1980-luku: Lumiukkokin jäi näkemättä

Mr & Mrs Snow, originally uploaded by Anna Amnell.

Ihastuin Lumiukkoon ja lumimuoriin ja ostin ne joulunajan koristeiksi. Leena Lumi -blogissa näin äsken linkin hurmaavaan lentävään lumiukkoon, Raymond Briggsin kirjan pohjalta tehtyyn piirroselokuvaan "Mr. Snowman", jossa laulaa raikas pojanääni, tuleva oopperalaulaja Peter Auty. Sitä vaille jäin, kun olin poissa Euroopasta 1980-luvun. En ole koskaan syventynyt tutkimaan sitä, mitä muuta menetin Suomen ja Euroopan 1980-luvusta.

Jotain kuitenkin tiesin Suomesta, sillä 1980-luvun puolivälistä alkaen vein Torontossa siirtolaislehteen joka viikko kolumnin ja sain samalla edellisen viikon Hesarit luettavakseni. Suomessa taisi olla hyvät vuodet. Se hyödytti minuakin, sillä lehdet ostivat paljon juttuja vapailta toimittajilta, jopa siihen aikaan epämuodikkaasta Kanadasta, jossa asuin. Joitain lehtijuttujani eri aloilta on luettavissa kotisivublogissani.

Olimme vähällä muuttaa Los Angelesiin tai New Yorkiin, jolloin mahdollisuudet olisivat olleet paremmat. Matkustamaan en ryhtynyt lehtijuttujen vuoksi USA:n lähiseutuja lukuun ottamatta, sillä meillä oli kolme teini-ikäistä lasta.

Katso ja kuuntele "Walking in the Air" "Mr Snowman" -elokuvasta (1982).

Teini-ikäisten aivot

Split, Croatia, originally uploaded by Anna Amnell.

Tämän päivän (30.11.2011) HBL:ssä neuropsykologi kertoo, miksi teini-ikäiset ovat erilaisia kuin aikuiset?

Aivotutkija Åke Pålshammar Uppsalan yliopistosta vertaa teini-ikäistä autoon, jossa on vahva moottori ja huonot jarrut. Tunteet ovat voimakkaita, mutta kyky hallita impulsseja ja tehdä päätöksiä puuttuu.(Hjärnkoll på tonårshjärnan. HBL/Forsking 30.11.2011.)

Ei ole mitään muuta aikakautta elämässä, jolloin ihminen ottaa niin suuria riskejä kuin teini-iässä. Teini-ikäisiin suhtautuminen perustuu usein väärään käsitykseen nuorten kehitystasosta.

Luullaan, että jo 12-vuotias on ajattelukyvyltään kuin aikuinen, valmis tekemään itse suuriakin ratkaisuja omasta elämästään, mutta uusin aivotutkimus, magneettikuvaus (magnetic resonance imaging , MRI) osoittaa, että aivojen kehittyminen on hidasta, ja sitä jatkuu usein yli 20-vuotiaaksi.

Tämä tieto perustuu uusimpaan lasten ja nuorten aivojen tutkimukseen, jota on tehty viimeisen kymmenen vuoden aikana. Neurologia ratkaisee, eivät hormonit.

Aivotutkimuksen mukaan lapsen aivot ovat jo 6-vuotiaalla melkein samaa kokoa kuin aikuisen aivot (yli 90%). Lapsen ajattelukyky kasvaa kuitenkin hitaasti 11-12 -vuotiaaksi asti, ja sitten alkaa ratkaiseva vaihe, karsiminen, josta lapsen tulevaisuus riippuu. (ks. Adolescent brain - why teenagers think and act differently. )

Jos lapsi ja nuori tottuu harrastamaan muusikkia tai urheilua, lukemaan kirjoja ja opiskelemaan, nämä toiminnot aivoissa vahvistuvat ja laajenevat niin kuin puuhun kasvaa oksia ja juuria.

Mutta jos lapsi ja nuori viettää aikansa tekemättä mitään, pelaa videopelejä, vain katsoo TV:tä, käyttää huumeita ja alkoholia, on odotettavissa, että sama meno jatkuu koko elämän ajan.

Kaikkein kriittisintä on aika puberteetin ja aikuiseksi varttumisen välillä. Silloin tapahtuu aivojen muovautuminen valmiiksi. Se vaihe kestää usein paljon yli 20-vuotiaaksi asti.

Olen nähnyt vastaavia tietoja jo aikaisemminkin, kun on korostettu sitä, että nuoret aikuisetkin tarvitsevat vanhempien tukea ja ohjausta.

Rauhallisissa oloissa kasvu aikuiseksi voi sujua hyvin. Mutta on väärin vaatia teini-ikäistä käyttäytymään aikuisen tavoin, tekemään itse päätöksiä ja suunnittelemaan elämäänsä, ennen kuin hänen aivonsa ovat valmiit, sanoo Jay Giedd, lasten psykiatri ja aivotutkija.

Uudet tutkimustulokset näyttäisivät tuovan aivan uusia haasteita yhteiskunnalle ja lasten sekä nuorten vanhemmille. Onko lasten ohjaus jätetty liian vähälle huomiolle, onko laadittu lakeja, jotka ovat haitaksi nuorille sen sijaan , että ne auttaisivat heitä kasvamaan rauhassa aikuisiksi?

Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan

Florida, Missouri. Mark Twainin synnyinkoti pienessä Floridan kaupungissa, Missourin osavaltiossa


Mark Twain poikakirjojen sankari Tom Sawyer opettaa tänään delegointia Googlen panoraamakuvassa, jossa hän laittaa leikkitoverinsa maalaamaan aitaa ja laiskottelee itse. Heti Kanadaan tulomme jälkeen mieheni sanoi, että hän haluaa käydä Hannibalissa, Mark Twainin kotikaupungissa. 


Kun Mark Twain oli maailmanympärysmatkallaan, hän sanoi Intiassa puheessaan: "Kaikki mikä on tehnyt minusta sen, mitä olen, on pienessä kaupungissa Missourissa maailman toisella puolen."

Matkustimme tuohon pieneen Hannibalin kaupunkiin Mississipin rannalle, jotta voisimme nähdä paikat, joihin olimme tutustuneet lapsuudessamme lukiessamme Tom Sawyerin, Huckleberry Finnin ja heidän mustan ystävänsä Jimin unohtumattomista seikkailuista.


