Mika Waltari 100: Kun Waltarikaan ei kelpaa

Kuva: anna amnell
Tänään iltamyöhään kohtasi rautatieasemalle menijää tällainen koristelu. Se toi mieleeni keskiajan, jolloin toisinajattelijat ja muut epätoivotut henkilöt laitettiin häkkiin ja häkki nostettiin tienristeykseen kaikkien nähtäväksi.


Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään 19.9.2008 Mika Waltarin 100-vuotispäivänä:

"Mika Waltarin (1908-79) asema suomalaisten lempikirjailijana on niin vakaa, että ajatus hänen kiistanalaisuudestaan saattaa yllättää. Hän ei kuitenkaan nauttinut oman sukupolvensa kirjallisuuspiirien jakamatonta suosiota. Vielä niinkin myöhään kuin 1995 ilmassa oli taistelun henkeä, kun Markku Envall, Kaija Valkonen ja Juha Virkkunen keskustelivat Envallin edellisvuonna ilmestyneestä Waltari-kirjasta Suuri illusionisti. "
(Matti Ripatti: Waltarin ja Virkkusen muistoksi. HS/Radio & Televisio 19.9.2008)
YLE 1:n ohjelma klo 13.00 (87,9 MHz, uusinta 20.9.klo 8.05)

Lisäys: Kiinnostava ohjelma. Huomaa uusinta!

Ei nauti myöhäisempienkään sukupolvien "jakamatona suosiota". Taistelun henkeä oli vielä vuonna 2005, kun yritin saada aikaan keskustelua Waltarista Kiiltomadossa, kirjallisessa nettikeskustelussa, seuraavalla lyhyellä ja mahdollisimman "vaarattomalla" alustuksellani:

Sitä unohtaa välillä, että Suomessa on sellainen maailmanmaineeseen kohonnut kirjailija kuin Mika Waltari. Luen pitkästä aikaa Mikael Karvajalkaa ja huomaan olevani Waltarin tekstin lumoissa.

Ovat olleet muutkin. 19. painos on menossa. Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim ovat yhdessä laajempi kuin Tolstoin Sota ja rauha. Edessä on kiehtova matka 1500-luvun maailmaan.

Mikähän teki suomalaisesta Waltarista kansainvälisen menestyskirjailijan, jota luetaan yhä, kansainvälisen klassikon?
(Mika Waltarin lumoissa. Pirkko Anna Amnell. Kiiltomato 20.01. 05 klo 20:39.)

Kommentoijat siirsivät heti keskustelun Sillanpäähän, marksilaisuuteen ja fasismiin, vaikka Waltarillekin löytyi muutamia ystäviä. 26.1. mennessä kommentteja oli tullut jo 42, ja keskustelu oli siirtynyt Waltarin naiskuvasta yleensä feminismiin, postmodernismiin ja dekonstruktioon.

Keskustelua moitittiin vanhanaikaiseksi, haluttiin siirtyä "ikuisista Waltareista--eteenpäin, eteenpäin-- rakenteiden purkaminen on nykyinen paradigma, ei sitä tarvitse enää palauttaa näin arkaaisen ajatteluun ja keskusteluun." (nimimerkki "significant first" 25.01.05 klo 18:08).

Sitten suositeltiinkin minulle nykyaikaista maailmankuvaa, johon tutustumisen voisin aloittaa "kari enqvististä jne". (Nimimerkki "mot 26.01.05: 8:11)

Kiiltomadon keskustelut poistettiin, joten niitä ei voi lukea netistä, mutta olen tulostanut kaikki keskustelut, joihin osallistuin, todistukseksi siitä, millaista suomalainen kirjallinen keskustelu oli vielä vuonna 2005. Uskon, että monet muutkin tallensivat noiden aikojen keskusteluja. Niissä olisi paljon luettavaa.

Mika Waltari -muisto

Kun vaaditaan liikaa: Yuppie flu. Juppiflussa

Juppiflunssa (yuppie flu) on psykologinen stressitila, joka lamauttaa lahjakkaiden ihmisten suorituskykyä ja aiheutttaa pitkäkestoisia flunssan kaltaisia oireita.
Näin kirjoitti David Harvey vuonna 1990 kirjassaan "The Condition of Postmodernity. An Enquiry into the Origins of Cultural Change." (sivulla 287)

Tuli taas eteen tämä toisinaan kiistanalainen termi, josta käytetään nykyään nimitystä CFS tai CFIDS (chronic fatigue immune dysfunction syndrome, "krooninen väsymys- ja immuunihäiriöoireyhtymä").

Väitetään, että se olisi perinnöllinen taipumus, mutta minusta näyttää, että lahjakkailta nuorilta ihmisiltä vaaditaan aivan liikaa varsinkin nykyään. Ei ihme, että he sairastavat jatkuvasti, kaikkein velvollisuudentuntoisimmat viikonloppuisin. Jos työpaikan henki on vielä huono, sairastelu jatkuu ja jatkuu.

Milloinkahan työnantajat ja esimiehet ja -naiset tajuavat, että ihmisten ryöstöviljely on paitsi moraalitonta myös typerää?

Syksy 2008 muoti: kukonaskelkuvio

Abiturienttisyksyni kukonaskelkuvioinen takki olisi jälleen muotia.
Erilaista nyt: mustaa, mustaa, violettia. Mikä hyvänsä hameenpituus käy.

Syksy 2008

 

kotona

Mika Waltari-muisto

Olin American Field Service -vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa 1950-luvun lopulla. Bostonista kotoisin olevan AFS-perheeni isä oli opiskellut yliopistossa kirjallisuutta, mutta lähtenyt sodan jälkeen liikemieheksi Montanaan. Olohuoneessa oli yksi seinällinen kirjoja, mitä en ollut odottanut amerikkalaisesta perheestä. Kirjahyllyssä oli Shakespearen teosten vieressä Mika Waltarin "Sinuhe". Tuo muisto lämmittää yhä mieltäni vielä 50 vuoden jälkeen.

Sinuhe egyptiläinen (1945) ilmestyi englanniksi lyhennettynä vuonna 1949 Naomi Walfordin kääntämänä. Se oli eniten myyty kirja Amerikassa tuona vuonna. Siitä tehtiin Hollywood-elokuva vuonna 1954. Sen ajan Yhdysvalloissa Suomesta tiedettiin vain Sibelius, talvisota ja se että Suomi oli maksanut velkansa. Ja ennen kaikkea Mika Waltarin "Sinuhe".

Mika Waltari on tullut minulle erityisen läheiseksi sen jälkeen, kun olen kirjoittanut historiallisia nuortenromaaneja 1500-luvusta. Waltari sopii esikuvaksi, sillä hän saa historian elämään.

