Turun kirjamessuilla oli hauskaa

jälleen

Turun kirjamessuilla 2007

Terhi Rannela, tamperelainen nuorisokirjailija ja kriitikko
(Kuva: Matti T. Amnell)

Kirjailija ja hänen perheensä

"Toisen maailmansodan aattona syntynyt Claudio Magris muistelee lämmöllä lapsuuttaan. --'Ilmapiiri oli hyvin avoin ja lämmin.'--
Opiskeluaikoina Magris tapasi myös Marisa Madierin, ja 1964 solmittuun avioliittoon syntyivät pojat Francesco ja Paolo.
'Fancesco opettaa Pariisissa makroekonomiaa, mutta kirjoittaa myös sanomalehtiin ajatuksiaan talouden moraalista. Me soittelemme toisillemme noin kolme kertaa päivässä', Magris kertoo.
'Paolo taas asuu täällä [Triestessä]. Hän kirjoittaa myös näytelmiä. Paolo muuten tulee kanssani Suomeen, hän pitää Pohjoismaista. Me olemme erottamaton kolmikko, hyvin läheisiä.'
Jouni Kantola: Trieste on Claudio Magrisin maisema. Helsingin Sanomat/Kulttuuri 1.10.2007

Magris on Suomessa. Hänen uusin kirjansa "Ymmärrättehän" käsittelee vaimonsa menettäneen miehen surua muun muassa Orfeus ja Eurydike -myytin avulla. Magrisin vaimo on kuollut syöpään.

Magris: Tonava

Magris, eurooppalaisuus, yksilö

Aamulla

aamulla, originally uploaded by amnellanna.

Juhannuskokko jäi näkemättä tänä vuonna. sillä kurkku oli kipeänä. Se meni ohi levolla. En valita, sillä mikään tämän kevään flunssista ei ole iskenyt meihin. Juhannus sujui hyvin kotonakin lukien ja uusia Agatha Christien Poirot- DVD videoita katsellen. Pidän niistä englantilaisista TV-sarjoista, jotka ovat taitavasti tehtyjä, joissa mikään ei riko tunnelmaa ja ajankuvaa.

Mazo de la Roche: Jalna-sarja

Jalna-kirjat, Jalna-sarja
Montrealilainen XYZ Publishing on alkanut julkaista Mazo de la Rochen Jalna-sarjaa, joka ilmestyi alkujaan 1927-1960. Kuvassa vuonna 2006 ilmestyneen ensimmäisen osan kansi.

Kanadassa lähellä Torontoa on eräs kaunis punertavasta tiilestä rakennettu talo. Siinä on vihreät ikkunaluukut, korkeat savupiiput ja puuleikkauksin koristeltu veranta.

Keskinkertaisesti menestynyt kirjailija Mazo de la Roche (1879-1961) sattui kävelemään tämän talon ohi ja ihastui siihen. Vaikka hän ei astunut koskaan sisälle tuohon rakennukseen, se oli tekevä hänet maailmankuuluksi ja upporikkaaksi. Hän oli löytänyt talon, joka innoitti hänet kirjoittamaan 16 kirjaa, Jalna-sarjan.

Talon oikea nimi on Benares, annettu omistajan intialaisen rykmenttikaupungin mukaan. Mazo de la Roche antoi talolle nimen Jalna erään toisen intialaisen rykmenttikaupungin mukaan, ja siitä tuli hänen kuvaamansa Whiteoakin suvun koti.

Mazo de la Rochen Jalnasta tuli uuden mantereen rehevyyden ja vaurauden vertauskuva toisen maailmansodan jaloissa kärsiville eurooppalaisille. "Neitseellinen maaperä oli rikas ja kasvuvoimassaan hedelmällinen. Mitä tahansa kylvettiinkin, se kukoisti huolettomasti", kirjoitti de la Roche.

Jalnan huoneissa oli pursuavan rikas viktoriaaninen sisustus. Talonväki nukkui höyhenpatjoilla suurissa pylvässängyissään, ja kotiopettajatar haaveili sileitten pellavalakanoitten välissä ruusuin ja liljoin koristetussa kamarissaan.

Jalna eli loisteliasta elämäänsä villin koskemattoman luonnon keskellä. Whiteoakin suvun jäsenet palasivat omalle paikalleen ison ruokapöydän ääreen milloin mistäkin päin maailmaa. Joskus Jalnaan ilmestyi Amerikan sisällissotaa paossa oleva etelävaltiolaisperhe orjineen, toisinaan intiaaneja ja myös monenlaisia onnenonkijoita.

Kaiken kaikkiaan elämä Jalnassa oli aivan yhtä kiihkeän eloisaa kuin jossakin meidän aikamme TV-jatkosarjassa. Mazo de la Rochelle itselleen Jalna oli todellisempi kuin muu maailma.

Mazon elinikäinen sydänystävä oli hänen orpo serkkunsa Caroline, joka asui lapsesta asti Mazon perheessä. Yhdessä tytöt alkoivat luoda oman maailmansa perheen muuttaessa alinomaa. Jalna-kirjojen nuori punatukkainen isäntä Renny tuli suoraan tästä tyttöjen mielikuvitusleikeissään keksimästä maailmasta. Rennyn esikuvana oli ollut Mazon isä, joka piti koirista, hevosista ja hienoista vaatteista. Hän oli huikentelevainen naissankari, mutta Mazo palvoi isäänsä. Muut miehet kalpenivat hänen rinnallaan. Mazolla oli elämänsä aikana vain yksi ainoa suuri rakkaus, ranskalainen Pierre, mutta hän oli petollinen ja pääsi Jalna-kirjoihin pelkäksi kirkashöyheniseksi papukaijaksi.

Isoäidin äiti Sarah oli kiivasluontoinen, charmikas ja määräilevä irlantilaistyttö, joka meni naimisiin oppineen miehen kanssa. Sarahista tuli esikuva Adelinelle, Jalnan ahneelle, ylelliselle ja karkean itsekkäälle kantaäidille.

Isälläkin oli osuutta Jalnan syntyyn. Hän päätti kokeilla maanviljelystä, mutta epäonnistui siinäkin. Mazolle farmi tuotti kuitenkin loistosadon. Vuodenaikojen vaihtelut, eläimet, kukat ja puut tulivat Mazolle läheisiksi ja hän pystyi kuvaamaan niitä entistä elävämmin ja yksityiskohtaisemmin. Elämä maatilalla loi pohjan Jalnan luonnonkuvauksille.