Tom Sawyerin aita
Lue lisää kirjoituksestani


Matka Mark Twainin poikavuosien maailmaan

Kuvia Missisipin matkaltamme

Lisää samalta matkalta: Louisiana

Missouri, jossa myös Hannibalin kaupunki

Menin mukaan outoon keskusteluun

Olin muutama vuosi sitten kirjastovierailulla eräässä kaupungissa. Tilaisuuden jälkeen kirjastonhoitajat pyysivät minua keskustelemaan sanoen, että heillä oli hyvin tärkeää asiaa.

He kysyivät, mitä heidän pitäisi tehdä, kun nuortenkirjat ovat niin "kauheita", että niitä ei voi antaa lasten luettaviksi, ja aikuiset eivät viitsi sellaisia lukea. Minne ne pitäisi pistää? Heillä oli itsellään lasten- ja nuortenkirjoja lukevia lapsia, joten he tiesivät, mistä puhuivat.

Menen harvoin sanattomaksi, mutta silloin tunsin joutuneeni hankalaan tilanteeseen. Kun he kysyivät lopuksi, miksi sellaisia kirjoja kirjoitetaan lapsille ja nuorille, sanoin vihdoin:

"Ehkäpä nuoret kirjailijat käyvät läpi nuoruutensa traumoja niin kuin on aina tehty kirjallisuudessa, ja nykyään kustantaja luokittelee sellaiset kirjat kaupallisista syistä nuortenkirjoiksi. Ne saavat siten huomiota sensaatioarvon vuoksi."

Jos minulta olisi kysytty mielipidettä Valoa, valo, valoa kirjasta, olisi ollut helppo vastata: Laittaakaa se aikuisten osastolle. (Lue  Taidokas romaani väärässä kategoriassa Kirja-arvostelu HS:ssa, FT Helena Ruuska)


Tämä kommenttini oli tärkeä:
Jo vuonna 2003 lastenkirjallisuuden asiantuntija Maria Nikolajeva kirjoittaa Swedish Book Review -lehdessä HBL:n mukaan:
"jos muodostaa käsityksensa tämän [Thydellin] kirjan ja tusinan muun viime vuosina ilmestyneen kirjan mukaan, kaikki ruotsalaiset kaupunkilaistytöt juovat itsensä humalaan joka perjantai täytettyään 12 vuotta, saavat ensimmäisen seksikokemuksensa 13-vuotiaina, joutuvat päivittäin raiskauksen ja insestin kohteiksi ja käyttävät huumeita. Luonnollisesti todellisessa elämässäkin on kauheita rikoksia, jotka koskevat myös nuoria tyttöjä, ja luonnollisesti on jännittävämpää kirjoittaa huumeista ja raiskauksista kuin tavallisesta arkielämästä tasapainoisissa perheissä. Mutta millaisen minäkuvan saavat nuoret lukijat näistä stereotyypeistä?" (0ma suomennos
Millaisen minäkuvan nuori lukija saa? (aikaisempi blogikirjoitukseni, josta otin tämän kohdan)

Tilastoja vuodelta 2002: seksuaalisesti kokeneet 15-vuotiaat tytöt eri maissa. Vertaa esimerkiksi Ranska ja Suomi.
 Ranska 17, 7 %
Viro 14,1 %
Kreikka 9, 5 %
Hollanti 20,5%

Englanti 39,9%
Suomi 32,7%
Ruotsi 29,9%
jne

Lisää tietoja täällä: http://en.wikipedia.org/wiki/Adolescent_sexuality

Katso millainen oli tilanne ennen Suomessa

(Aikaisempi kirjoitus, jossa käsiteltiin Valoa, valoa, valoa -nimistä nuortenkirjaa, jouduttiin poistamaan, sillä siihen tuli niin paljon asiattomia kommentteja. Kirjoitin asiasta blogiini)


Kirjoitin kommentin samasta aiheesta Grafomaniaan 29.3.2011 Aiheellista pohdintaa

Kuka päättää, mikä on nuortenkirjallisuutta? Onko se kirjallisuutta, josta nuoret pitävät? Onko se se kirjallisuutta, jonka kustantaja tai kirjailija suuntaa nuorille?

Eikö nuortenkirjallisuutta koske aivan samat lait kuin muutakin kirjallisuutta kirjallisuuskeskustelussa tyylin, sisällön, rakenteen ym kannalta? Tarvitaanko siinä ollenkaan jakoa?

 Mikä erottaa nuortenkirjallisuuden muusta kirjallisuudesta?Onko se nuoren kirjailijan tilitystä omista nuoruusvuosista ja kasvutraumoista, mikä ei välttämättä ole ollenkaan sopivaa nuorille, vaan ennemminkin aikuisten hyllyyn terapiaosastolle.

Ainoa järkevä syy jakoon on, että kaikki asiat eivät sovi nuorille lukijoille, joita täytyy suojella. Mutta sitä jakoperustetta taitaisivat useimmat nykyajan nuortenkirjailijat vastustaa. Ennen se oli itsestäänselvyys. Tietyistä asioista ei nuorille kirjoitettu.--

Olemmeko valmiita avoimeen keskusteluun?

Nyt

marraskuussa 2011

voin sanoa, että tästä ei osata tai uskalleta keskustella. Yksi syy on varmaankin se, että Valoa, valoa, valoa -kirjan kirjoittaja on myös Lukufiilis-lehden päätoimittaja. Hänen kirjaansa ei uskalleta arvostella kriittisesti edes ikäluokituksen kannalta.

Lisäys: Minulta kysyttiin:  Entä ne lapset, jotka ovat jo joutuneet kokemaan  väkivaltaa? He voivat saada nykyaikana terapiaa ammattitaitoiselta psykologilta ja psykiatrilta ja lukea lasten- ja nuortenkirjoja, joista he saavat optimismia, tietoa ja uskoa siihen, että on myös muunlainen maailma ja he voivat rakentaa itselleen ja lapsilleen tasapainoisen elämän. 

Ne nuoret, jotka voivat jo lukea aikuisten osastolta ovat aivan eri asia kuin lapset. Heitä odottavat myös rankat tarinat kuten Sofi Oksasen Puhdistus, jonka lukeminen on suuri elämys. Ehkä varttuneet nuoret ja aikuiset lukijat ovat kokeneet vastaavaa myös lukiessaan Valoa, valoa, valoa.