Mika Waltari -seura

Suomalainen tarvitsee kielitaitoa

HBL:n eroava päätoimittaja Max Arhippainen muistaa myös meitä suomenkielisiä lukijoitaan jäähyväiskirjoituksessaan. Hän sanoo, että ruotsinkieliset ovat kuin jäälautta, joka on pienenemässä ja pienenemässä. Sen ympärillä on yhä kasvava määrä sohjoa, joka on osittain sulavaa lauttaa ja osittain ympäröivää vettä. Vesi ja jää ovat kuitenkin samaa elementtiä. Metafora: ero ruotsinkielisten ja muiden ruotsía osaavien suomalaisten välillä ei ole suuri. Siksi ruotsinkielisyyden Suomessa tulee olla inklusiivista ei ekslusiivista.

Tämän epävirallisen käännöksen jälkeen alkutekstiä:

"Runt den hårda kärnan av flaket finns en växande issörja. Sörjan är både en del av isen och en del av det omkringflytande vattnet.
Vatten och is är i grunden samma element. Också på den punkten fungerar metaforen - skillnaden mellan det finska och det finlandssvenska är i grunden inte så stor. "

Lue koko pääkirjoitus:
Max Arhippainen: Ett återbesök på isfaket. HBL/Pääkirjoitus 4-9-2008)

Meidän suomenkielisten on pakko osata ruotsia, ainakin niiden meistä, jotka joutuvat perehtymään historiaan ja kulttuurihistoriaan. Suurin osa historiastamme on tallennettu ruotsiksi.

Meidän pienten kieliryhmien edustajien tulisi opiskella mahdollisimman monia kieliä. Ennen luettiin meilläkin oppikouluissa suomen lisäksi ainakin neljää kieltä: ruotsia, saksaa, englantia, ranskaa tai latinaa.

Jotkut oppivat kieliä erittäin helposti kuten lapsuudenystäväni, joka puhuu kuutta kieltä. Tyttäreni on tullut onneksi kummiinsa ja puhuu sujuvasti suomea, englantia, ranskaa, espanjaa, saksaa ja kiinaa. Hän oppi espanjan ja saksan kanadalaisessa koululaitoksessa, jossa oppilas voi halutessaan opiskella lukiossa useita kieliä. Toinen pojistani oppi siellä koulussa englannin lisäksi ranskaa ja kiinaa, toinen erikoistui matematiikkaan ja valitsi vain pakollisen toisen kotimaisen eli ranskan kurssin. Kielilinjat takaisin myös suomalaisiiin kouluihin!

Turistien suosikki

Helsinki Cathedral
Originally uploaded by amnellanna

On vaikeaa saada Tuomiokirkko-näkymästä kuvaa, jossa olisivat mukana kaikki sen ainekset: kirkko, kellotapuli, Nikolauksen kappeli, "Rakastetun tsaarin" patsas, portaat, apostolien patsaat.
Yhtä hyvin siihen kuuluvat myös turistibussit ja kirkkoa kuvaavat turistit.

Ohrana

Kuva: Anna Amnell '
Ohranan talo on Kultakalan korttelin vanhin talo (1888) Korkeavuorenkadun ja Punanotkonkadun kulmassa. Venäjän valtiollinen poliisi (=Ohrana) toimi tässä talossa 1900-luvun alussa. Talossa asui venäläisiä perheitä, ja siinä oli hissi, joka toimi ihmisvoimin, sotilaat veivasivat sen ylös ja alas.

Klikkaa sanaa 'Ohrana', jotta näet muita kuviani tästä samasta talosta.

Häggman, Tarkka, Greer: Lukutaito ja uskonto

Italialainen kulkukauppias kirjakoreineen 1500-luvulla. Myytävänä kirjoja "lapsille", luultavimmin ohuita kirjasia, joissa on rakkautta, seikkailuja ja hartautta.

Vasta ilmestyneessä suomalaisen kustannustoiminnan historiassa (Kai Häggman: Paras Tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle.)esitetään kirkko lukutaidon ja kirjallisuuden esteenä. Näin Pekka Tarkka kirja-arvostelussaan:

"Painettu sana on pannut ovelasti kampoihin kirkon, aatteellisten järjestöjen ja kirjakartellinkin rajoittaville toimille.-- Häggman tekee eron pappien vaatiman ulkoluvun ja aktiivisen lukutaidon välillä. Seitsemän veljeksen pojat joutuivat tuskalliseen kurimukseen lukkarin tuvassa. Vain Eero oppi aktiivisen lukutaidon". (Pekka Tarkka: Kirjan ja rahan liitto aitoi yli esteiden. HS/Kulttuuri 12.9.2008)

Ei kuulosta todelta. Suomalaiset siirtolaiset herättivät huomiota 1900-luvun alun Pohjois-Amerikassa: he osasivat lukea päinvastoin kuin monista muista maista tulleet siirtolaiset. He olivat oppineet lukemaan siellä lukkarinkoulussa ja pirtinpenkillä äidin polvella. Kinkereissä taidot tentittiin. Jukolan seitsemän poikaa on hyvin pieni otos Suomen kansasta.

Uskonnon ja kirkon mitätöinti lukutaidon ja kirjallisuuden kehittymisen yhteydessä on myös täysin vastoin sitä, mitä olen lukenut uskonnon vaikutuksesta esimerkiksi englantilaisten lukutaitoon ja kirjallisuudenhistoriaan.

Syvällisen henkilökohtaisen uskon kaipuu sai ihmiset lukemaan ja ostamaan kirjoja jo varhain, vaikka painetutkin kirjat olivat kalliita. Loistavan King James -raamatun lukeminen ääneen kodeissa ja kouluissa antoi laajan sanavaraston, loi pohjan kielitajulle ja kaunokirjallisuudelle englanninkielisessä maailmassa. Raamatulla on ollut suunnaton vaikutus maailmankirjallisuuteen - ja on yhä esimerkiksi Nobel-kirjailija Toni Morrisonin tuotannossa.

Raamatun sisältö ei ole yksitoikkoista, sisällön skaala on valtava: herkkää rakkausrunoutta, kuvottavia primitiivisen yhteiskunnann machomiesten puuhia ja sotakuvauksia, pitkiä sukuluetteloita, elämänviisautta, rakkautta ja intohimoa, yliluonnollisia tapahtumia, lämmintä ihmisen heikkouden ymmärtämistä. Juutalaisten mielestä myös huumoria, mutta heillä taitaa olla parempi huumoríntaju kuin muilla. Lassi Nummen Jobin kirja -suomennokset ovat samaa tasoa kuin King James.

Luen juuri Germaine Greerin uusinta kirjaa "Shakespeare's Wife." 2008 (2007)). Feministitutkijana maailmanmainetta saanut, Cambridgessä väitellyt Shakespeare-tutkija Greer on opettanut kirjallisuutta monien maiden yliopistoissa.

Greer kirjoittaa, että 1500-luvun Englannissa uskonpuhdistus ja lukutaito kuuluivat tiiviisti yhteen. Katoliset uskoivat pelastukseen rukouksen ja rituaalien kautta, mutta protestantit uskoivat sanaan eli Raamattuun. Uskonpuhdistusta ei olisi voinut tapahtua ilman kasvavaa lukemisen halua. Lukutaidottomuus merkitsi osattomuutta sekä uskon että taloudellisen menestymisen alalla. Köyhimmissäkin kylissä oli naisia jotka opettivat lukemaan (dame schools). Kirjoitustaitoa ei pidetty yhtä tärkeänä.