Jalnan asukkaat ovat rikkaita maanomistajia, joilla on hienostokoti erämaassa. Olemme "koettaneet säilyttää vanhan maailman tavat Jalnassa säästyäksemme uuden maailman ahdasmielisyydeltä ja mauttomuudelta", kertoo de la Roche Jalnasta. Mazo de la Roche (alkujaan Roche) loi yleisön ja kustantajien vaatimuksesta yhä uusia kirjoja Jalnasta. Jalnasta tehty näytelmä esitettiin Lontoossa, ja Mazon novellit ilmestyivät merkittävissä lehdissä. Mazo ja hänen serkkunsa Caroline asuivat koko ikänsä yhdessä. Mazo jakoi rikkautensa Carolinen kanssa. Mazo ja Caroline adoptoivat toisensa, Caroline hoiti taloutta ja Mazo kirjoitti. Menestys toi rikkautta ja loistoa. Mazo ja Caroline elivät hiljaista ja rauhallista elämää, johon kuuluivat hyvät kirjat, ystävät, älykäs keskustelu ja hienot ateriat. Mazo ja Caroline adoptoivat onnettomuudessa kuolleiden ystäviensä kaksi lasta ja asuivat sotaan asti Lontoossa.

Kanadassa oltiin pettyneitä Mazo de la Rocheen. Nuorta Mazoa oli pidetty Kanadan kirjallisuuden toivona. Siksi kanadalaisista oli nöyrryyttävää, että vakavilla kriitikoilla ei ollut mitään hyvää sanottavana Jalna-kirjoista. Ne olivat vain "mukavaa luettavaa verkkokeinusssa kesällä puun varjossa suklaata naposteltaessa", kuten eräskin kriitikko kirjoitti.

Ollessaan kuulusimmillaan Mazo itsekin myönsi, että hänen kirjoillaan ei ollut syvällistä sanomaa. Ne olivat hänelle tärkeitä vain siksi, että ne olivat niin suosittuja. Mazo de la Rochen suunnaton taloudellinen menestys oli kova pala hänen aikalaiselleen Lucy Maud Montgomerylle, joka asui Torontossa samaan aikaan. Sanotaan, että Jalna-kirjat ovat olleet myös Elisabet II:n lempiluettavaa. Kuningatar myöntää, että hänen lämpimät tunteensa Kanadaa kohtaan johtuvat hyvin paljon Jalna-kirjoista.

Voisin sanoa ihan samaa. Luin Jalna-sarjaa teini-ikäisenä. Minua kiehtoi ensinnäkin tuo talo Jalna, joka sai minut innostumaan Viktorian tyylistä ennen kuin se tuli muotiin. Ihmiset olivat kiinnostavia, mutta parasta oli ehkä minusta luonnonkuvaus. Kun myöhemmin asuin Kanadassa koin, että Mazo de la Roche oli kuvannut maansa luonnon kauneutta ja kesyttömyyttä realistisesti. Siinä oli sitä realismia, jota kanadalaiset olisivat halunneet olevan enemmän Mazo de la Rochen kirjoissa.

Mazo de la Rochen valtti on ollut hänen kesytön mielikuvituksensa. Hän pystyi luomaan henkilöt, jotka ovat eläviä. Uskon, että Jalna-kirjojen suosio jatkuu, sillä hän vastaa kirjoissaan kahteen perustarpeeseen. Niissä toteutuu ihmisen uteliaisuus ja seikkailunhalu, mutta se tarjoaa myös turvallisuutta, kodin johon voi palata. Kanadassa suositellaan Jalna-kirjoja koululaisille.

Tämä on osa aikaisempaa, julkaisematonta artikkelia. Copyright Pirkko Anna Amnell

Uusi Miss Marple -sarja

Minullekin tämän aikaisemman Miss Marple -sarjan Joan Hickson on paras Miss Marple. Tämä vastaa Agatha Christien kirjojen tunnelma.

Eilen nähtiin TV:ssä uuden Miss Marple sarjan toinen elokuva "Ruumis kirjastossa". Se oli hyppelehtivä ja pinnallinen. Juonessa pysyi kärryillä, kun muisti aikaisemman elokuvan samasta kirjasta. Miehet oli kuvattu suurin piirtein avuttomiksi idiooteiksi ja naiset bimboiksi. Miss Marplesta oli tehty variksenpelätin. Sääli Geraldine McEwania, jota verrataan "ainoaan oikeaan" Miss Marpleen Joan Hicksoniin, joka kuoli vuonna 1998.

Lisäksi elokuvan loppuun oli ympätty melodramaattinen lesbo-rakkaustarina, jolla ei ole mitään tekemistä Christien kirjan kanssa. Siitä on syntynyt kiivasta keskustelua Englannissa. Sanotaan, että Agatha Christien tytär pystyi suojelemaan äitinsä kirjoja, mutta tyttärenpoika ei onnistu siinä.

Onneksi olemme nauhoittaneet suurin piirtein kaikki Agatha Christien elokuvat, jotka olemme nähneet TV:ssä ja ostaneet Miss Marple DVD:t

Mathew Prichardin Agatha Christie -linkit

P.S. Luonnoksen tallentaminen ei onnistu. Melkein valmis juttu linkkeinen katoaa, joku vanhempi versio tulee esiin, mikä milloinkin. Ja varmaankin tämä kaikki näkyy haamupäivityksenä. Mitähän pitäisi tehdä?

Miss Marple ja muut älykkäät neulojat

Shetlannin turpeen kerääjät neulovat kävellessään. Knitting images

"En ole koskaan ymmärtänyt miksi Agatha Christie keksi niinkin epäuskottavan hahmon kuin neiti Marple. Mummohan kutoo koko ajan ja on silti muka fiksumpi kuin muut henkilöt yhteensä", näin ihmettelee Tuomas Kiiltomadossa.

Neulominen on hyväksi aivoille. Ehkäpä siinä onkin yksi syy Miss Marplen älykkyyteen ja hyvään muistiin.

Neulominen on terveellistä, kirjoittaa Fiona Carter blogissaan.

Se vähentää stressiä. Neulomisasentokin on rentouttava. Kun keskittyy neulomiseen, unohtaa huolensa. Neulominen on meditaatiota, jota voi harjoittaa kenenkään ihmettelemättä vaikka matkalla.

Neulominen pitää vireänä. Kuten sanaristikot - ja ristipistojen ompeleminen - se treenaa aivoja. Ja se kasvattaa uusia aivosoluja ja vahvistaa entisten välisiä yhteyksiä. Se voi estää dementiaa.

Tuomaan epäily neulojien älynlahjoista ei ole ensimmäinen kirjallisessa maailmassa. Sanoihan jo teräväkielinen Edith Sitwell Virginia Woolfen olevan vain kaunis neuloja". (Virginia Woolf ja neulominen)

Virginia Woolf knitting (blogissa Blogging Woolf, uusi linkki)

Lauantai-ilta

DSC01707, originally uploaded by amnellanna.

Luen uusiopainosta Agatha Christien kirjasta The Murder of Roger Ackroyd. 2006 (1926).

Huomasin, että se on samalta ajalta kuin nykyisen asuntomme takka. Olen siivonnut tänään kaappeja ja polttanut takassa erään romaanikäsikirjoitukseni alkuversioita. Tulostan usein ja korjaan paperiversioon. Sitten laitan korjaukset koneelle ja tulostan taas. Yleensä käytämme tyhjät puolet muistiinpanojen ym kirjoittamiseen. Jos kirja on jo julkaistu, vien alkuversiot paperikeräykseen. Mutta tämä on eri juttu.