Kaikkia ei moniongelmaisuus kuitenkaan miellytä.

Helsingissä on taas lastenkirjakauppa

Uusi Lastenkirjakauppa on aivan Kampin metroaseman lähellä ja Töölöön menevän raitsikka kolmosen reitin varrella.

Kommentteja Grafomaniaan: Nuortenkirjat

Kuvassa kanadalaisia tyttöjä teddykarhunäyttelyssä nallet mukanaan. Kuva: Anna Amnell

Grafomania on pirteä blogi, johon kirjoittaa joukko nuortenkirjailijoita. Nämä kommentit ovat keväältä, mutta unohdin laittaa ne talteeen. Käykää lukemassa blogikirjoitus Aiheellista pohdintaa ja keskustelu, jossa on kymmeniä kommnetteja. Klikkaamalla hakusanoja, voitte käydä lukemassa muitakin nuortenkirjoista kirjoittamiani kirjoituksia.

1. kommenttini (28.3.2011)

Kiitos Salla ja kommentoijat.
Tätä keskustelua on ollut hauskaa lukea.

Olette puhuneet siitä, mitä lapset, nuoret ja heidän opettajansa toivovat kirjallisuudelta. Myös vanhemmilla on toiveet, sillä heillä on eniten vastuuta lapsistaan, siitä millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja jääkö kirjallisuus heille läheiseksi harrastukseksi. Vanhemmat valitsevat kirjat joululahjoiksi ja syntymäpäivälahjoiksi. Heidän toiveitaan kannattaa kuunnella.

Meillä oli tapana lukea vuosikaudet ääneen kirjoja lapsille, lopulta vanhin oli jo yliopistossa – opiskeli mm luovaa kirjoittamista -, ja halusi että tuota tapaa jatkettiin. Klassikot olivat suosituimpia, niissä on juoni, laaja henkilögalleria, monikerroksisuutta. Myös tätä perinteistä lajia kannattaa kirjoittaa.

Kovat lukijat lukevat kaikkea, mitä heidän eteensä tulee. Siksi tarvitaan monenlaista kirjallisuutta. Runoutta ja näytelmiäkään ei pidä unohtaa. Niitäkin luetaan.

Kirjailijana olen ollut erityisen onnellinen silloin, kun joku kriitikko on käsitellyt kirjojani kaunokirjallisuutena, kiinnittänyt huomiota siihen, miten olen kirjani rakentanut. Sitä tapahtuu valitettavan harvoin. Sellaiset ovat juhlahetkiä. Yleensä kirjoittaminen on aika yksinäistä hommaa, Eniten on ollut hyötyä kirjallisuuden opinnoista yliopistossa ja kansainvälisestä keskustelusta.

2. kommenttini (maaliskuun 29)

Sain kasvaa hyvin vapaasti ja lukea rauhassa, mitä halusin. Siksi mitään kapinallisuutta ei syntynyt. Rakastin erityisesti vanhoja ihmisiä, esimerkiksi isoisää, joka kertoi vanhoista ajoista- muun muassa Pietarista – samoin pidin suutarista, joka asui meidän pihassa.

Luin jo lapsena naapurissa asuvan toimittajan vintiltä aikuisten romaaneja. Nuortenkirjoja tai tyttökirjoja luin hyvin vähän. Kiinnyin alusta pitäen laajoihin eeppisiin romaaneihin kuten Dickensin kirjoihin. Jos olisin ollut tarpeeksi rikas opiskellakseni historiaa ja aloittanut kirjoittamaan nuorena, olisin ehkä kirjoittanut paksuja historiallisia romaaneja. Ystäväni hämmästyivät kovasti, kun julkaisin tyttökirjoja. Niin minäkin. Ehkä aihe valitsee kirjailijan.

Julma ala tämä on, kuten R. sanoo. Ehkä sen vuoksi, kun se joutuu elämään maailmassa, jossa raha ja suhteet ratkaisevat kaiken. Pakostakin tämä on kutsumusala. Kirjat ovat merkinneet meille paljon tärkeinä vuosina, siksi kirjoitamme – kiitollisuudesta kirjallisuudelle. Me kirjailijat ymmärrämme toisiamme, sillä mehän olemme monessa mielessä ihan hulluja, kun valitsemme tällaisen ammatin.:)

3. kommentti

Eikö nuortenkirjallisuutta koske aivan samat lait kuin muutakin kirjallisuutta kirjallisuuskeskustelussa tyylin, sisällön, rakenteen ym kannalta? Tarvitaanko siinä ollenkaan jakoa?

Kuka päättää, mikä on nuortenkirjallisuutta? Onko se kirjallisuutta, josta nuoret pitävät? Onko se se kirjallisuutta, jonka kustantaja tai kirjailija suuntaa nuorille?

Mikä erottaa nuortenkirjallisuuden muusta kirjallisuudesta?
Onko se nuoren kirjailijan tilitystä omista nuoruusvuosista ja kasvutraumoista, mikä ei välttämättä ole ollenkaan sopivaa nuorille, vaan ennemminkin aikuisten hyllyyn terapiaosastolle.

Rajat tuntuvat aika keinotekoisilta.

Ainoa järkevä syy jakoon olisi, että kaikki asiat eivät sovi nuorille lukijoille, joita täytyy suojella. Mutta sitä jakoperustetta taitaisivat useimmat nykyajan nuortenkirjailijat vastustaa. Ennen se oli itsestäänselvyys. Tietyistä asioista ei nuorille kirjoitettu. Esimerkiksi niistä, joista luin siellä toimittajan vintillä Balzacin teoksista. Tai niistä vaikeista pohdinnoista, joita en ymmärtänyt lukiessani Hugon Kurjia liian aikaisin.

Olemmeko valmiita avoimeen keskusteluun.

Sukellus

IMG_3379, originally uploaded by Anna Amnell.