Talvisin oli aikaa opetella lukemaan ja lukea Raamattua ja hartauskirjallisuutta. Kun lukutaito oli saatu, luettiin muutakin. Kulkukauppiaat kantoivat koreissaan kirjasia, joista ahmittiin tarinoita uskomattomista seikkailuista. Niin alkoi kirjallisuuden voittokulku kansan keskuudessa. Mutta siihen tarvittiin kansankielistä kirjallisuutta, jota oli itsenäisissä maissa.

Jo 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Englannissa ostettiin kirjoja miljoonittain! Uusimman tutkimuksen mukaan hartauskirjat ja teologiset teokset olivat silloin kaikkein suosituinta kirjallisuutta. Välillä on väitetty ihan muuta. Tutkijat kysyvätkin : Antavatko nykyajan historioitsijat aina rehellisen kuvan menneisyydestä vai vääristelevätkö he historiaa puolustaakseen omia aatteitaan?
Lisäys kadonneen linkin vuoksi:
Kari Konkola ja Diarmaid MacCulloch kirjoittivat vuonna  2004 History Today -lehdessä 1500-1600-luvun Englannin suosikkikirjailijoista. Lukutaito oli melko yleistä, mutta kirjat olivat silloin kalliita. Ostettiin vain niitä kirjoja, joista oltiin todella kiinnostuneita. Vuosisatojen vaihteessa suurin osa kansasta osasi lukea. Kirjoja ostettiin miljoonittain!  
Meille on annettu sellainen käsitys, että tuon ajan suosikkeja olivat William Shakespeare ja Thomas Hobbes [filosofi, "kaikkien sota kaikkia vastaan"].  Konkola ja MacCulloch tutkivat sen ajan tilastoja: Suursuosikkeja olivatkin hartauskirjat ja teologiset teokset. Puritaanioppinut William Perkinsin kirjoja myytiin kaksi kertaa enemmän kuin Shakespearea. Hobbesin vaikutus omana aikanaan oli hyvin vähäinen. Kirjoittajat kysyvätkin: antavatko historioitsijat rehellisen kuvan menneisyydestä? (Reformation Bestsellers. - History Today. Vol. 53. Oct 2003. S. 23-29.)
Kokonaan eri asia on se, mitä entisaikojen kirjailijoita arvostetaan nyt.
(siirretty toisesta, lakkautetusta blogistani)

Lisäys: Lue myös Luku- ja kirjoitustaitoinen 1700-luvun torppari

Photo Friday: 'Relationship'

Brothers - or sister and brother?

Syksy kaupungissa

 

Syksyn kauneutta voi nähdä vaikkapa iltakävelyllä kukka-asetelmissa.

Lyhytkasvuisuus

Anthonis van Dyck: Kuningatar Henrietta Maria ja Sir Jeffrey Hudson (1619–1682)
Aateloitu maatyöläisen poika Sir Jeffrey Hudson eli jännittävää elämää, osallistui sotaan ja kaksintaisteluun, joutui kahdesti merirosvojen vangiksi.

Koska olen kirjoittanyt lyhytkasvuisesta tytöstä, minulta kysytään usein, voiko nyt kukaan ihminen olla kyynärän mittainen ja eikö tarinani kyynärän mittaisen tytön seikkiluista ole epäuskottava. Lue lisää Jeffreystä ja vielä pienemmästä Lucia-nimisestä meksikkolaisesta naisesta. Maasta se pienikn ponnistaa!

Väriä syksyyn: Friendly Site Award

Kaikille bloggaajille!

Erityisesti Pakinaperjantaille ja Tarinamaanantaille ja niihin osallistuville!

Taideteos

 

Kamppi, Helsinki
Eva Löfdahl: Leverty
Klikkaa alla olevia sanoja "Löfdahl Leverty", jotta näet kaikki kuvat tästä taideteoksesta.

Blogging Mentor Award: Blogimentorini

Kuka on ollut mentorisi bloggaamisessa?

Aloin bloggaamaan kesäkuun 2. päivänä vuonna 2005. Haluan kiittää seuraavia bloggaajia siitä, että he ovat auttaneet tavalla tai toisella minua bloggaamisessa näinä vuosina:

Kirsti
Saara (Hyvää vointia!)
Vanhanaikainen
Hanhensulka (Toivon, että viihdyt uudessa kotimaassasi!)
Jura Jukola
Maalainen
Jukka Kemppinen.


Mestarin ja oppilaan suhdetta on esiintynyt kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Kuuluisia opettajia ja oppilaita ovat olleet esimerkiksi Aristoteles ja Aleksanteri Suuri, Paavali ja Timoteus. Sana mentori tulee kreikasta: Odysseus pyysi Mentoria ohjaamaan poikaansa Telemakhosta, ja viisauden jumala Athena otti Mentorin hahmon ja ohjasi poikaa. Tämä palkinto sopii sekä miehille että naisille.

Vaikka sinulle itsellesi ei ole annettu vielä tätä tunnustusta, voit antaa sen niille bloggaajille, joilta olet saanut apua, neuvoja ja rohkaisua bloggaamisessa.

Erityispalkinto annetaan täällä Ritalle eli Rita Mentorille!

Obama-paperinukke

kuva: Dover Publications

Obama ja McCain ja heidän perheensä ovat saatavissa paperinukkeina. Iltasanomat kertoo "vaalinukeista" nettisivuillaan.

Hyvää mieltä eteenpäin!

Runoilija ja äiti Hallatar haluaa jakaa tänään hyvää mieltä eteenpäin. Yhdyn hänen toivotukseensa.

Haluan muistaa tänään kaikkia ulkosuomalaisia bloggaajia ja erityisesti kahta bloggaajaa, joille suomi ei ole enää tai ei ole ollut koskaan äidinkieli. Taiteilija Marja-Leena Rathje on muuttanut Suomesta lapsena Kanadaan, mutta lukee, puhuu ja kirjoittaa edelleen suomea. Se on suuri saavutus, sillä useimmat lapsina ulkomaille muuttaneet kadottavat siirtolaisuudessa vanhan kotimaansa kielen. Marja-Leena kirjoittaa omaa kulttuuriblogiaan englanniksi, joka on hänen nykyinen ensimmäinen kielensä.

Haluan jakaa nämä tunnustukset myös blogille, jonka kirjoittaja asuu Suomessa, mutta kirjoittajan äidinkieli on viittomakieli, toinen kieli suomi ja kolmas englanti - hänen miehensä on hollantilainen.

En ehdi lukemaan nykyään blogeja niin paljon ja niin usein, kuin haluaisin. Silloin tällöin teen retken johonkin blogiin ja luen siellä sitten pitempään.