Mutta mieheni vei kirpputorille ison säkillisen vaatteita. Olen käytännössä vihreä: ei koskaan Suomessa asuessa autoa, minulla ei ole edes ajokorttia, lennän harvoin, käytän junaa ja raitsikoita, busseja ja laivojakin, ostan vaatteeni yleensä kirpputoreilta. Miksi en sitten äänestä vihreitä? Arvatkaa?

Pohdintaa kirjoittamisesta ja esikuvista

Kuva: Matti Amnell

Kirja-arvosteluja uusimmasta kirjastani on ollut vasta kahdessa lehdessä, mutta ne ovat olleet erittäin ilahduttavia. Ja tulihan niitä jo ennen joulua, vaikka kirja ilmestyi kovin myöhään kuvittajani ansiotyökiireiden vuoksi. Uusin arvostelu on IBBY Finlandin lehdessä, joka tuli tänään. Otteita arvosteluista on 1500-luvun blogissani Lucia Olavintytär.

Jouluiloa nuo kirja-arvostelut toivat.

Yhteen asiaan alan jo tottua. En pääse eroon L.M. Montgomerysta enkä Kaari Utriosta kirjojeni arvosteluissa. Ei minulla ole mitään heitä vastaan, vaikka omasta mielestäni he eivät ole olleet vaikuttajia.

Luin Montgomerya koululaisena ja kirjoitan Aurora-kirjoissa samasta aikakaudesta ja osittain samasta maastakin kuin Montgomery. Mutta Montgomery kirjoitti omasta aikakaudestaan ja lapsuutensa maisemista Prinssi Edwardin saarella. Minun on täytynyt tutkia 1900-luvun alkua kirjoista ja museoissa voidakseni kirjoittaa Torontosta, joka on kaukana Montgomeryn lapsuusmaisemista.

Kaari Utrio on tehnyt suuren työn keskiajan popularisoijana Suomessa. Sattumalta olen lukenut häntä erittäin vähän, osittain sen vuoksi, että olin poissa Suomesta 1980-luvulla, jolloin aloitin Aurora-kirjojen kirjoittamisen. En ole esimerkiksi vielä tänä päivänäkään edes nähnyt erästä kirjaa (Vendela), jonka sanotaan vaikuttaneen Aurora-kirjoihini.

1500-luvun kirjoissani nähdään myös samaa kuin Utrion kirjoissa. Se ei ole ollenkaan ihme, sillä olemme varmaankin lukeneet samat taustateokset siitä aikakaudesta.

Kiinnostavaa oli uusimmassa, Volotisen arvostelussa seuraava kohta:

"Lucia muistuttaa henkilönä erityisesti Kaari Utrion historiallisten romaanien naissankareita: hänellä on vammaisuudesta huolimatta opillista sivistystä ja vahva itsetunto. Hän joutuu jännittäviin olosuhteisiin ja vaaroihin, mutta pääsee samalla näkemään maailmaa." (Volotinen, Teresia, Virikkeitä 4/2006, 45.)

Olisiko tässä nähtävissä tietty feministinen ote? Ehkäpä. Olen lukenut liian vähän Utriota voidakseni sanoa enempää.

Jos Montgomery ja Utrio eivät ole olleet kirjallisia esikuviani, niin ketkä sitten. Englantilainen kirjallisuus on lähinnä minua: Jane Austen, A.S. Byatt, P.D. James, myös Agatha Christie ja Ellis Peters (Edith Pargate, varsinkin Veli Cadfael-sarja). Myös mieskirjailijat, vanhemmista E.M. Foster ja C.S. Lewis, nuoremmista Peter Ackroyd. Nuorempana suosikkejani olivat myös Tsehov ja Tolstoi.

Viime aikoina olen lukenut joitakin uudempia historiallisten romaanien kirjoittajia (Candace Robben, Philippa Gregory) ihan vain lajin vuoksi. Mutta suurimpia kirjallisia elämyksiäni ovat olleet viime vuosina jo mainitut Byatt ja Ackroyd, suomalaisista Liehun Helene ja Nummen Kiinalainen puutarha.

Mekin saamme nyt puhua

Mekin saamme nyt puhua 6.4.2004 (alustus keskusteluun Kiiltomadossa)

06.04.04 10:10 "Mekin saamme nyt puhua". (100 puheenvuoroa) Liian pitkäksi venyneen ketjun katkaisi Kristina Carlson aloittamalla 13.04.04 20:18 ketjun "Jatkoa vanhaan aiheeseen." (12 puheenvuoroa)

"Kehuin tässä jokin aika sitten, että ikärasismia en ole tavannut Kiiltomadossa. Nyt olen tavannut. Kun mielipiteistäni ei pidetty, minua nimiteltiin "sinivalkoiseksi tädiksi". Ikärasismi ja seksismi yhtyvätkin usein.

Sinivalkoinen on Suomen lipun väri, ja meillä on monipuoluejärjestelmä. On mautonta pilkata näitä asioita. Yhtä mautonta on yrittää vaientaa joku henkilö hänen ikänsä vuoksi. Otetaanko ehkä painoindeksi tai hiusten määrä seuraaviksi aseiksi, kun ei muuta keksitä?

1950- ja 60-lukujen vihaiset nuoretkin ovat nyt "tätejä" ja "setiä", suuri osa jo ikionnellisia "mummoja" ja "ukkeja". Emme kuitenkaan sano, että isoisä valittiin eduskunnan puhemieheksi (Lipponen, synt. v. 1941). Emme myöskään sedittele Tuomiojaa (synt. 1946). Viimeksi Finlandia-lautakunnan isoisän ikään ehtinyt puheenjohtaja Kari Rydman (synt. 1936) oli valitsemassa Saision "tätiä" – vaiko onnellista isoäitiä? - (synt. 1949) Finlandia-ehdokkaaksi.

On kiinnitetty huomiota siihen, että harvat naiset aloittivat kirjailijan uran 60-luvulla. Kulttuurielämän politisoituminen oli varmaankin yksi syy, vaikka siitä ei ole paljon puhuttu vieläkään.

Joillakin oli viisaita ja vaikutusvaltaisia ystäviä tai omaisia, jotka pystyivät neuvomaan, miten päästä alkuun niissäkin olosuhteissa ja miten selviytyä. Jotkut käänsivät takkinsa, suuri osa vaikeni. Monta kirjailijaa jäi kokonaan "syntymättä".

On ollut hyvin terapeuttista [ks lisäys] kertoa julkisesti, miltä nuo hullut vuosikymmenet tuntuivat minusta, joka vaikenin kauan ja jopa läksin pois Suomesta. Kertokaa te muutkin, miltä teistä tuntui. Miten te selvisitte?

Pirkko Anna Amnell syntynyt kirjailijana vuonna 1991."


lisäys:

Viittasin seuraavaan yli kuukausi aikaisemmin kirjoittamaani viestiin.