Näillä lahjoilla voi sukeltaa toisiin maailmoihin: veden valtakuntaan ja kampakeraamiseen aikaan. Päällimmäisenä kirjaläjässä on nimittäin ihkauusi jännittävä kirja, jolla aikamatka sujuu.
Kohonen Laila: Kumisevan kiven arvoitus

Lentävä matto -näyttely Kansalliskirjastossa

Kirjani "Aurora. Vaahteralaakson tyttö" (1991, 1992) on mukana  "Lentävä matto" -näyttelyssä  kohdalla Pohjois- ja Etelä-Amerikka.  Kuva: Tuija Lehtinen  Luettelo esillä  olevista kirjoista.

Ajankohta: 16.5.2011 - 10.9.2011

Paikka: Kahvila & Agricola-huone

Kulttuurien kohtaamisia suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

"Kansalliskirjaston näyttelyssä on esillä suomalaisia kirjoja ja lehtiä yli puolentoista vuosisadan ajalta Topeliuksesta nykykirjailijoihin. Näyttely valaisee, miten lapsille ja nuorille on kerrottu vieraista, usein pelottavaltakin tuntuneista maista ja kansoista, matkoista niihin ja parina viime vuosikymmenenä myös muualta tänne muuttaneista, omaa kulttuuriamme rikastuttavista uusista suomalaisista. "

Renessanssin väri

Kukkakollaasi, originally uploaded by Anna Amnell.

Sain mieheltäni komean hortensian, joka ilahdutti kovasti. Nyt on talossa kolme kukkaa, jotka ovat samaa sävyä, erästä lempiväreistäni. Renessanssin väri minulle.

Oikeassa kulmassa on ikivanha orkidea, joka puhkesi ihmeekseni kukkaan tänä keväänä, sen alla on tyttären orkidea, joka on täällä tilapäisesti.

Minusta tuntuu siltä, että mieheni antamat kukat ja muut lahjat ovat auttaneet minua kaikkein eniten kirjailijan työssäni.

1990-luvulla kirjoitin työn ohella vastapainoksi vaikealle työpaikalle. Siihen aikaan oli Suomessa samanlainen taloudellisesti raskas kausi kuin nytkin. Kirjoitin iltaisin, varhain aamulla, jouluaamuna muiden nukkuessa. Sain aikaan neljä kirjaa.

Sitten innostuin Firenzen Uffizin ja Vatikaanin taidekokoelmia katsellessani renessanssiin, lopulta nimenomaan 1500-lukuun. Olen lukenut siitä aikakaudesta yli kymmenen vuotta, käynyt museoissa, käynyt luennoilla yliopistossa ja kansalaisopistoissa, katsellut musiikkia, nähnyt elokuvia ja vanhoja kaupunkeja - ja saanut aikaan kolme kirjaa, joista kaksi on jo julkaistua. Kolmas tavallaan valmis, mutta jatkuvan hionnan kohteena.

En itsekään oikein ymmärrä, miksi kirjoitan lapsille. Aikuislukijatkaan eivät varmaankaan aavista, miten paljon työtä on yhden luvun, jopa yhden sivun takana - ja kuitenkin kaiken tulisi vaikuttaa helpolta, jotta lapsikin ymmärtää, mitä kuvataan. Taloudellisestihan tämä on täysin mieletöntä tällaisessa pienen kielialueen kulttuurissa,

Lapsuudenystäväni sanoo, että minun olisi pitänyt ryhtyä tutkijaksi. Itse kokon uransa yliopistossa tehneenä hän on nähnyt siellä tällaisia ihmisiä, jotka innostuvat tutkimaan joitakin asioita vuosikausiksi.

Netti on hyvä viihdyke. Se on tavallaan päiväkirja, vaikkakaan ei niin intiimi. Se tarjoaa kevyen henkisen välipalan tekstin muokkaamisen ja lähdekirjallisuuteen tutustumisen tauottamiseksi. Tutkin nimittäin nyt aivan uutta aikakautta.

Ihan hullu ammatti

Kuva opiskeluajalta
Toinen kommentti

Sain kasvaa hyvin vapaasti ja lukea rauhassa, mitä halusin. Siksi mitään kapinallisuutta ei syntynyt. Rakastin erityisesti vanhoja ihmisiä, esimerkiksi isoisää, joka kertoi vanhoista ajoista- muun muassa Pietarista – samoin pidin suutarista, joka asui meidän pihassa.

Luin jo lapsena naapurissa asuvan toimittajan vintiltä aikuisten romaaneja. Nuortenkirjoja tai tyttökirjoja luin hyvin vähän. Kiinnyin alusta pitäen laajoihin eeppisiin romaaneihin kuten Dickensin kirjoihin. Jos olisin ollut tarpeeksi rikas opiskellakseni historiaa ja aloittanut kirjoittamaan nuorena, olisin ehkä kirjoittanut paksuja historiallisia romaaneja. Ystäväni hämmästyivät kovasti, kun julkaisin tyttökirjoja. Niin minäkin. Ehkä aihe valitsee kirjailijan.

Julma ala tämä on, kuten Raili sanoo. Ehkä sen vuoksi, kun se joutuu elämään maailmassa, jossa raha ja suhteet ratkaisevat kaiken. Pakostakin tämä on kutsumusala. Kirjat ovat merkinneet meille paljon tärkeinä vuosina, siksi kirjoitamme – kiitollisuudesta kirjallisuudelle. Me kirjailijat ymmärrämme toisiamme, sillä mehän olemme monessa mielessä ihan hulluja, kun valitsemme tällaisen ammatin.:)

Kommentti: Lasten- ja nuortenkirjat

Kirjailijoita on ollut kauan.

Kommentti Salla Simukan alustukseen Grafomaniassa

Kiitos Salla ja kommentoijat.
Tätä keskustelua on ollut hauskaa lukea.

Olette puhuneet siitä, mitä lapset, nuoret ja heidän opettajansa toivovat kirjallisuudelta. Myös vanhemmilla on toiveet, sillä heillä on eniten vastuuta lapsistaan, siitä millaisia ihmisiä heistä kasvaa ja jääkö kirjallisuus heille läheiseksi harrastukseksi. Vanhemmat valitsevat kirjat joululahjoiksi ja syntymäpäivälahjoiksi. Heidän toiveitaan kannattaa kuunnella.

Meillä oli tapana lukea vuosikaudet ääneen kirjoja lapsille, lopulta vanhin oli jo yliopistossa – opiskeli mm luovaa kirjoittamista - ja halusi että tuota tapaa jatkettiin. Klassikot olivat suosituimpia, niissä on juoni, laaja henkilögalleria, monikerroksisuutta. Myös tätä perinteistä lajia kannattaa kirjoittaa.