Bloggaaminen on tärkeää, sillä blogeissa kieli elää ja kehittyy.

Kiitos myös lukijoille!

P.S. IE:ssä kuvat näkyvät rinnakkain. Onnistuuko muissakin?
Kuvat ja teksti menivät sekaisin Firefoxissa, joten muutin kuvat peräkkäisiksi.

Mies Hercule Poirot'n takana

Me tunnemme naisen Hercule Poirot'n takana, Agatha Christien. Mutta millainen onkaan David Suchet (valokuva), mies joka on ainoa oikea Hercule Poirot useimpien katsojien mielissä ja joka oli paras Poirot myös Agatha Christien mielestä?

Olet nähnyt Suchet'n valokuvan ja nyt voit kuulla Suchet'n puhuvan sekä normaalilla David Suchet -brittiaksentilla että huolella opettelemallaan Hercule Poirot-aksentilla. Ja niin kuin ehkä arvaattekin, hänellä on pehmusteita ("my armadillo suit"). Ne luovat pyylevän Poirot'n, joka on uimarannallakin täysissä varusteisssa: puku, liivit, tyylikäs paita ja solmio, huolellisesti kiillotetut kengät, asuun sopiva hattu, napinlävessä elävä kukka tai belgialaiselta nuoruudenaikaiselta ihastuksenkohteelta saatu kukkakoru.

David Suchet (lue Wikipedian artikkeli) on latvianjuutalaisen lääkärin ja englantilaisen näyttelijättären poika. Äidin puolelta hänen esivanhemmissaan oli ranskalaisia. Suchet on lyhennetty nimestä Suchedowitz.

Suchet oli Aslanin ääni englantilaisessa Narnia -TV-sarjassa. Se sopii hänen maailmankatsomukseensa, sillä hän on tunnustuksellinen anglikaaninen kristitty ja on lukenut Luukkaan evankeliumin äänikirjaksi, joka on hyvin suosittu. Shakespeare-näyttelijä ja TV-sarjan Poirot David Suchet on aateloitu.

Minua Hercule Poirot kiehtoo kovasti, koska hän muistuttaa kovasti isoisääni. Hän oli myös pieni kooltaan kuten Poirot, hymyilevä ja ystävällinen mies. Monet ilmeet ovat samanlaisia.

Kärringen mot strömmen

Opettelemme uusia sanoja HBL:stä. Laitamme joka päivä keittiön seinäkalenteriin "päivän sanan", jonkin erityisen mielenkiintoisen tai täysin ennen tuntemattoman ruotsin sanan tai sanonnan, jonka olemme kyseisenä päivänä huomanneet HBL:ää lukiessamme tai etsineet sanakirjasta.

Tämän päivän sana on "kärringen mot strömmen", jota käytettiin Annikki Karvisesta. "Karvinen är kärringen mot strömmen i en värld av massproduktion." (Camilla Ahlbom: Annikki Karvinen redo för fest. HBL etusivu ja sivut 12-13 Konjukturer sänker inte Karvinen. 8.9.2008)

Siinäpä sana, jonka tunnen omakseni: Tunnen olevani "kärringen mot strömmen" suomalaisessa Internetin ja blogien maailmassa mielipiteitteni ja maailmankuvani vuoksi. Maailma on kuitenkin muuttumassa Suomessakin. Voin välillä kellua myötävirtaan.

Tervetuloa

Olin lievässä flunssassa joululoman 2003-2004 aikaan. En voinut mennä minnekään kylään, ei voitu kutsua ketään kylään. Mitä tehdä? Eräs kirjailija oli kertonut, että on kiinnostava kirjallinen keskustelupalsta nimeltä Kiiltomato. En ollut tiennyt Kiiltomadosta mitään sitä ennen, en edes Kiiltomadon kirjallisuuskritiikistä. Arvelin, että henkevä ja sivistynyt keskustelu piristäsi flunssaista.

Sivupalkista pääset lukemaan kokemuksistani Kiiltomadossa. Olen tulostanut ja tallentanut ne keskustelut, joihin osallistuin, mutta tässä blogissa on vain omaa tekstiäni. Kiiltomadon arkistojen avautumista odotellaan.

Nykyisen Kiiltomadon keskustelut ovat toista maata kuin vuosina 2004-2005.

Tässä blogissa on kirjoituksia, kommentteja ja kuvia eri aiheista.

Herrojen klubit ja ongelmat: Viikset vai ei?

Kuva: Anna Amnell.
Aiheena parta ja viikset. Kuva liittyy kommenttiini, joka on loppupuolella tekstiä.

Siihen aikaan, kun olin vaihto-oppilaana Amerikassa, asuin viikon New Yorkissa hyvin rikkaitten ihmisten alueella. Isäntäväkeni olivat taiteilija-balettitanssija-kotirouva ja lakimies, jonka poikakin oli lakimies. Isä ja poika näyttivät minulle myös New Yorkin "ongelma-alueet" ja olivat suurin piirtein oikeassa ennustuksissaan New Yorkin tulevaisuudesta. Perheenäidin kanssa matkustin maanalaisella taidenäyttelyihin ja teatteriin, mutta isän ja pojan kanssa liikuin luodinkestävällä autolla, sillä isä oli ollut mukana kovissa jutuissa ja pelkäsi joidenkin rikollisten kostavan.

Naapurina oli vanha miljonääri, joka vei minut syömään lounasta herrojen klubiin Manhattanille. Se klubi tulee aina mieleen, kun näen gansterielokuvia. Samaa arvokkuutta. Tummaa jalopuuta ja hillittyä tummanpunaista sisustuksessa, panelointi ja paksut matot, jotka vaiensivat askelten ja keskustelun äänet. Juhlapukuisia miestarjoilijoita ja hyvää ruokaa. Vanhus oli älykäs ja maailmaa nähnyt.

Tuo herrojen klubi ja viikko New Yorkissa tulevat minulle monesti mieleen, kun käyn lukemassa professori Kemppisen blogia. Siellä tunnetaan vaikutusvaltaisia ihmisiä ja tiedetään asioita, joita me tavalliset pulliaiset emme tiedä. Kemppisen blogissa on mausteena kansanomaisuutta - sanoisinko "rahvaanomaisuutta" - sekä sanastossa että aiheiden valinnassa, joten se vetää puoleensa monenlaisia kävijöitä. Onhan blogin kirjoittaja myös runoilija ja kirjailija, joka osaa luoda kontrasteja. Tuloksena on megablogi.

Käy siellä naisiakin. Minäkin kurkistan sinne yleensä joka päivä ja toisinaan unohdan P.G. Wodehousen viisaan lauseen "Aunts Aren't Gentlemen " ja osallistun keskusteluun.

Tänään keskustellaan Kemppisen blogissa viiksistä. Kommenttini:

Viiksiä on monenlaisia, ja niiden kantajilla on monenlaisia maailmankatsomuksia. Katsokaa vaikkapa kuvia maailman parhaista parroista ja viiksistä. On Dali-viiksiä ja Mark Twain -viiksiä. On papin ja anarkistin näköisiä miehiä.

