Havis Amanda ei kastu suihkulähteessään

Tänään 29-4-2009 Juhani Lampi kirjoittaa HS:n Mielipide-osastolla:
"Vuosia sitten suihkut olivat näyttävät, ja veden pärskettä lähteessä oli ilo katsella. Sittemmin jokin kaupungin instanssi vähensi pumppujen paineita, koska putkistot eivät muka kestäneet. Toimenpiteen piti olla väliaikainen, kunnes putket korjattaisiin."

Samaa ihmettelin muutama päivä sitten, kun halusin kuvata Havis Amandan suihkulähdettä. Oli vaikeaa saada kuvaa vedestä. Varsinkin merileijonan suusta tuleva vesisuihku on surkea.

Oma kulkuneuvo

Lastenrattaiden rekisterilaatta

Uusi orkidea tuli taloon

Dendrobium nobile, kotoisin Etelä-Aasiasta, käytetään Kiinassa lääkekasvina.

Saimme tänään lahjaksi tämän kauniin orkidean. Hoito-ohjeita löytyi netistä. Viihtyy ikkunalaudalla, talven kuukausiksi vietävä viileään, siis käytävän ikkunalle tai ystävien luokse verannalle. Tämän orkidean pitäisi kasvaa korkeaksi ja kukkia muutaman kuukauden välein.

Luonnoksia

Kuvittajani uusia luonnoksia. Poikani kuvitti kirjani opiskeluaikanaan.

Millä kirjailija kirjoittaa ja pysyy hengissä?

Millä kirjailija kirjoittaa? (Tämä kirjoitukseni oli Kiiltomadon keskustelupalstalta vuonna 2004.) Vaikka kirjoittaisi lyijykynällä puotipaperille, tarvitsee rahaa ainakin ruokaan, asuntoon ja vaatteisiin.

Kirjailijan häiriöklinikalla (Vuodatus)voi kertoa, mikä painaa mieltä. Kirsti näytti mallia. Mutta jotkut eivät kuitenkaan pidä siitä, että kirjailija "ruikuttaa" kohtaloaan.
Kommenttini sinne vanhaan:

Kyllä kirjailijoiden täytyy saada välillä valittaa tai ainakin kertoa faktaa siitä, mitä kirjailijana toimiminen useimmille meistä merkitsee. Monilla on sellainen kuvitelma, että kaikki kirjailijat hankkivat hyvin.

Kirjoitin ensimmäiset kirjani työn ohella enkä edes kuulunut mihinkään kirjailijajärjestöön pitkiin aikoihin. Toisesta en tiennyt mitään ja toiseen en päässyt - se oli sitä aikaa. En tiennyt kyllä kolmannestakaan. Ei ollut Internettiä.

Kirjailijan on pakko olla aikamoinen idealisti, ja hänen omaistensa myös, jotta kirjoittamista jaksaa harjoittaa vuodesta toiseen. Samahan on tutkijoiden tilanne. Suomi on kovin pieni kielialue, siksi kaikkien tulisi tukea toisiaan.

Nimimerkki "Tee", reippaasti vaan bloggaamaan omalla nimelläsi. Kirjailijan on pakko nykyään mainostaa itseään, jotta hänestä edes tiedetään ja hänen kirjojaan lainataan. Sen verran realisti täytyy idealistinkin olla.

Kun on alkanut kirjoittaa, on jo astunut julkisuuteen. Ja eihän blogiin tarvitsee intiimejä asioitaan suoltaa. Blogatessa tulee kirjoitettua joka päivä jotakin tekstiä, jonka muut näkevät. Se on kurinalaisempaa kuin päiväkirjan kirjoittaminen, mutta stressittömämpää kuin tekstin muokkaaminen julkaisukuntoon. Tämä ero täytyy pitää, muuten bloggaaminen ei ole enää hauskaa.

Kiitos, Kirsti, tästä blogista. Tuo Sinun bannerisi muuten innosti minua laittaamaan kotisivuuni isomman bannerin.

Sikainfluenssa

Näin kertoo Times. Tilanne lienee pahempi kuin, mitä käsitin Suomen TV-uutisista eilen.