Kovat lukijat lukevat kaikkea, mitä heidän eteensä tulee. Siksi tarvitaan monenlaista kirjallisuutta. Runoutta ja näytelmiäkään ei pidä unohtaa. Niitäkin luetaan.

Kirjailijana olen ollut erityisen onnellinen silloin, kun joku kriitikko on käsitellyt kirjojani kaunokirjallisuutena, kiinnittänyt huomiota siihen, miten olen kirjani rakentanut. Sitä tapahtuu valitettavan harvoin. Sellaiset ovat juhlahetkiä. Yleensä kirjoittaminen on aika yksinäistä hommaa, Eniten on ollut hyötyä kirjallisuuden opinnoista yliopistossa ja kansainvälisestä keskustelusta (lehdistössä, kirjoissa ja Internetissä).

Kommentti Rihmastossa: Kirsti Ellilän Emma-kirjat

Rihmasto-palstalla olin mukana keskustelussa vuonna 2005. Koin sen hengeltään ystävälliseksi ja kiinnostavaksi foorumiksi. Osallistuminen loppui, kun aloitin oman blogin.  Kirjoitin  nimimerkillä Tiger, mutta oikea nimeni oli tiedossa. Allekirjoitin usein myöskutsumanimelläni Pirkko:

Lähetetty: Sun Hel 13, 2005 10:58 am  

Viestin aihe: Kirsti Ellilän Emma-kirjat

Olen lukenut muutamia Kirsti Ellilän Emma-kirjoja. Ne ovat kiinnostava ilmiö suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Ne ovat ensinnäkin hyvin suosittuja. Se ei ole ihme, sillä ne ovat hyvin kirjoitettuja ja tyyli on hauska ja humoristinen. Niissä on kuvattu nykyajan Suomea, mutta niillä on yhteys myös maailmankirjallisuuteen.

Emma-kirjoissa on maahanmuuttajia, seksuaali-identiteettinsä kanssa kamppailevia nuoria, huovutusta harjoittava artisaani-uuskäsityöläisäiti, Kuubaan nostalgiamatkan tekevät vanhemmat, kirpputorilla työskentelevä poikaystävä ja paikallisradio, jonka sukka-alemainoksia nokkela Emma pääsee lukemaan. Kirjassa ”Emma ja kapteeni Nemo” nettikeskustelu on keskeisessä asemassa, ja kapteeni Nemon hahmo tuo tähän aiheeseen aivan uuden ulottuvuuden.

Emman kotipaikkakunta on kuvattu realistisesti. Voin aivan kuvitella tuulen kuljettavan illalla sukka-alemainoslehtisiä tyhjällä pääkadulla.

Koulussa harjoitellaan Shakespearen näytelmää, ja Emmalla on kuuluisa kaima, Jane Austenin romaanin ja siitä tehdyn menestyselokuvan päähenkilö ”Emma”.

Kuten Jane Austenin kirjojen tytöt, myös Ellilän Emma pohtii jatkuvasti suhdetta poikiin. Siinä mielessä hän on tavallinen nuori tyttö.

Mutta Ellilän Emma on myös ns. ”wise child”, järkevä lapsi järjettömässä maailmassa, lapsi joka joutuu kasvamaan tavalla tai toisella vaikeissa olosuhteissa. Emma kasvaa nykyajassa, jonka vaikeista ongelmista tämän ketjun alussa muistutettiin. Emma hallitsee kuitenkin oman elämänsä ympäristön ongelmista huolimatta. Siinä on hänen paras turvallisuutensa.

Emma-kirjoissa esiintyy myös tyttö, jolle vanhemmat ovat antaneet liikaa vastuuta, jättäneet yksin Suomeen lähtiessään töihin ulkomaille paremman työpaikan ja suuren rahan perään. Sekin eräs aikamme ilmiöitä.

Onko hyvä, että lapsi joutuu olemaan viisaampi kuin ympäristönsä? Siitä voi tulla varmaankin monenlaisia ongelmia myöhemmin.

jatkoa, edelleen Tiger alias Anna Amnell:

Käsite "wise child" viittaa psykologi Lynne Namkan artikkeliin "The Drama Triangle: The three roles of Victimhood"

 Siinä puhutaan ongelmaperheiden lapsista. Sellainenhan Emma ei ole. Mutta yhteiskunta, jossa hän elää, on monessa mielessä vihamielinen lapsille ja nuorille. Useimmat lapset kuitenkin selviävät hyvin. Johtuuko se perheen tuesta vai siitä, että yhä useammat lapset joutuvat olemaan "viisaita lapsia"?

Artikkelissa on kohta "A Fifth Role - The Wise, Resilient Child - 'I am not like them ' ". Siinä kerrotaan myös ongelmista, joita tällaiselle lapselle voi tulla myöhemmin.

Iltasatu

Iltasatu, originally uploaded by Anna Amnell.

Kuva: Aune Kämäräinen
Kuvassa Anna Amnell ja Matti Amnell

Kalevalan päivä: Kiitos kirjoista

Kalevalan päivä on myös suomalaisen kirjallisuuden päivä. En osaa kuvitella elämääni ilman kirjoja. Tutustuminen kirjallisuuteen alkoi siitä, kun minulle luettiin mummolassa Maamme-kirjaa ja muita tätini ja enoni vanhoja koulun lukukirjoja pärevalossa ja jatkuu edelleen, kun luen kirjoja myös Internetistä ja varmaankin kohta myös pienestä lukulaitteesta (iPod Touch), jollainen pojallani jo on ja jonka ostamista suunnittelen itsekin luettuani muutaman runon pienestä kuvaruudusta. Kirjaston voi kantaa käsilaukussa tai taskussa.

Kirjasto oli kouluvuosina toinen kotini ja naapurissa asuvan toimittajan ullakon kirjat aarreaittani. Sain lukea mitä halusin ja luin yleensä kaiken, mitä sain käsiini. Onneksi sekä kirjastolla että toimittajanaapurilla oli jonkinlaiset laatukriteerit. Kirjastossa asetettiin rajoituksia myös siihen, montako kirjaa sai lainata ja miltä osastolta. Jouduin lukemaan pitkään pelkästään lastenosastolta ikäni vuoksi, vaikka olin ullakkokirjastossani lukenut esimerkiksi Balzacin ja Dumas'n kirjoja ja joukon salapoliisiromaaneja. Olen kiitollinen kaikille kirjailijoille, jotka veivät minut mukanaan seikkailuihin ja toisiin maailmoihin.