Joillekin viikset kasvavat, ja heistä se saattaa olla hauska asia. Entä jos (vapaaehtoisen) viiksien pitämisen syynä onkin lähinnä arjen piristäminen, ilon lisääminen elämään?

Parta on ihan luonnollinen asia. Ei maksa mitään. Toiset pitävät parrasta ja viiksistä, toiset eivät.

P.S. Netti on ihmeellinen. Eräs vanha miljonääri oli naapurina perheelle, jonka luona asuin vaihto-oppilasvuonna viikon New Yorkin lähellä White Plainsissä (Scarsdale). Hän antoi minulle lahjaksi kirjansa, joka on kuljeksinut vuosikymmenet kirjakaapeissamme. Nyt huomasin, että mies oli paljon rikkaampi ja kuuluisampi, kuin olen tiennyt ja hänen kirjansa on keräilykappale, joka kertoo kiinnostavasta New Deal -ajan oikeusjutusta. Nyt koetan löytää sen kirjan lukeakseni sen ensi kerran.

Huomaan sen ajan Time-lehden jutuista myös sen, että hän oli vasta vähän yli 60-vuotias minun tavatessani hänet, mutta minun kaltaiseni teinityttö koki sen ikäisen miehen vanhuksena!

Photo Friday: The Ordinary

The ordinary in Zagreb City Museum

Ilotulituskilpailu

Ilotulituskilpailu näkyi meillekin asti.

Klikkaa kuvia, jotta ne ne suurempina tai katso tästä koko ryhmä suurimmassa koossa.

Vaihteluja maisemassa

Jospa olisin pystynyt tallentamaan tämän iltapäivän värit niin hillityn kauniina, kuin mitä ne olivat-




Eilen palolaitoksen yllä leijui mahtava pilvi.

Kokeilu

Idän pikajunakirjoitus Wordlessa

Idän pikajuna: pysäkkinä Zagreb

Hotel Esplanade, Zagreb

Miltei vastapäätä Zagrebin rautatieasemaa keskuspuiston varrella on kaupungin hienoin hotelli Hotel Esplanade, joka oli heti valmistuttuaan eli 1920-luvulta asti eräs Idän pikajunan pysähdyspaikoista.

Olimme vuosi sitten Zagrebissa ja koska asuimme sukulaisemme luona, yösijaa ei tarvinnut etsiä. Hotel Esplanade on viiden tähden hotelli, joten sinne ei olisi ollut varaa mennä asumaan.

Siellä ovat yöpyneet muiden muassa Charles Lindberg, Orson Welles (jolle on nimetty sviitti), Stewart Granger, Woody Allen, Lawrence Olivier ja Vivian Leigh, Elizabeth Taylor ja Richard Burton - ja Agatha Christie, jonka kirja "Idän pikajunan arvoitus" on tuttu myös elokuvista.

Vuonna 1929 länteen matkalla ollut Idän pikajuna juuttui viideksi päiväksi lumeen 130 kilometrin päässä Istanbulista nykyisen Çerkezköyn kohdalla. Tämä tapaus innoitti Agatha Christien kirjoittamaan "Idän pikajunan arvoituksen".

Belgialainen Georges Nagelmackers perusti vuonna 1876 yhtiön, jonka makuuvaunuin ja ravintolavaunuin varustetut 1. luokan junat kulkivat Euroopassa. Yhtiön lippulaiva Idän pikajuna (Express d'Orient, myöhemmin Orient Express) alkoi kulkea kahdesti viikossa Pariisista Mustan meren rannikolle, josta höyrylaiva vei matkustajat Konstantinopoliin. Sinne oli suora yhteys jo vuodesta 1889 lähtien. Matka kesti 67,5 tuntia.

Ensimmäinen maailmansota keskeytti Idän Pikajunan toiminnan. 1920-luvulla vanhat puiset makuuvaunut ja ravintolavaunut korvattiin uusilla sinisen ja kullan värisillä teräsvaunuilla.



Zagrebin rautatieasema on ollut eräs Idän pikajunan pysäkeistä.
Sotien välillä toimi myös Simplon Orient Express reitillä Pariisi - Dijon - Lausanne - Milano - Venetsia - Trieste - Zagreb - Belgrad - Sofia - Istanbul. Time- lehti kertoo matkasta Idän pikajunalla vuonna 1935 ja dramaattisesta välikohtauksesta Zagrebissa.

Toinen maailmansota lopetti varsinaisen Idän Pikajunan toiminnan. Vuoden 1947 jälkeen Idän pikajunan korvasivat vähitellen Itä-Euroopan kommunistimaiden omat junat. Idän pikajuna kulki sen jälkeen vain lyhyempiä reittejä muualla Euroopassa.

Nykyään on mahdollista kulkea Idän Pikajunan reittiä monilla junilla.

Zagrebin asema esiintyy myös eräässä James Bond -elokuvassa, mutta ei näkyvissä todellisena, sillä sitä ei voinut elokuvan tekemisen aikoina kuvata. Aseman ruusunpunainen väri ei olisi sopinutkaan elokuvan karuun kohtaukseen kylmän sodan ajalta.

Agatha Christie matkustaa Idän pikajunalla British Museumin sivuilla oleva artikkeli kertoo, että kirjan syntymiseen vaikutti kirjailijan eräällä Orient Express -matkallaan kokema episodi: tulvan aiheuttama kahden päivän pysähdys Kreikassa ja junassa ollut kiinnostava kansainvälinen seurue.

Puhelin ennen kännyköitä ja nettipuheluja

Keskusneidit ahkerina

Vanhoissa elokuvissa ja TV-sarjoissa, jotka kertovat ajasta ennen matkapuhelimia, voidaan saada aikaan erityistä jännitystä ja kiinnostava juonia. Mitä olisivat Miss Marple ja Hercule Poirot ilman noita vanhanaikaisia puhelimia? Myös Morsen alkuvuosina oli käytössä lankapuhelin.

Niillä, joiden kotona oli Suomessakin jo hyvin varhain puhelin, linja oli yleensä niin huono, että puhelimeen piti huutaa. Monet puhuvat edelleen kovalla äänellä puhelimeen, vaikka se ei ole enää tarpeen.

Vaihto-oppilaana amerikkalaisessa perheessä totuin siihen, että puhelimessa sai rupatella. Puhelimen keksimisen maassa Kanadassa puhelinta pidettiin niin tärkeänä ihmisten mielenterveydelle, että paikallispuhelut olivat ainakin 1980-luvulla Torontossa ilmaisia, sisältyivät pieneen perusmaksuun ja kaukopuhelut olivat hyvin halpoja suurten juhlapyhien aikoihin, jotta siirtolaiset saivat soittaa omaisilleen eri puolille maailmaa.