Kiiltomatoon 2004-02-24



Muutin 1970-luvun Suomesta pois (viesti eräässä keskustelussa)

1970-luku oli Suomessa vastenmielistä suomettumisen aikaa. Me muutimme pois. Kesti aikansa, että köyhä viisihenkinen perhe pääsi lähtemään. Asuimme vuodet 1979-1988 Kanadassa. Monet Kanadassa ja Yhdysvalloissa asuvista suomalaisista kertoivat lähteneensä samasta syystä.

Torontossa tapasin paljon Neuvostoliiton ja muiden kommunististen valtioiden kynsistä paenneita ihmisiä, runsaasti myös toimittajia. Kuulin, mitä "ihanat ja vaarattomat idealistit" olivat saaneet aikaan heidän kotimaissaan valtaan päästyään.

Kirjoitin tästä jo vuonna 1996 Suomen Nuorisokirjailijoiden 50-vuotisjulkaisussa.

Ks Pirkko Pekkarinen: Kun koti kävi ahtaaksi. – Nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. 1996, s. 60-62.

Runoilevat opettajattaret

Kuva ajalta ennen sotia. Toinen vasemmalta Helmi, joka kirjoitti runoja. Keskellä johtajaopettaja. Klikkaa kuvaa, niin näet lisää kuvia tästä koulusta.

Appeni oli johtajaopettajana Iisalmen kirkonkylän koululla, jossa oli monin tavoin lahjakkaita opettajia ja on ollut lahjakkaita oppilaitakin, mm kirjailija Aarno Kellberg. Runoilijan lahjoja oli joillain opettajillakin. Oli tavallista esittää kronikka syntymä- ja nimipäivänä puhumattakaan suuremmista juhlista. Jopa puoliviralliset työasiat voitiin hoitaa runon avulla.

Vielä 1950-luvulla pidettiin koulua myös lauantaisin. Joskus koulupäivä kesti lauantainakin pitkälle iltapäivään. Se ei ollut aina mieleen opettajille eikä oppilaille. Eräs opettajista kirjoittikin johtajaopettajalle anomuksen:

"Ne jotka alaluokkia opettaa
tahtoisivat jo kahdeltatoista lopettaa.
Yksi autoon kiirehtää,
toisella ois pestävää,
kolmas ilman aikojaan
pyrkii pyhän vietäntään
seslongille loikomaan."

Tämä anomus oli tehty yhtä lauantaita varten ja se hyväksyttiin. Anomus oli niin hauska, että eräs silloinen koulupoika, mieheni, muistaa sen vieläkin.

Kiertokysely : Missä kirjoitat?

Hups! Tänään kävi tässä blogissa 189 vierailijaa. Vain makasiinipalo toi teitä enemmän. Kiitos käynneistä.



Täällä esitetään kiertokysely työpöydästä.. Kyselijällä on siisti ja monipuolisesti varustettu työskentelytila.

Kirjoitan usein vuoteessa. Tietokoneeni ohjeiden mukaan kannettavan tietokoeen alla täytyy olla kova alusta, jotta ei tapahdu ylikuumentumista. Löysin kerran kirpputorilta kaksi hienoa kirjoitusalustaa. Toinen on sisarenpojallani toisella puolen maapalloa, toinen tässä. Ne olivat peräisin lakkautetusta pankista.

Käytän lukiessani ja kirjoittaessani loisteputkilamppua, jota voi kääntää tarpeelliseen kohteeseen. Kuten kuvasta näkyy, koneeseen kiemurtelee kaapelijohto toisen työhuoneen tietokoneesta. Sain lahjaksi myös langattoman yhteyden, mutta se on haihtunut jonnekin.

En käytä ollenkaan hiirtä, sillä se kipeyttää ranteeni. Kun lapseni käyttävät tätä konetta, he tuskaantuvat heti hiirettömyyteen ja hakevat jostain hiiren. Olen tottunut hiirettömyyteen. Alussa se oli vaikeaa, tietokonepasianssin peluu auttoi totuttelussa.

Tietokoneen vieressä lojuu yleensä kirjoja. Nyt Riitta Pylkkäsen väitöskirja "Säätyläispuku Suomessa vanhemmalla Vaasa-ajalla 1550-1620", löytö Mannerheimintien Arohongan antikvariaatista.

Vieressä on yleensä kamera, johto jolla kuvia saa siirrettyä koneeseen ja levyjä, joissa on kuvia. On yleensä myös kännykkä, hiusharja, kasvovoidetta, vihkoja, kyniä, joku lehti ja mikrokuituliina, jolla pyyhin pölyjä koneesta. Jossakin sanottiin, että tietokoneen näppäimistö on yhtä likainen kuin vessanpönttö.:)

Aivan uutta ovat puna-oranssi-siniset kansiot. Ostan aina uudet kansiot uuteen projektiin. Siten löytyvät tarpeelliset tiedot kansion värin perusteella.

Saan yleensä aina jonkinlaisen flunssan tai jopa keuhkoputkentulehduksen vanhojen paperien selaamisesta ja järjestelystä. En voisi istua kirjastoissa arkistoja penkomassa. Samasta kertoi myös historiantutkija ja nuorisokirjailija Kaisa Ikola blogissaan. Luen yleensä kirjoja ja otan paljon valokopioita kirjaston kirjoista ja laitan paperit kansoihin. Ostan hyvin paljon kirjoja. Alleviivaan niitä. Laitan lappuja niiden väliin.

Toivon, että tästä flunssasta ei tule keuhkoputkentulehdusta.
Tähän kannattaa lisätä, että aloitin syyskuussa yksityisen blogin, johon merkitse uuden projektin etenemisen, laitan valokuvia, muistiinpanoja ja linkkejä. Ei pölyä.
Olisi aika hauska idea ruveta kirjoittamaan sinne ensimmäistä versiota.

Naisen muotokuva lukijana ja kirjoittajana. 2. Keskustelua: Ullakko. Nainen ullakolla.

Tyttö lukemassa ullakolla. Adelaide Claxton: Wonderland
Alustamani keskustelu "Naisen muotokuva lukijana ja kirjoittajana" siirtyi heti alkuun ullakon merkityksiin ja naiskirjallisuuden käsitteeseen "nainen ullakolla".

Nainen tai jopa tyttö ullakolla lukemassa tuntui heti ensimmäisestä kommentoijasta "arveluttavalta ", "haljulta" (Outi Alanne 25.04.04 22:58).

Kirjoitin (Ullakko täynnä kirjoja. 25.04.04 23:06) Hauska lukea sinun reaktiosi ullakolla lukemiseen. Ehkä minun ullakolla lukemiseni johtui vain sodanjälkeisestä asuntopulasta. Kun muutin kaupunkiin, meillä oli oli vain yksi huone. Naapurissa asui huoneen ja keittiön asunnossa toimittaja ja hänen opettaja-sisarensa. Veli asui kamarissa, sisar keittiössä. Heidän ullakkonsa oli täynnnä kirjoja ja lastenlehtiä. Toimittaja sai jatkuvasti arvostelijankappaleita, joita luin koko lapsuuteni ja kouluvuosieni ajan.