Kiitollisuudesta syntyivät myös omat kirjani. Kirjat rikastivat minun maailmaani, muuttivat sen. Kalevalan päivä on minulle myös henkilökohtainen juhlapäivä, sillä oli Kalevalan päivä, kun minulle soitettiin, että ensimmäinen kirjani julkaistaan. Ajattelin silloin, että kirjoitan vain yhden kirjan, mutta näyttää olevan niin, että kirjojen tekemisellä ei ole loppua.

Harry Potter -muki

 

Ostin itselleni kirjakaupasta Harry Potter -mukin. Varsinainen syy oli käytännöllinen: halusin tukevan mukin teenjuontia varten.

Olen lukenut vain ensimmäisen Harry Potter -kirjan ja katsonut vain kaksi ensimmäistä elokuvaa, mutta ymmärrän lasten innostuksen näihin kirjoihin, sillä niissähän kerrotaan koulusta, ystävistä ja jännittävistä sadunomaisista seikkailuista. Suomalainen käännös vaikuttaa minusta erinomaiselta, jopa paremmalta kuin alkuteksti. Tietenkin jokainen Harry Potter -kirja - kuten muukin käännöskirja - vähentää suomalaisten kirjailijoiden tuloja. Onneksi minulle ei ole suotu kateuden geeniä, joten suon omalta osaltani Harry Potter -kirjojen tekijälle hänen menestyksensä ja sen tuoman rikkauden.

Onhan se hienoa, että lastenkirjailija on eräs Englannin rikkaimpia ihmisiä. Tärkeintä on kuitenkin se, että lapset lukevat. Jos joku lapsi lukee kaikki Harry Potter -kirjat, hänen lukutaitonsa ja -nopeutensa on kasvanut niin paljon, että hän voi lukea muutakin. Lisäksi hän kiintyy sankareihin, jotka ovat kilttejä ja auttavat toisiaan. Täytyy näissä kirjoissa olla jotakin, kun ne ovat niin suosittuja. Niistä voisi oppia jotakin. Olen ajatellut, että luen ne kaikki joskus, kun on aikaa.

Itsemurhan ihannointi

Näin eilen TV:ssä dokumenttielokuvan, jossa joukko nuoria miehiä matkusti erittäin vaikeasti vammaisen ja kroonisesti sairaan ystävänsä kanssa junalla ympäri Eurooppaa. He työnsivät tätä 18-vuotiasta pikkulapsen kokoista toveriaan pyörätuolissa, kantoivat häntä ja pyörätuolia ylös Prahan jyrkkiä portaita, pesivät hänet, pitivät häntä sylissään, kun noustiin köysiradassa alpeille ja kiistelivät hänen kanssaan niin kuin nuoret ainakin. Tämän vammaisen nuoren miehen oli ennustettu elävän vain vuoden, mutta dokumentin valmistuttua hän oli jo opiskelemassa englantilaisessa yliopistossa.

Pojat kävivät myös keskitysleirillä, jossa tämä vammainen poika totesi, että hänet olisi tuhottu natsi-Saksassa heti, sillä hänestä ei olisi ollut hyödyksi edes keskitysleirillä.

Tämä elokuva tuli mieleeni, kun siivosin äsken pöytääni ja eteeni osui erään suomalaisen kirjakerhon jäsenlehti, jonka kulmaan oli kirjoitettu kultaiseen ympyrään "Suuri joulunodotusnumero". Ja mitä oli kansikuvana? Kuva kuukauden jäsenkirjasta, jossa kaksi poikaa, toinen pitkä ja hoikka ja toinen pieni ja heiveröinen ovat ongella sillalla. Tämä sama kuva on "Astrid Lindgrenin rakkaimmat sadut" - kokoelman kannessa. Kirjakerholehden sisällä äiti lukee tätä kirjaa pikkulapsilleen.

Jo vuonna 1973 ruotsalainen kriitikko Gunnel Enby kysyi Aftonbladet -lehdessä: Miltä mahtaa vammaisesta lapsesta tuntua lukea, että on parempi tehdä itsemurha kuin olla vammainen? (Wikipedian mukaan: "jag kan inte låta bli att fundera över hur ett handikappat barn upplever Jonatan Lejonhjärtas dödslängtan.-- Funderingar om livsberättigande och livskvalité. Gunnel Enby i Aftonbladet 16 december 1973)

Kouluille annetuissa Edu.fi -kriisiohjeissa neuvotaan :"On tärkeää estää itsemurhan ja kuoleman ihannointi sankarillisena ratkaisukeinona."

Lapsikin ymmärtää sen, mitä Lindgrenin kustannustoimittaja ja kustantaja ei ymmärtänyt: "Mielestäni kirjan lopetus on tyhmä, sillä itsemurha ei ole ratkaisu ongelmiin. Muuten kirja oli jännittävä ja aihe kiinnostava." (netlibris/Lauri Puumalainen)

Niin turtuneeksi, kaikkeen tottuneeksi, olen minäkin tullut, että en olisi ehkä huomannut koko asiaa, jollei viime viikolla olisi sattunut tapausta, jossa koulupoika valitsee ongelmien ratkaisuksi itsemurhan ja murhan.

Eikö tässä Lindgrenin kirjassakin tapahtunut murha ja itsemurha, kun utopiamaailma ei ollutkaan täydellinen?

Hyvää joulunodotusta todellakin.

"On tärkeää estää itsemurhan ja kuoleman ihannointi sankarillisena ratkaisukeinona."

Nuoren itsemurha-aikomus ensimmäisessä nuortenkirjassani vuonna 1991.

Hesari ilahdutti tänään

Kiitos Hesarille tästä viikonlopusta.

Lasten- ja nuortenkirjoista julkaistaan vähän arvosteluja. Jokainen arvostelu on juhlaa nuortenkirjailijalle. 1500-lukua kuvaavasta "Kyynärän mittaisesta tytöstä" ei ole ollut Hesarissa muuta kuin nimi sen vuoden syksyn (2004) uusien kirjojen luettelossa. Siksipä ilahduin kovasti, kun näin Harry Potter -kuumeen ollessa kovimmillaan arvostelun Lucian uusista seikkailuista eli kirjastani "Pako Tallinnaan". Ja paikkakin on paras mahdollinen - sarjakuvien vieressä Lasten osastossa.