Eräs kanadansuomalainen ystäväni sanoi kuitenkin, ettei osaa rupatella puhelimessa, kun soittaminen oli hänen lapsuudessaan Suomessa niin kallista, että sillä hoidettiin vain pakolliset asiat ja mahdollisimman lyhytsanaisesti. Keskusneiti saattoi kuunnella puheluja, joten mitään intiimiä ei saanut paljastaa.

Ensimmäinen ikioma puhelin oli minulla vasta sitten, kun muutin mieheni ja pikkupoikamme kanssa pois opiskelija-asuntolasta Punavuoreen hyvin halpaan yksiöön, joka sijaitsi ruumisarkkuvaraston yläpuolella. Asunto oli pieni, vain huone, keittokomero ja isohko eteinen, jossa nukuimme, koska huone oli hyvin kylmä. Samassa eteisessä nukkui myös pieni poikamme.

Eräänä päivä puhelin soi lapsen nukkuessa päiväunta. Vastasin puhelimeen heti, mahdollisimman hiljaa ja pehmeällä äänellä, jotta en herättäisi lasta. Puhelimessa oli tuntematon mies, en edes muista, mitä asiaa puhelu koski, mutta mies pitkitti ja pitkitti keskustelua. Lopuksi hän sanoi: Neiti, emmekö voisi tavata? Teillä on niin pehmeä ja kaunis ääni.

Kiinnostava rakennus

 

Tämän rakennuksen voi nähdä metron ikkunasta oikealla, kun menee itäänpäin Helsingin keskustasta. En tiedä tarkalleen, mikä rakennus tämä on, mutta se on aina kiinnostanut minua. Lieneekö se vanha kaasulaitoksen varasto? Toivottavasti sitä ei pureta. Tuollaisesta rakennuksesta voisi saada aikaan vaikka mitä.

Terve sielu terveessä ruumiissa

 

Zagrebilainen kalaravintola

Kahden tietokoneen loukku

 

Elokuun viimeisen päivän taivas. Sadetta viime päivinä.

Olen joutunut kahden tietokoneen loukkuun. Muutaman vuoden vanhasta kannettavasta rikkoutui levyasema, ja se tuotti muutenkin ongelmia. Uusi kannettava on niin hieno, että vanha printteri-tulostin ei sovi yhteen sen kanssa - välillä en oikein minäkään.

Kun kirjoitan nykyään, laitan tekstin muistitikulle ja käyn tulostamassa sen toisen koneen avulla. Gmail on myös kätevä, sillä tekstin voi lähettää itselleen sähköpostiin ja tulostaa toisen koneen avulla suoraan sähköpostista. Suurempi ongelma on vanhojen tekstien kanssa. Ne ovat tallessa milloin milläkin tavalla, ja muuntelu tuntuu minusta vaikealta. Laitoin jopa koneeseen ilmaisen kokeiluversion ohjelmasta, jolla muuttamisen pitäisi sujua vaivattomasti. Ei sujunut.

Tulostan tekstin usein, sillä paperilta huomaa aivan eri asioita kuin tietokoneen näytöltä. On myös hauskempaa lojua sängyssä, nojata tyynykasaan ja korjata tekstiä värikynä kädessä.

Me konservatiiviset jäärät

Luen aina Anna-Stina Nykäsen kirjoitukset, sillä hän kirjoittaa älykkäitä, hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja Hesariin. Tämän päivän Hesarissa hän käsittelee "antiradikalismia" eli kommentoi tutkijoiden Purhonen & Hoikkala & Roos tämänvuotista kirjaa "Kenen sukupolveen kuulut?" Kirjan sanotaan perustuvan haastatteluihin. (Anna-Stina Nykänen: Antiradikaalit eivät juhli. Suurissa ikäluokissa on niitäkin, joita 1960-luvun radikalismi on aina ärsyttänyt. HS/Sunnuntai 31.8.2008)

Nykäsen haastattelema tutkija Semi Purhonen, yksi kirjan kirjoittajista, väittää, että antiradikaalit arvostavat lapsuuteensa kuulunutta kovaa kuria, kaipaavat auktoriteetteja, haukkuvat feministit, monikulttuurisuuden, mustat [Artikkeli käyttää heistä rasistista ilmausta, jota en ottaisi blogiini edes lainaukseen.], ympäristönsuojelun, kettutytöt, venäläiset - jupit. Vaikka olen suurta ikäluokkaa vanhempi konservatiivinen jäärä, en tunnista itseäni tuosta. Ihmettelen, millä perusteella haastateltavat on valittu.

Ensinnäkin kaikki antiradikaalit eivät ole äärioikeistolaisia. Jos olisin asunut Englannissa, olisin äänestänyt Tony Blairia. En arvosta "kuria", en kaipaa auktoriteetteja. En ole rasisti, arvostan sekä suomalaisuutta että monikultturisuutta, olen sellainen feministi joka tunnustaa sekä miehen että naisen erilaisuuden ja oikeudet, kannatan ympäristönsojelua, olen kirjoittanut tyttökirjasarjan venäläisen äidin ja suomalaisen isän tytöstä jne.

Nähtävästi tutkija on niin nuori, ettei hän voi todella tietää, millaisia olivat ja ovat antiradikaalit. Se ei ole ihme, sillä Suomessa on alettu käsitellä lähihistoriaa avoimemmin vasta aivan viime aikoina. Lähihistoriaa tulkitaan yleensä vasemmistolaisten, usein entisten taistolaisten ja muiden äärivasemmistolaisten näkökulmasta. Tämän tuo Purhonen itsekin esille väitöskirjassaan.

Normaali itsesuojeluvaisto ja terve järki suojelivat nimittäin suurinta osaa suomalaisista Neuvostoliiton houkutuksista. Meidän konservatiivisten jäärien mielestä suomalainen äärivasemmistolaisuus oli kollektiívinen mielenhäiriö, josta Suomi ei ole toipunut vieläkään.

En ole voinut koskaan sietää äärivasemmistolaisuutta. Suomessa ei vieläkään tajuta, kuinka äärivasemmalla Suomi oli 1960- ja 1970-luvulla. Kun olimme juuri muuttaneet Kanadaan vuonna 1979 ja katsoimme TV:stä kanadalaisen vasemmistopuolueen New Democratic Partyn eli NDP:n puheenjohtajan haastattelua, olimme pudota sohvalta: hänhän puhuu Neuvostoliitosta niin kuin Suomen perustuslailliset! Ja kuitenkin Kanadassa olivat koululaitos, terveydenhoito ja lapsiperheiden tukeminen (lapsilisät 18-vuotiaaksi asti, kotona olevien opiskelijoiden vanhemmille verohelpotukset, lasten vaatteet verottomia jne) tuolloin paljon paremmalla kannalla kuin on ollut koskaan Suomessa.