HS.fi : sikainfluenssa

Partiolaisten lippuja

Olin katsomassa partiolaisten paraatia ja otin kuvia partiolipuista. Ne muistuttivat minusta keskiajan lippuja ja vaakunoita. Liput liehumassa tuulessa ovat vaikuttava näky.
Klikkaa kuvaa ja katso sitä suurempana.
Kaikki partiolaisten paraatista ottamani kuvat.

Magnolia ja kommentti: monikulttuurisuus

Parhaita asioita Torontossa olivat magnolia, koulut, kissat ja monikulttuurisuus. Niistä oli meidän perheelle eniten iloa ja hyötyä. Minulle myös laaksot olivat tärkeitä tulevan kirjoittamiseni kannalta.

Monikulttuurisuutta sovussa (kommentti kommenttiin, jonka satuin näkemään Vihreässä langassa)
1. kommenttini nimimerkillä "monikulttuurisuus"
Suomalaisuus ja monikulttuurisuus sovussa | 25.04.2009
Eric kysyi: "Olisiko heittää esimerkkiä, missä monen kulttuurin ihmiset elävät ihanaa yhteiseloa?"

New York ja Toronto. Yleensäkin Kanada, jossa monikulttuurisuus on perustuslaissa.

2. kommntti

Mielipiteeni sovusta monikulttuurísessa yhteiskunnassa perustuu omaan kokemukseeni.

Minäkin asuin yhdeksän vuotta Kanadassa, niistä seitsemän vuotta Torontossa. Monikulttuurisuus oli meidän perheen mielestä parhaita asioita Kanadassa.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa kukin kunnioittaa omaa kulttuuriaankin (!) entistä enemmän. Se ei merkitse siis oman kulttuurin menettämistä. Vaikutteita voidaan saada muista kulttuureista, ja se on aina hyväksi. Suomen kulttuurielämä on ollut kukoistavimmillaan silloin, kun sillä on ollut läheinen kosketus muihin kulttuureihin.

Torontossa oli samassa talossa, saman kadun varrella sekä lasteni kouluissa kaikkia mahdollisia uskontoja, rotuja ja kulttuureja edustavia ihmisiä, poliittisia pakolaisia entisen Itä-Euroopan alueelta sekä siirtolaisia eri puolilta maailmaa. Elettiin sovussa. Rasismi oli ehdottomasti kiellettyä, toisten uskontoa ja kulttuuria ei pilkattu.

Siirtolaisten valinta tehtiin pistejärjestelmän perusteella. Pakolaisten valinnassa oli muut perusteet.

Kirjailija Paul Auster on kirjoittanut newyorkilaisten suvaitsevaisuudesta toista ihmistä kohtaan.

Kaikissa yhteiskunnissa on nykyään laman vuoksi ongelmia, niin varmaan myös nyky-Kanadassa.

Hyvää viikonloppua.

Huhtikuinen ilta

Puiden varjot naapuritalon seinässä.

Kevät innostaa järjestelemään vaatekaappeja ja lajittelemaan poisvietäviksi ne vaatteet, joita ei enää käytä ollenkaan.

Lähellä on keräyslaatikko, johon voi viedä vaatetta ja kenkiä sekä kirpputori, jonne voi lahjoittaa muutakin tavaraa.

Ostan kirpputoreilta ja lahjoitan kirpputoreille. Yhden romu on toisen aarre.

Cafe Jugend

Katso kuvia suurempina.

Opettelen uutta

Opettelen käyttämään Google Chromea. Ihan erilainen kuin muut. Sekä Firefox että IE kaatuilevat Vistan kanssa. Opera on vakaa. Google Chromen pitäisi olla tehokkain ja vakain - kunhan sitä osaisi käyttää.

Vapaaehtoinen ruotsi

Ruotsi on meidän suomalaisten latina. Sille ei voi mitään. On pakko osata ruotsia, jos aikoo lukea satoja sivuja vaikkapa 1500-luvun historiaa.

Luin koulussa yhdeksän vuotta ruotsia, kahdeksan saksaa, viisi vuotta englantia ja valinnaisena aineena lukiossa latinaa. Koin, että latina oli pakkolatina, sillä olisin halunnut lukea ranskaa, mutta emme saaneet tarpeeksi monta ranskan ryhmään. Kaikista on ollut hyötyä, viime aikoina eniten ruotsista. Englantia harrastin kouluaikana, ja siitä tuli vahvin vieras kieli. Saksa on täysin unohduksissa. Puhuin siitä viimeksi opettaessani suomea ulkomaalaisille, ja itävaltalainen oppilaani sanoi kohteliaasti, että saksani on hiukan vanhanaikaista.