Nimimerkki Kristina viittasi (Re: Ullakko täynnä kirjoja 26.04.04 00:32) "Charlotte Bronten romaanin 'hulluun naiseen' ullakolla, mikä on jo ns. naiskirjallisuudessa käsite."

Kirjoitin (26.4.04 00:32): Minulle tulee myös mieleen, että viktoriaanisena aikana naisen luovuutta, halua toimia pidettiin helposti "hysteriana". Voin aivan kuvitella, kuinka nainen pakeni mahtavan viktoriaanisen talon ullakolle voidakseen olla hetken rauhassa. Talosta oli tullut vankila, se kuului miehelle, naisen tuli elää siellä miehen sääntäjen mukaan.

Lapsille ullakko on ollut aina jännittävä paikka täynnä outoja aikuisten hylkäämiä esineitä. Sieltä voi löytää aarteita. Lasten oleskelua ja leikkimistä ullakolla pidettiin sopivana, lapsellisena puuhana. Aikuisen naisen tuli kasvaa ulos lapsellisuudesta.

Meidän maailmamme on erilainen.

Frank Wiklund kirjoitti: (Leluja ullakolla 26.4.04): "Jostain syystä ullakkoon liitetään hulluus. Englannin kielessä on sanontta "'toys in the attic' (=leluja ullakolla), joka viittaa sekoamiseen. Ja onhan meillä erinomainen 'vintti pimeänä'- sanonta."

Kirjoitin ("Ullakko= piilotajunta" 26.4.04 08:56): Ehkä tämä liittyy siihen, että ennen ullakolle kätkettiin vanhoja kirjeitä ja muita muistoesineitä, yleensä kaikkea sellaista joka ei sopinut näytettäväksi. Niihin saattoi liittyä salaisuuksia, jopa "luurankoja kaapissa". Piilotajunta tulee kuitenkin esille jollakin naamioidulla tavalla, unina, sairauksinakin. Ullakolla kummittelevat menneisyyden haamut.

Jatkoin (Myös leikkimielisyttä, iloa 26.04.04 10:36): "Kun katselee englanninkielisiä nettisivuja, ullakkoa tarkoittava sana, samoin Frankin mainitsema sanonta leluista ullakolla, merkitsevät myös leikkimielisyyttä:

Brooklynilainen teatteri on "vintti", "ullakko", samoin joidenkin kotisivut ja antiikki- ja lelukaupat ovat "ullakoita" (attics). Nukketalokauppa on "enkelten vintti" [mikä nimi blogille!]. "Et ole koskaan liian vanha leikkimään ullakolla", joku mainostaakin.

Eikö kukaan muu ole leikkinyt lapsena ullakolla tai lukenut siellä?
Sami Heino kirjoittaa ("paikka, josta näkee kauas" 26.04.04 12:45). "Käykö tähän kategoriaan myös sanonta 'hissi ei mene ylös asti'?
Muistaakseni Stephen King kirjoittaa paikasta, josta näkee kauas.
lapsuuteen, niin pojilla kuin tytöilläkin, liittyy sellainen paikka, jossa kaikki on mahdollista, jossa voi mielikuvituksessaan tehdä mitä tahansa. Minulle se oli metsä, metsässä tietty kivi".
Paikka, josta näkee kauas, on myös paikka, jossa tarinat syntyvät."

Kirjoitin (Re: paikka, josta näkee kauas): Pikkusiskollani oli tapana mennä kaksikerroksisen ulkorakennuksen katolle, sillä sieltä näki kauas."



Viktoriaanistyylinen talo Helsingissä. Kuva: Anna Amnell


Kirjoitin (Erica Jong ullakolle suljetusta naisesta 27.04.04 09:53): Kirjassaan Viidenkympin kauhu (1955. Otava , alkuteos 1994) Erica Jong kirjoittaa: "viisikymmentä vuotta täytettyään ullakkohuoneen hullu nainen karkaa, tömistelee rappuja alas ja sytyttää talon tuleen. Häntä ei enää kahlita. (s. 23)
Voimme ajatella, että viktoriaaninen, monin tavoin kahlehdittu nainen sytytti maailmansa tuleen ja nousi tuhkasta uutena naisena, joka alkoi toteuttaa itseään.
Mikä voisi olla aikamme vankila, "ullakko", johon meidät on suljettu tai johon olemme paenneet? Mikä olisi nyt se "talo", josta meidän pitäisi juosta ulos?
Onko täydellisyydestä tullut uusi vankila? Ole kaunotar, ikinuori, seksikäs, äiti, menestynyt, väsymätön, hyvä jätkä jne.
Palaamme Jongiin: "Huomasin (kuten niin monet naiskirjailijat ovat huomanneet) että naisten laatimat säännöt olivat paljon tiukemmat kuin miesten." (s. 406)

Onko hän sinun mielestäsi oikeassa?

(Keskustelu jatkuu.)

Narnia-kirjoissa ullakolla on se merkitys, jonka lapset tuntevat. Vintti on jännittävä paikka, jossa on hauska leikkiä. Ullakolta alkavat Narnian seikkailut.

Lue myös Kasa-blogissa myöhemmin ollut Jussin kirjoitus ja kommentit.

Naisen muotokuva lukijana ja kirjoittajana

Kuva: Dover Publications

Tytölle merkitsee paljon, että hänellä on oma paikka, jossa hän saa lukea, kirjoittaa päiväkirjaa ja ajatella. Monella oli tapana istua lapsena kesäisin vaikkapa puussa tai ullakolla lukemassa. Onko teillä sellaisia muistoja?

Me naiset luemme paljon. Olemme ehkä suurin lukijakunta, jos pikkunaiset otetaan mukaan. Mitä me etsimme kirjoista? Saammeko sen, mitä etsimme?

Lapsen syntymä on monelle naiselle elämän suurin asia. Naiskirjailijan tuotanto voi kokonaan muuttua synnytyskokemuksen jälkeen (Kristeva). Millä tavalla synnytystä kuvataan kirjoissa? Onko kukaan kuvannut omaa synnytystään? (Kirjassa "Museon kulisseissa" on kuvattu omaa syntymääkin!)

Mitä merkitsee lapsuus ja vanheneminen naislukijalle ja -kirjoittajalle? A.S. Byatt kirjoittaa, että keski-iässä hän alkoi kirjoittaa preseksuaalisesta minästään ja postseksuaalisesta minästään, siis lapsuudesta ja vanhenemisesta. Hän kirjoittaa, että 30-40 -vuotiaana ihmissuhteiden verkosto merkitsi paljon. Mutta viisikymppisenä iloitsee siitä, että on saanut omaa aikaa, sellaista hyvää yksinäisyyttä, jota kaipasi lapsena ja nuorena yhteisöllisyyden ja kaiken touhun rinnalle. (Byatt ja Sodré: Imagining Characters)

(Kuulostaako tutulta? Keskustelunalustukseni: Naisen muotokuva lukijana ja kirjoittajana. Kiiltomato 25.4.04 klo 20:05.
Koska on taas runsaasti vapaata aikaa, tallennan myös Kiiltomadossa olleita kirjoituksiani, jotka olen tulostanut talteen. Ne ovat myös spontaanisti suoraan nettiin kirjoitettuja kuten suurin osa muistakin tämän blogin kirjoituksista.)