"Monessa asiassa he ovat saaneet myöhemmin tuntea olleensa oikeassa - Neuvostoliiton hajoaminen oli heille voitto --pienen radikaalien ryhmän merkitystä helposti myös liioitellaan." Olen täysin samaa mieltä. Ja varsinkin tästä Purhosen arviosta: "1960-luvun radikaalit ovat kaikesta huolimatta niin näkyvä ryhmä edelleen, että se ärsyttää -- antiradikaaleja voivat [taistolaisten yms] muistelot kyllästyttää." Vielä enemmän, ne tympäisevät.

Esimerkiksi suomalainen aikakauslehdistö paapoo näitä entisiä ja nykyisiä Neuvostoliiton ihailijoita niin paljon, että olen tympääntynyt suomalaisiin lehtiin täysin ja ostan yleensä vain ulkolaisia lehtiä. Näin tekevät monet nuoremmatkin ihmiset ja ihan samasta syystä: ulkolaisissa lehdissä ei tule vastaan jatkuvia isä aurinkoisen lasten ja lastenlasten "pyhimyskertomuksia".

Helsingin Sanomat kirjoittaa nykyään uskomattoman avoimesti politiikasta. Tämän päivän varsinainen ilonaihe oli Jaakko Lyytisen "Pakkasukon paluu". Olen tullut nähtävästi viime aikoina siinä määrin aivopestyksi täällä Suomessa, että olin jo alkanut ajatella, että miksi ihmeessä me läksimme Suomesta pois niinkin myöhään kuin vuonna 1979. Eikö kaikki ollut jo silloin ohi? Voi hyvänen aika, ei. Tuon Lyytisen kirjoituksessaan kuvaaman Neuvostoliittoa ylistävän karmaisevan "Hyvää päivää pakkasukko" - laulunkin julkaisi Love Records vuonna 1977.

Me "antiradikaalit" olimme todellisia radikaaleja, jotka vastustivat 1960- ja 1970-lukujen poliittista muoti-ilmiötä ja aivopesua, vaikka sitä toitotettiin joka puolelta ja tuettiin valtion korkeimman auktoriteetin taholta.

Haikon kartanossa voi kohdata myös luonnon

Näköala hotellihuoneestamme Haikon kartanohotellissa

Tämän päivän Hesari kertoo kylpylöistä. Se testaa viisi eteläsuomalaista kylpylää, " missä niistä viihtyy parhaiten aikuinen, joka haluaa hemmottelua, hoitoja ja rauhoittavia hetkiä." (Mari Manninen: Kylpyläkierros: Luksusta ja neukkunostalgiaa. HS/Meno & Paluu. 30.8.2008)

Olin viime viikonlopulla ensimmäistä kertaa elämässäni kylpylässä, sillä saimme mieheni kanssa lahjakortin Haikon kartanohotelliiin pojaltamme ja miniältämme, jotka pitävät kovasti Haikosta ja arvostavat varsinkin siellä saatavaa huippukylmähoitoa.

Halusimme näkymän luontoon, mieluiten merelle, ja sellainen löytyi iloksemme meren rannalla olevasta modernista kylpylärakennuksesta. Siellä huoneet ovat myös paljon edullisempia kuin kartanon päärakennuksessa, jossa voi käydä sitten aterioilla ja ihmettelemässä kartanon sisustusta.




Ensikertalaisina halusimme tutustua ennen kaikkea Haikon ympäristöön ja itse kartanorakennukseen. Olimme kahtena päivänä myös Porvoossa, joka liittyy monin tavoin myös Haikon historiaan. Sinne pääsee edullisesti bussilla, joka lähtee aivan kartanon läheltä.



Aamiainen Haikon kartanohotellin suuressa ruokasalissa on elämys, sillä ruokasali on viihtyisä ja brunch täydellinen. Kuvassa osa ruokasalia.

Otin Haikossa ja Porvoossa hyvin paljon valokuvia ja olen laittanut niitä jo muihin blogeihini, varsinkin Aurora-blogiin, jonka teemana on 1900-luvun alku, jota Haikon kartano edustaa tyyliltään. 1800-luvulla rakennuttu kartano tuhoutui tulipalossa vuonna 1911, ja nykyinen kartano valmistui pari vuotta myöhemmin. Lisää tietoa on Haikon kartanon verkkosivulla ja "Haikon kartano" -kirjassa (Soini & Toivanen & Hirvisaari. 2006. 3. painos), jota myydään kartanossa. Haikon historia ulottuu keskiajalle, ja löysin kiinnostavaa aineistoa myös 1500-luvusta.



Huvimaja kartanohotellin puistossa houkuttelee kävelylle



Taidan tehdä vielä syksy- tai talviretken Haikkoon.

What movie star are you?

You are KATHERINE HEPBURN:

You are smart, a real thinker. Every situation is approached with a plan. You are very healthy in mind and body. You don't take crap from anyone. You have only a couple of individuals that you consider "real friends". You teach strong family values. Keep your feet planted in them, but don't overlook a bad situation when it does happen.

I found this quiz in bookbabie's blog.

Kokeile! Vain hyvää tulossa.

Photo Friday: Exercise

the old faithful

Kommentti: Medvedev

Kommenttini Iineksen blogissa

Kuva Medvedevistä ja Angela Merkelistä kävelemässä rinnakkain (lehtikuvassa) oli mielestäni järkyttävä. Merkel oli selvästi vihainen, ja Medvedev tajusi pudonneensa normaalin valtiomiehen roolista hylkiöksi. Sääli häntäkin. Jotenkin luotin hänen avoimeen hymyynsä. Mutta hän on joutunut Putinin kouriin.

Vastaava tilanne oli se, kun Blair astui [tv-uutisissa) kalmankalpeana Valkoisesta talosta lehdistön eteen Bushin kerrottua hänelle Irakin sodan aloittamisesta. Hänenkin roolinsa maailmanpolitiikassa muuttui silloin täydellisesti.

Voi meitä. Tämä vuosituhat menee yhä hullummaksi, ja ainakin minä haaveilin, että tämä olisi kansainvälisen ystävyyden ja järkevän yhteiselon aikakausi. Olemmeko me ihmiset noin mahdottomia?

(20. elokuuta 2008 18:47)

[Alkuperäisessä kommentissa kirjoitin Medvedevin nimen väärin. Olen korjannut sen.)

Vrt. "Medvedev isoleras av väst och öst" (HBL 29.8.2008)

Telemakhos, Zizek, unet, unikakkiainen

Opettajankouluttajan päiväkirjan kirjoittaja Telemakhos kertoo kiinnostavan unen.

Innostuin kommentoimaan, sillä olin nähnyt edellisenä iltana TV-ohjelman, joka käsitteli jotain vastaavaa:

Sosiologi ja psykoanalyytikko Zizek analysoi elokuvia freudilaisuuden näkökulmasta eilen keskiviikkona TV:ssä. Satuitko näkemään? Näytteet olivat karmeita: Hitchcockin Linnut ym. Näin tietysti painajaisunta yöllä. Onneksi se haihtui niin kuin useimmat unet haihtuvat. Jäi vain outo olo.

Joskus olen pitänyt unipäiväkirjaa. Silloin unet muistaa ihan uudella tavalla.