Arvostelijana on Vilma Ruoho, joka edustaa niitä henkilöitä, joille ensisijaisesti kirjoitan. Vilma on 13-vuotias tyttö. Niin kuin aina hyvässä kritiikissä hän kertoo ensin kirjasta ja esittää sitten loppuarvion. En ole koskaan ilahtunut näin paljon kritiikistä. Viimeisessä kappaleessa Vilma kirjoittaa:

" Anna Amnellin kirja Pako Tallinnaan on vauhdikas, eikä toimintaa puuttu. Huono puoli on se, että kirja on liian lyhyt [!]ja nopeasti luettava."

Lisää tällaisia arvosteluja. Nyt lähtee varmaan kolmas osa Lucian seikkailuista vauhtiin tosissaan.

Vilma kirjoittaa: "Kirja sopii ikäisilleni ja nuoremmille, koska teksti on suurta ja kuvia paljon. Suosittelen kirjaa historiasta kiinnostuneille ja pienestä jännityksestä pitäville."

Kiitos, Vilma. Pientä jännitystä on luvassa seuraavassa osassakin.

Lisää Luciasta ja 1500-luvusta on blogissani Lucia Olavintytär. Uusin kirjoitus kertoo siitä, miten löysin lopulta Tallinnasta talon, johon Lucia ja Margareta saattoivat paeta.

Tämän aamun Hesarissa oli myös toinen ilahduttava juttu, kokosivun artikkeli suomalaisesta designesta. Raija Forsström: "Viiva vai kukka? Suomalaisen designen ääripäät, yksinkertainen ja koristeellinen, tasa-arvoistuvat viimein. Oikea vastaus on siis: viiva ja kukka." HS/Koti ja Tyyli 20.7.2007.

Vihdoinkin Hesarin myöntää tämän. Vapaus on tärkeää luovaa työtä tekeville ihmisille.

Kirjoitin samasta aiheesta viime joulukuussa:

"Tässä välillä monet suomalaiset kodit olivat tyhjiä ja värittömiä ja rakennukset askeettisia. Näin äsken sanomalehdessä kuvan, joka näytti minusta ensi silmäykseltä halkoliiteriltä. Se oli Alvar Aallon suunnittelema näyttelypaviljonki. Kaikista oli tullut shakereitä. Askeettisuus oli tyylikästä ja poliittisesti korrektia.

Mutta aika on muuttunut, värejä ja kuvioitakin sallitaan. "

Kun naiset lukevat ja kirjoittavat

Kuva: Dover

Kommenttejani naisten kirjallisuudesta kahteen peräkkäiseen keskusteluun.

Tyttökirjat:

12.03.2007 - 21:14
Tyttökirjoja on monenlaisia niin kuin poikakirjoja tai muitakin kirjoja.


Oletteko tulleet ajatelleeksi, että esimerkiksi Huckleberry Finnin seikkailut on poikakirja ja Peppi pitkätossu tyttökirja, mikäli tällaisia luokitteluja halutaan käyttää?

Ja pakkohan niitä on käyttää käytännön syistä.

13.03.2007 - 14:23
Minua huvittaa kovasti tuo käsienpesun mainitseminen tyttökirjan yhteydessä.

Muuan ystäväni kertoi, että käsienpesu oli eräs niistä asioista, joita UM:n kursseilla neuvottiin heti alussa diplomaatiksi aikoville. Kerrottiin kauhuesimerkki trooppisesta sairaudesta, joka levisi, kun viraston henkilökunta oli unohtanut tämän tavan, joka jokaisen pitäisi oppia jo lastenhuoneessa. Ja minne ryntäävätkään presidentti tai muut arvohenkilöt käteltyään lauman vieraita? Käsiä pesemään.

Tämä on oikein hyvä ja konkreettinen esimerkki siitä, että elämäntaitoja pidetään naurettavina, kun niitä neuvotaan tyttökirjassa, mutta ne muuttuvat vakaviksi, kun on kysymys diplomaateista tai presidentistä.


Vielä tyttökirjoista:

14.03.2007 - 20:10
Kirjoitin äsken pitkän kommentin, mutta se haihtui taivaan tuuliin. En jaksa toistaa. Linkissä asiaa tyttökirjoista.On vain muutamia nuorten kirjallisuuden lehtiä, joissa aikuiset, ammattitaitoiset kriitikot kirjoittavat nuortenkirjoista.

Ainakin minun tyttökirjoissani käsitellään aivan yhtä tärkeitä aiheita kuin muissa historiallisissa romaaneissa, mikrohistoriaa ei sotahistoriaa. Lue rajoituksista tuolta linkistä.

Tuntuu hyvältä, jos joku kriitikko tajuaa sen ja käsittelee esim. kirjan rakennetta ym.

Nyt tallensin, joten tämä viesti ei katoa. :)

P.S. Termiä 'tyttö' voi käsitellä oikeinkin. Eräs lehti määritteli kirjani Kyynärän mittainen tyttö otsikolla 'toimintaa tytöille'. Eli voi asian ilmaista yleiskielelläkin ilman haukkumasanoja tai (usein virheellistä) englantia.

viihteestä:

14.03.2007 - 20:49
Tuli mieleen, että Hesarissa on nimitetty (väheksyvästi) Shakespearen ja Austeninkin tuotantoa viihteeksi. "Naisviihteen" kirjoittajat ovat hyvässä seurassa.

Luin juuri, että musikaalit, siis ne halveksitut amerikkalaiset musikaalit, ovat hyödyllisiä sekä henkiselle että ruumiilliselle hyvinvoinnille. Tulee hyvä mieli ja tekee mieli liidellä itsekin musiikin tahdissa. Jossain muualla sanottiin aikaisemmin, että pelkkä liikkumisen kuvittelukin (!) saa aikaan hyvää jälkeä aivoissa.

Tarvitsemme onnellisia kirjoja, musikaaleja ja nauruelokuvia. Mutta niiden tekeminen vaatiikin taitoa.