Kerro itsestäsi. Kiertokysely.

Hallatar haastoi minut kertomaan jotain itsestäni oheisten kysymysten mukaan. Lopussa nyt myös he, jotka haastoin ja heidän vastauksensa.

Kerro jotain itsestäsi:

Suolaista vai makeaa?
- Mieluiten ei kumpaistakaan, mutta mieluummin makeaa.

Esine, jonka katoaminen surettaa yhä?
-Luonnonvalkoinen irlantilaiskuvioinen, palmikkoraitainen villatakki, jonka neuloin vanhemmalle pojalleni ja joka varastettiin häneltä ensimmäisenä päivänä, jolloin hän laittoi sen päälleen kouluun. Hän ehti käyttää sitä muutaman tunnin.

Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
-Eräs sukulainen, pieni poika, joka kuoli leukemiaan. Se tapaus vaikutti minuun paljon. Arvostin sen jälkeen lapsiani entistä enemmän ja tein suuria valintoja, jotka vaikuttivat heidän elämäänsä.

Viikonpäivä josta pidät?
-Maanantai, joka on ollut aina mieheni vapaapäivä.

Kuukausi josta tykkäät?
-Vaikea valinta. Joulukuu (joulun vuoksi), syyskuu (luonnonkauneuden vuoksi), ehkä sitten kesäkuu, jolloin menimme naimisiin.

Mieleenpainunein kirja?
-Topeliuksen Välskärin kertomuksia ala-asteella ollessani. Se oli ensimmäinen oikein paksu kirja, jonka luin. Se oli kaunis vanha painos, kannet punaista ja himmentynyttä kultaa. Siinä oli historian tuntu, joka painui todellakin mieleeni. En ole lukenut sitä kirjaa koskaan sen jälkeen.

Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
-Moniakin: Ruotsinopettaja oli ihana vanha herra, jolla oli viktoriaaninen sali pienessä puutalossaan. Piirustuksenopettaja, joka ohjasi myös teinikunnan näytelmää. Kansakoulunopettajani oli paras, oikeudenmukainen ja rauhallinen.

Haaveiletko lottovoitosta?
-Tietenkin.

Pidätkö tavarataivaasta?
-Pidän eri kulttuurien esineistä. Olen saanut suurimman osan lahjoina omalta perheeltä ja ystäviltä tai ostanut kirpputorilta. Hinta ei ole niissä merkitsevä, vaan sisältö, värit ja muodot. Läheiseni tietävät, että iloitsen yhtä hyvin kiinnostavasta muovikassista, postikortista, jossa on jokin historiallinen asu tai rakennus tai vaikkapa ulkomailla käytetystä mielenkiintoisesta pääsylipusta. Esineet ovat kulttuurihistoriaa. Yhtä hyvin pidän tietenkin vaikkapa pilvistä ja kukista.

Vai oletko minimalisti?
-Joskus nuorempana olin vähän aikaa tiukan minimalisti ja modernisti (pyöreä lasikuitupöytä ja tuolit jne), mutta kolmen lapsen lelut ja vaatteet toivat suloisen sekamelskan, epäsovinnaisen joukon muotoja, materiaaleja ja värejä.



Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?
- Erinomainen. Juttelin pitkään poikani kanssa kaikesta mahdollisesta ja mieheni on juuri tulossa kotiin töistä. Ihania syitä olla tekemättä töitä. Muistuu mieleen runoilija ja psykiatri Claes Andersonin erinomainen kirjoitus esteistä, joita kirjailija kerää ollakseen tekemättä työtään. Kai alitajunta ei ole vielä valmis. Varmaankin tilanne on sama muissakin ammateissa, toiset asiat kypsyvät hitaasti.

Lähetä nämä kysymykset kolmelle bloggaajalle. =)

Nyt vasta tajusin, että tämähän menee kommentteihin. Ei, ei tämä mahdu. Laitan vain osoitteen.

Heidät haastoin: Anskun ja Kirjavan, jolla on nyt muuta hyvin tärkeää mielessä , ja Hanhensulan, joka
vastaa ensimmäisenä . Ja nyt Ansku. Kirjava vastaa näin.

Keskiraskasta ruumiillista työtä

Kuva: PAA, piirros: Dover

Työt voidaan luokitella keskimääräisen energiankulutuksen mukaan seuraaviin luokkiin: nukkuminen, lepotauko, kevyt istumatyö, kevyt seisomatyö, keskiraskas ruumiillinen työ, raskas ruumiillinen työ sekä erittäin raskas ruumiillinen työ.

Melkein kaikkea olen kokenut. Kesätyöt pankissa ja toimistossa olivat kevyttä istumatyötä, myyjän työ kevyttä seisomatyötä ja kotiäitinä olo keskiraskasta ruumiillista työtä. Opettajan työ vaihteli kevyestä istumatyöstä kevyeen seisomatyöhön. Olihan siinä ruumiillista työtäkin, kun raahasi opetusmateriaalia suggestopedisille kursseille.

Kirjailijan työ on melkein kaikkea noista: kirja elää unissakin, lepotauoilla alitajunta on myös ahkerana. Lyhyet kirjoitustuokiot ovat kevyttä istumatyötä, mutta ne venähtävät usein kokopäiväiseksi istumiseksi, vaikka ei kai saisi istua paikallaan puolta tuntia pitempään.

Kirjoittaminen on yllättävän raskasta fyysisesti. Aineiston hankkiminen on seisoskelua kirjakaupoissa ja kirjastoissa ja kirjojen raahaamista. En ole enää pitkiin aikoihin istunut kirjastoissa lukemassa, sillä aina on jollakin voimakkaasti tuoksuvaa parfyymiä tai hiuslakkaa, josta saan allergisen reaktion. Vanhojen pölyisten papereiden penkomisesta tulee usein flunssa, siksi rakastan blogeja (=mappeina) ja Internetiä.

Yllättävän paljon rasitusta on raskaiden kirjojen siirtelyssä kirjahyllyistä työtilaan ja takaisin. Kun kirjojen tutkiminen on kiihkeimmillään, käytän kirjojen siirtämiseen pientä metalliritiläkärryä, jonka löysin kirpputorilta. Näin eräässä lehtihaastattelussa iäkkään kirjailijan, joka oli helpottanut työtänsä laittamalla tilavaan työhuoneeseensa useita pieniä pöytiä. Kullekin projektille oli oma pöytänsä.

