonin kirjoja on käännetty monille kielille, ja hän on saanut monia ulkomaisia palkintoja. Hänen novelikokoelmaansa "Filologens dröm" ei ole käännetty suomeksi.

Arvostettu esimerkiksi Ranskassa on tämäkin novellikokoelma.
Mikä on mennyt pieleen, kun Suomi ja Ruotsi ovat melkeinpä outoja, ainakin hyvin erilaisia verrattuina muihin Euroopan maihin kulttuurissa?