Savossa lapsuudessani ihmisillä oli tapana kertoa toisilleen unistaan, ja niistä keskusteltiin innokkaasti. Ihan niin kuin sinun kotonasikin.

Ukkini käytti kiinnnostavaa vanhanaikaista sanontaa: Kylläpä se unikakkiainen näytti mulle kummallista unta.

Vielä Zizekistä:

Zizekin mielestä on olemassa kivenkova todellisuuden ydin, jota ei voi pukea sanoiksi. Sitten on mielikuvien kerros, joka on varsinainen todellisuus, jossa ihminen elää. Hän pohti näiden kahden asian suhdetta elokuva-analyysissaan.

Miten säilyttää pelargoniat talven yli?

Tällainen vaaleanpunainen Morbacka-pelargonia on ollut minulle tähän kesään asti tuttu vain valokuvista. Minulla ei ole ollut koskaan aikaisemmin lainkaan pelargonioita, mutta tänä kesänä mieheni osti ruokakaupasta harvinaisen isokukkaisen punaisen pelargonian ja sen kukkia katsellessamme muistelimme lapsuuskotejamme, joissa oli joka kesä pelargoniat eteisen ja lasiverannan ikkunalaudoilla.

Sain alla kuvassa olevat kolme pelargoniaa ihan sattumalta, kun menin ystäväni kanssa lohjalaiseen puutarhakauppaan. Siellä oli enää kolme ränsistynyttä pelargoniaa jäljellä. Tunnistin ne heti Morbacka-pelargonioiksi. Päätin ostaa ne, jotta saisin kasvatettua niistä seuraavaksi kesäksi joukon pelargonioita keittiön ikkunalaudalle.

Yllätyksekseni vaaleanpunaiset pelargoniat alkoivat kukkia tarmokkaasti ja ovat tuottaneet paljon iloa jo viikkokausiksi. Nyt mietin, miten saisin ne parhaiten säilymään talven yli. Monet opettajat pitivät ainakin ennen aikaan pelargoniat luokkansa ikkunalaudoilla talvehtimassa. Näin tekivät myös anoppini ja kälyni, jolla oli joka kesä suuri joukko reheviä lohenpunaisia pelargonioita terassilla.

Asuinhuoneet ovat paljon lämpimämpiä kuin luokat, ja olen suunnitellut vieväni nämä talveksi porraskäytävän ikkunalaudalle. Luin netistä mitä erilaisimpia ohjeita siitä, miten pelargoniat säilyvät talven yli. Toiset vievät ruukut kellariin eivätkä kastele kukkia lainkaan, toiset pitävät kukat sisällä ja kastelevat niitä silloin tällöin. Ja aina vaan pelargoniat kukoistavat.

Kiron. Kaksipäinen vauva

Järkyttävä uutinen. Bangladeshissa on syntynyt poikavauva, jolla on kaksi päätä. Millainen mahtaa olla hänen elämänsä?

Maanantaina 25.8. 2008 syntynyt poika nimeltä Kiron on poliisien vartioimassa sairaalassa, sillä yli 100 000 ihmistä on kerääntynyt sairaalan ympärille. Tällaista lasta pidetään Intiassa ja Bangladeshissa jumalana.

Lisäys:

Pienen Kironin vanhemmilla ei ollut varaa lähettää häntä suurempaan sairaalaan hoidettavaksi, päinvaston he veivät hänet kotiin. Lapselle tuli kuumetta ja hengitysvaikeuksia ja hän kuoli elettyään vain muutaman päivän.

I am a Blogging City Bunny

Eikö olekin kivan näköinen ihminen? Photo: Freefoto.com

"Se, mikä erottaa ihmisen city-kanista on oletusten ja tiedon laatu ja määrä" , kertoi Susanne Björkholm -niminen eläin eilen Hesarissa (Aivot ovat tunteellinen elin. HS/Tiede & Luonto. 26.8.2008)

Eikö ole todellakaan muuta eroa?

Ja jos olemme eläimiä, miksi emme elä kuten eläimet. Miksi emme ole yksiavioisia ja uskollisia niin kuin joutsenet? Miksi emme hoida lapsiamme niin kuin eläimet? Esimerkiksi gorilllaemo kantaa lastaan sylissä aina mukanaan, kunnes se on kolmevuotias. Muuten gorilloista tulee häiriintyneitä, sekopäitä, sanovat gorillantutkijat.

Ja jos sanomme ihmistä eläimeksi, miksi emme sano eläintä ihmiseksi?

Idea: Laita juliste pakastekaapin oveen

Ei tilaa kauniille julisteelle? Laita se magneeteilla kiinni pakastekaapin oveen.

Hillittyä tyyliä

Onko Esa Saarinen vaihtanut tyyliä?

Bussin ikkunasta otettu 'paparazzi'-kuva. Keskustassa asuvana voisin, jos haluaisin ja hankkisen toisenlaisen kameran, ottaa jatkuvasti kuvia suomalaisista julkisuuden henkilöistä. Joitakin vuosia sitten Esa Saarinen juoksi usein ulkoiluasuisena lenkille Kaivopuistoon työntäen kaksosiaan vaunuissa. Tämä mediafilosofi on totuttu kuitenkin näkemään yleensä postmoderneissa asuissa ja väreissä.

(Sana 'paparazzi' tulee nimestä Signor Paparazzo, joka on henkilö Federico Fellinin elokuvassa "La Dolce Vita".)

Porvoo: Runebergin koti -museo

Porvoolaisia koululaisia ja taustalla kansallisrunoilijan koti . J.L. Runeberg asui tässä Porvoon empirekaupunginosassa sijaitsevassa talossa neljännesvuosisadan. Pihapiiri ja talon sisustus biedermeier-huonekaluineen ja huonekasveineen kertovat 1850-luvun elämäntyylistä. Erityistä on se, että se on runoilijan koti, jossa on laaja kirjasto. Se kertoo myös perheenisän ja poikien metsästysharrastuksesta. Metsästysretkellä Runeberg halvaantui ja vietti vuosikaudet vuoteessa. Koti kertoo myös Fredrika Runebergista, runoilijan vaimosta.

Valokuvani ovat talosta, pihapiiristä ja puutarhasta. Tutustu perheen elämään ja kotiin Runeberg.netin sivuilla. Valitse kohta "Tutustu kotiin" ja klikkkaa pohjapiirustuksessa olevia huoneita.



Portti Runebergin kotiin.




Kotimuseo kadulta katsottuna



Pihalla


Kuisti



Runebergin kodin piha



Pihapiirin tunnelma tuo mieleen lapsuuden niille, jotka ovat asuneet suomalaisessa puutalokaupungissa.



Runebergien puutarha

Mitä Runeberg merkitsee suomenkieliselle savolaissyntyiselle ihmiselle? Runeberg "Lähteellä"

Kotiliedessä ollut artikkelini 1800-luvun tyylistä eli Viktorian tyylistä.