Aikaisemmin nostelin kahden kilon käsipainoja taukovoimistelussa, mutta sitten fysioterapeutti neuvoi hankkimaan kevyemmät painot, jotta muutoissa ja kirjoittamisessa rasittuneet niska ja olkapäät eivät rasittuisi enempää. Jos en olisi opetellut jo vuosia sitten eräässä kanadalaisessa naistenlehdessä ollutta Kanadan armeijan voimisteluohjelmaa, olisin varmaankin ihan rampa.

Taukovoimistelu eli kuntopyörän polkeminen, venytysliikkeet ja pelkkä kävely keittiöön juomaan vettä tekevät hyvää. Mikään ei saa olla liian lähellä, ei vesilasi eivätkä Nykysuomen sanakirjat. Kaiken pitää olla vähän kauempana, jotta tulee lähdettyä liikkeelle. Mikään ei korvaa tietenkään kävelyretkeä ulkona. Mikä siinä lieneekään, että ulkona liikkuminen virkistää aivan eri tavalla kuin sisällä liikkuminen?

Punainen neilikka. 100-vuotias sankari. The Scarlet Pimpernel.

Picture of scarlet pimpernel:
Wildflowers. Dover.
Punainen neilikka (Anagallis arvensis) oli Ranskan rojalistien tunnus vallankumouksen aikana. Noista verisistä ajoista kirjoitti paronitar Orczy seikkailusarjan, joka täytti viime vuonna 100 vuotta. Valepukuinen sankari pelastaa ranskalaisia giljotiinin kidasta. Punainen neilikka elää ja kukoistaa. Hänestä on tehty elokuvia ja tuore musikaali.
The Blakeney Manor –on Punaisen neilikan kotisivut. Minun suosikkini on se Punainen neilikka -sarja, jota näytettiin vuosi pari sitten Suomen TV:ssäkin.

Nyt vaan lukemaan Punaista neilikkaa Gutenbergin sivuilta. Koko sarja on saatavissa myös uusina painoksina.
Punainen neilikka -sarjalla on tarkkaan tutkittu  historiallinen tausta. Kirja kertoo Ranskan vallankumouksen ajan tunnetuista henkilöistä.
Kukan nimi on suomeksi peltopuna-alpi, nykyään peltopunka.

Aurora, vaahteralaakson tyttö. Kummit ja kaimat.

Aurora -blogi. Aurora-kirjat; tyttökirjat



Aurora, vaahteralaakson tyttö. 1991 (2. painos 1992)
Kansi: Matti Amnell



1900-luvun alussa Aurora oli tavallinen tytönnimi Suomessa. Sen huomaa, kun lukee sen ajan kihlaus- ja avioliittoilmoituksia. Vuonna 1904 Lohjan lähellä Nummella syntynyt anoppini sai myös nimen Aurora. Minä en koskaan ymmärtänyt, miksi hän ei käyttänyt sitä etunimenään. Taisi hän kerran sanoa, että se olisi ollut Savossa vähän liian fiini. Mutta oli itsestään selvää, että siitä aikakaudesta kertovan kirjasarjani päähenkilön nimeksi oli tuleva Aurora.

Prinsessa Ruususenkin nimi on Aurora. Hänellä oli iso joukko kummeja. Niin oli 1900-luvun alun tytöilläkin, jopa 12, jotta lapsi ei jäisi heitteille vanhempien kuoltua. Niin on myös minun Aurorallani, ja äidin kuoltua kummit pitävät huolta puoliorvosta tytöstä, jonka isä on karkotettu Suomesta. Kun Aurora palaa kotimaahan, yksi kummitäti antaa rahaa, toiset flanellialushameita, neulomiaan sukkia, lapasia ja villahousuja, joita Ateneumiin opiskelemaan tullut Aurora ei osaa oikein arvostaa.

Myyttien Aurora

Kanadalaiselle Thomasille suomalainen Aurora on kuin myyttinen hahmo, aamunkoiton jumalatar (Eos, Aurora), joka ajaa kultaisilla siivekkäiden hevosten vetämillä vaunuilla tai ratsastaa Pegasoksella. Aurora on kuvattu myös enkelinä, kuten tämän collegen sinetissä. (kaikki linkit eivät enää toimi)

Tärkeintä on Thomasille ajatus, että pohjoismaisessa mytologiassa revontulet ovat valkyyrien kilvistä sinkoavia säteitä, jotka valitsevat parhaat nuorukaiset taistelemaan oikeuden ja hyvyyden puolesta. Se sopii taiteilijan urasta haaveilevalle pojalle. Ja näin Aurora ei olekaan prinsessa, joka nukkuu satavuotista untaan ja odottaa prinssiä, vaan tyttö joka vahvistaa poikaystävänsä itsetuntoa, niin että tämä uskaltaa toteuttaa itseään, paeta suuren viktoriaanisen talon uumenista. Sadut voidaan kirjoittaa uudestaan, tajuaa Thomas. (175-181)

Mitä enemmän luin Aurorasta, sitä paremmin tajusin, miten hyvin tuo nimi sopii 1900-luvun alkuun. Sehän oli uuden aikakauden alku. Siitä odotettiin paljon. Varsinkin suomalaiset haaveilivat, jopa siitä, että Suomi voisi olla itsenäinen. Siinä mielessä vuosi 1905 oli tärkeä. Siitä ei ole kuitenkaan tänä vuonna paljoa puhuttu ainakaan lehdistössä. Ehkä puhuttiin esitelmissä, joita en päässyt kuuntelemaan.

Keisarin ja kapinallisten Aurora

Monille Aurora merkitsee sosialismia, sillä venäläiset sotilaat aloittivat kapinan Aurora-laivalla. Mutta mikä olikaan Aurora-laiva (1897) ennen sitä? Se oli tsaarittaren nimikkolaiva. Se oli mukana Tsushiman meritaistelussa, ja suomalainen kapteeni vara-amiraali Oskar Wilhelm Enqvist toi sen surkeasti päättyneestä Japanin sodasta kotiin Pietariin, jossa siitä tuli kadettien koululaiva. 1906-1912 se teki laivastovierailuja moniin maihin.

Monet suomalaiset tuntevat Aurora-nimen lähinnä Aurora Karamzinista, suomalaisesta kaunottaresta, tsaarittaren hovineidistä, joka naitettiin upporikkaalle venäläiselle miehelle ja joka vanhoina päivinään lahjoitti osan omaisuudestaan Suomeen ja harjoitti hyväntekeväisyyttä.

Köyhä taideopiskelija Aurora Koivu kysyy isältään, miksi hänelle on annettu nimi rikkaan vanhan naisen mukaan. Mutta isä sanoo, että revontulet ovat syynä Aurora-nimeen. Revontulet ovatkin kiehtoneet ihmiskuntaa kaikkina aikoina.


Toivon, että tämä kirjoitus vastaa muutamiin kysymyksiin.