15.03.2007 - 07:30

Koko termi "viihderomaani" on järjetön. Kriitikot joutuvat tietenkin lukemaan kirjoja maksun edestä ja tutkijat saadakseen aineistoa tutkimukseen, mutta muut lukevat kirjaa vain, jos viihtyvät sen parissa. Muuten kirja jää kesken.

Ehkä tuolla "viihde" sanalla voidaan houkutella lukijoita, mutta enemmän sitä käytetään halventavassa mielessä.

Romaanit ovat yksinkertaisesti hyviä tai huonoja. Jopa tärkeän yhteiskunnallisia ja moraalisia kysymyksiä käsittelevän kirjan tulee "viihdyttää", muuten se jää kesken.

Helpoin tapa viihdyttää ovat seksi ja väkivalta, ja jostain syystä niitä pidetään kirjallisesti hyväksyttävinä, mutta joitain toisia asioita ei.

Tytön minäkuva ja nuortenkirjallisuus

Kuva: Anna Amnell

Millaisen minäkuvan saa lapsi ja nuori lukemistaan kirjoista nykyaikana? Pia Ingström oli poiminut sunnuntain 21.1. 2007 Hufvudstadsbladetin kirjallisuuspalstalle kiinnostavaa asiaa myös ruotsalaisesta lastenkirjallisuudesta tai oikeammin nuortenkirjallisuudesta.

Lastenkirjallisuuden asiantuntija Maria Nikolajeva kirjoittaa Swedish Book Review -lehdessä katsauksen 1970-luvulta nykyaikaan ilmestyneistä nuortenkirjoista. Arvioidessaan Johanna Thydellin vuonna 2003 August-palkinnon saanutta esikoiskirjaa "I taket lyser stjärnorna" Nikolajeva kirjoittaa:

"Om man bildar sitt omdöme på basis av den här boken och ett dussin till som har utkommit under senaste åren, super sig alla urbana svenska flickor fulla varje fredag när de fyllt 12, de får sin första -- erfarenhet vid 13 och utsätts dagligen för våldtäkter, incest och droger. Naturligtvis begås förfärliga brott som involverar unga flickor också i levande livet, och naturligtvis är det mera spännande att skriva om droger och våld än om vanligt händelselöst vardagsliv i harmoniska familjer, men vilket slags självbild får unga kvinnliga läsare av de här nya stereotyperna?"

(Pia Ingström - HBL Kultur/Litteratur 'Plock och fynd' 21.1.2007. Maria Nikolajevan kirjoituksesta lehdessä Swedish Book Review)

Ja tässä melko vapaana suomennoksena:

"Maria Nikolajeva sanoo, että jos muodostaa käsityksensa tämän [Thydellin] kirjan ja tusinan muun viime vuosina ilmestyneen kirjan mukaan, kaikki ruotsalaiset kaupunkilaistytöt juovat itsensä humalaan joka perjantai täytettyään 12 vuotta, saavat ensimmäisen kokemuksensa 13-vuotiaina, joutuvat päivittäin raiskauksen ja insestin kohteiksi ja käyttävät huumeita. Luonnollisesti todellisessa elämässäkin on kauheita rikoksia, jotka koskevat myös nuoria tyttöjä, ja luonnollisesti on jännittävämpää kirjoittaa huumeista ja raiskauksista kuin tavallisesta arkielämästä tasapainoisissa perheissä. Mutta millaisen minäkuvan saavat nuoret lukijat näistä stereotyypeistä?"

Lasten- ja nuortenkirjoja Helsingistä

Aurora-kirjojen kannet -kansio
Helsinki oli paljas ja avara paikka. Turvekattoiset harmaat hirsitalot painautuivat viluissaan laakson pohjaan ja sen molemmin puolin kohoavien mäkien rinteille. Ne näyttivät vielä matalammilta kuin tavallisesti. Lautakattoinen puukirkko ja raatihuone torneineen kohosivat vähän muita taloja korkeammalle. Ainoa muhkea talo oli kuninkaankartano kosken partaalla erillään kaupungista.

Tuuli riepotteli ulkorakennusten olkikattoja ja kuljetti roskia pitkin pääkatua ja sen poikki kiemurtelevia kapeita kujia. Lehdet olivat varisseet niistä harvoista puista, joita kasvoi kaupungissa.

Ruohonkorret törröttivät ruskeina. Vuohet hyppelivät turvekatoilla etsien syötävää. Lapset hyppelivät kiljahdellen lehtikasoissa, ja siat tonkivat mudassa karsinoissaan katujen varsilla. Helsinki 1500-luvulla.

Anna Amnell: Pako Tallinnaan. 2006 Kuva: Matti Amnell

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Hannu Marttila on käsitellyt blogissaan Helsinki-kirjallisuutta. Siellä on nyt aiheena Lasten Helsinki.

Laitan tänne oman blogiini ne kirjani, jotka tapahtuvat kokonaan tai osittain Helsingissä. Olisi ehkä hyvä, jos Nuorisokirjailijoiden matrikkeliin tulisi myös Helsinki yhdeksi aiheeksi Helsinki.
Sekä Aurora että kyynäränpituinen Lucia Olavintytär seikkailevat Helsingissä, Aurora 1900-luvun alussa ja Lucia 1500-luvulla Vanhassa Helsingissä.

Kokonaan Helsingissä tapahtuu:
Aurora ja Pietarin serkut. Kirjapaja, 1993 (julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen) Helsingin keskusta. Aurora asuu tädin luona Bulevardilla ja opiskelee Ateneumissa.
Melkein kokonaan Helsingissä:
Pako Tallinnaan, Lasten Keskus. 2006. Helsinki syksyllä 1562. M/V-kuvitus Matti AmnellPako .

Osittain Helsingissä:
Aurora, Vaahteralaakson tyttö. Kirjapaja, 1991, 2. painos 1992 (julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen) Aurora ja Iida lähtevät Helsingistä siirtolaisiksi Kanadaan.

Anna Amnell: Aurora ja Molly. Kirjapaja. 1999 M/V-kuvitus Matti Amnell.
Anna Amnell: Lucia I, 2004. Lasten Keskus (osittain Helsingissä)

Kirjoita Hesarin blogiin kommenttisi Helsinki-aiheisista lasten- ja nuortenkirjoista, joita olet lukenut lapsena tai aikuisena.