Emily Dickinson - runoja esiliinan taskussa

Kuva: Silhouettes. Belanger Crafton (ed) Dover
Emily Dickinsonilla oli tapana kirjoitella päivän kuluessa ajatuksiaan paperinpalasille. Hän taitteli paperinpalat ja piilotti ne esiliinansa taskuihin. Illalla omassa huoneessaan hän otti lappuset esille ja alkoi miettiä, mitä niistä saisi aikaan. Dickinson (1830-1886) kirjoitti yhteensä 1800 runoa, joista vain seitsemän julkaistiin hänen elinaikanaan. Dickinsonin koko tuotanto tuli julkisuuteen vasta yli 100 vuotta hänen syntymänsä jälkeen.

Blogisiskon vastaukset Kirjailijaelämää-blogin kyselyyn

Kysymykset ovat nähtävissä Katri Mannisen blogissa. 14.9.2005 Katri on tehnyt suuren työn laatiessaan kysymykset. Vastaa sinäkin!
OMA BLOGI
0. Blogi on päiväkirjan, kotisivujen, yleisönosastokirjoituksen ja linkkejä sisältävän muistikirjan sekoitus. Se on myös erinomaista aineistoa tulevaisuuden sukututkijoille ja historioitsijoille. Kieli elää ja kehittyy huimaa vauhtia blogeissa.
1. Aloitin bloggaamisen 2.kesäkuuta 2005 blogilla Blogisisko, joka muistelee, pohtii ja keskustelee.
2. Blogi on uusi harrastus, jotain samanlaista kuin uuden kielen oppiminen. Tulee kirjoitettua joka päivä jotakin. Blogien avulla voi luoda uudenlaisen ystäväpiirin. Tämä sopii hyvin niille, jotka tekevät työtä kotona.
3. Yritän kirjoittaa pääblogiini Blogisiskoon joka päivä. Joskus laitan useammankin jutun vuorokauden aikana. Näin olen tehnyt oppiakseni näin alussa esimerkiksi kuvien laittamista ja linkittämistä. [linkki korjattu vuonna 2009] Kotisivublogiin olen koonnut vähitellen informaatiota omista kirjoistani, linkkejä 1500-luvusta ja 1900-luvun alusta sekä tietoa muista samoja aikakausia käsittelevistä nuortenkirjoista. Broken Star – blogi (alussa Bloggerissa) syntyi sen vuoksi, kun Bloggerissa ei voi esittää kirjoituksia koottuina aihepiireittäin ryhmissä. Dokumentoin kuvien kera vuosien, jopa vuosikymmenien aikana kertyneet käsityöni, käsitöiden historiaa sekä muistoja Pohjois-Amerikan käsityökulttuurista.
4. En tunne syyllisyyttä, jos en ehdi kirjoittamaan blogiin. Kirjoitan vain pääblogiini joka päivä. Aika ei riitä enempään.
5. Bloggaaminen kuulostaa korvassa paremmalta kuin blogaaminen.
6. 22.6. 2005 Laskurissani (http://laskuri.tiedot.net) oli 216 kävijää. Tänään 14.9. 2005 [j on luku 10839. Kävijämäärä on kasvanut alkuaikojen sadasta noin 180:een vuorokaudessa. [joulukuu 2011 kävijöitä on ollut yhteensä 357 407. Aikaisemppi mittari kadonnut. ]
7. Blogilistalla ”tilaajamäärä” on vaihdellut 35-38. Koska kirjoitan hyvin monenlaisista aiheista, tilaajat vaihtuvat.

MUIDEN BLOGIT

1. Luen mahdollisimman monenlaisia blogeja. Sillä tavalla voin tutustua ihmisiin, joita en koskaan muutoin tapaisi. Blogien kautta voi saada myös uusia ystäviä.
2. Aloitin blogien lukemisen keväällä 2005, kun blogeista keskusteltiin Rihmastossa ja Kiiltomadossa.
3. Blogilistallani ("tilattuina" suosikkeina) on tällä hetkellä 50 blogia. Lisään siihen koko ajan nimiä. En ole nähnyt vielä mitään syytä poistaa nimiä listaltani. Tietenkin poistan, jos joku lopettaa kokonaan. Lisäksi käyn läpi muita silloin kun ehdin.
4. Luen mieluiten sellaisia blogeja, jotka ovat hyvää kieltä ja asiallisia tai kertovat jostain täysin poikkeuksellisesta asiasta tai kokemuksesta kuten esimerkiksi New Orleansin Katrina-katastrofia koskevat blogit.
5. Alatyyli ja ilkeily karkottavat eniten.
6. Kyllä toki seuraan myös blogeja, jotka käsittelevät minua ärsyttäviä asioita tai mielipiteitä. En oleta, että toiset ovat asioista samaa mieltä kuin minä. Blogit ovat nimenomaan sitä varten, että erilaiset mielipiteet pääsevät esille. Typeryyksiä ja seksihölmöilyjä en jaksa yleensä lukea.
7. Luen etupäässä suomeksi kirjoitettuja blogeja. Osa niistä on ulkosuomalaisten kirjoittamia.
8. Olen etsinyt ulkomailta huippublogeja. Ne käsittelevät lähinnä kirjallisuutta.
9. Silloin tällöin käyn läpi Blogilistan uusia blogeja ja etsin jotain uutta myös ulkomailta.

INTERBLOGISTISUUS YMS.

1. Blogini ovat Blogilistalla.
2. –
3. Olen ilmoittanut ne sinne itse.
4. Käyn muitten blogit läpi suosikkilistaltani ja vilkaisen samalla uteliaisuudesta tilannettani.
5. Blogin sijoittuminen ei ole minulle tärkeä. Enhän välitä omien suosikkieni sijoittumisestakaan. Oli kiinnostavaa, että käsityöblogini Broken Star – Blogisiskon käsityöt hyppäsi heti kuumalle listalle ja on siellä edelleen.
6. En anna sijoittumisen vaikuttaa liikaa, sillä se aiheuttaisi itsesensuuria ja rajoittaisin siten itse omaa sananvapauttani.
7. Kommentoin, kun minulla on jotain sanottavaa.
8. Joistakin blogeista kehittyy kuin klubeja, joissa käydään keskusteluja.
9. Minua kiinnostavat monet asiat, ehkä kuitenkin eniten kirjallisuus, naisten ja lasten asema.
10. Toisinaan kommentoin muiden blogeja omassa blogissani. Näin käy, kun kommentti kasvaa uuteen suuntaan tai liian laajaksi laitettavaksi siihen blogiin, jossa keskustelu alkoi.
11. Minusta tuntuu, että suomalaisissa blogeissa voisi havaita monia ryhmiä, jotka ovat jossain määrin limittäin. Siinä olisi kiinnostava tutkimusaihe.
12. En tunne olevani sisäpiiriä. Olen iloinen siitä, että olen löytänyt mukavia blogituttavia ja jopa muutamia ystäviä.
13. En ole käynyt blogitapaamisissa. Tietääkseni tunnen henkilökohtaisesti vain yhden bloggaajan. Nimimerkeistä en voi olla varma.