Ranskaa ja espanjaa luin vuoden Yhdysvalloissa ja olen silloin tällöin harrastanut niitä, ranskaa eniten lukemalla sisustuslehtiä ja Tinttiäkin sekä osallistumalla suggestopedisiin kursseihin. Ruotsi oli vuosikausia pelkkää sisustuslehden lukemista. Sitten mieheni innostui harrastamaan ruotsia. Hän oli aikoinaan osannut sitä hyvinkin, kun oli kahtena kesänä ruotsissa maalaistalossa renkinä. Siellä hän osallistui sellaisiin dramaattisiin tilanteisiin kuin esimerkiksi sian porsittamiseen, joten tunnekieltä tuli.

Aloimme tilata Hufvudstadsbladetia. Lueskelen sitä joka päivä, joskus pitkiäkin artikkeleita. Olen tottunut siihen ja oppinutkin jotakin, sillä "Colorado Avenuen" katsominen oli kiinnostavaa, kun huomasi, ettei lukenutkaan alatekstejä paitsi viimeksi, jolloin ääni oli tästäkin YLEn ohjelmasta kokonaan poissa. Mieheni lukee HBL:ää joka aamu sanakirjan kanssa ja merkitsee ostamaani kalenteriin 'päivän sanan', jota sitten ihmettelemme ja kummastelemme.

YLE: Maya-kielen koodi löytyy

mayat, maya-kulttuuri

Olen ollut jo kauan kiinnostunut mayoista ja huomasin, että TV1 esittää tänään dokumentin mayojen kulttuurista. Kyseessä on PBS:n (WGBH) "Cracking the Maya Code" vuodelta 2008. Se on opetusohjelma, joka on suunnattu myös koulujen käyttöön, ja sitä voi katsoa Yhdysvalloissa netistä (myös DVD tilattavissa). Ainakin dokumentin esittelysivuilla käytetään ajanmerkintää BC ("--the Maya even had a symbol for zero, which appeared on Mesoamerican carvings as early as 36 B.C.") . Odotan kiinnostuksella, miten YLE kääntää ajanmerkinnät. Toivon, että suomalainen TV kääntää [translates] oikein BC ja AD -ajanmerkit.

Veronmaksajien varoilla ylläpidetty YLE harrastaa usein pienen ateistisen vähemmistön suosimaa -aivopesua. Helsingin Sanomat ainakin tekee näin tänään Radio- ja TV -sivulla (Petri Immonen). Aion vilkaista maya-ohjelmaa, mutta siirryn heti toiselle kanavalle, jos BC ja AD on käännetty väärin.

Näin vähän aikaa sitten BBC:n lyhytdokumentin Petrasta ja ilahduin siitä, kun tämän BBC:n dokumentin BC oli käännetty alatekstissä oikein eli eKr. Nähtävissä vielä jonkin aikaa täällä videolla

Vaikka katsomme hyvin usein historia- ja tiedeohjelmia TV:stä, emme viitsi katsoa niitä ollenkaan suomalaisilta kanavilta. Onneksi on ruotsinkielinen kanava ja ulkomaisia kanavia, jotka ovat asiallisia. Samasta syystä ostamme historia- ja tiedelehdet muilla kielillä. Niin näkyvät ostavan monet muutkin. Tarvitsee vain katsoa helsinkiläisten kirjakauppojen lehtihyllyjä. Monet muutkin vierastavat ja karttavat näitä ns. vapaa-ajattelijoiden merkintöjä, vaikka eivät sitä kerrokaan julkisesti.

Myöhemmin.
Se oli hieno dokumentti. Tuttuja tutkijoita, joiden kirjoja olen lukenut. Oli fantastista kuulla luettavan mayojen tekstejä.

Helsingin Sanomat pilasi iloa, kun työnsi omaa ateistista ajanmerkintämainontaansa juttuun, jossa kertoi dokumentista. Muiden lehtien nettiusivuilla ei sellaista ollut eikä myöskään YLEn sivuilla. Tällä kertaa YLElle kukkia ja Hesarille risuja.

Runeberg Esplanadilla

Iltakävelyllä voi ihailla vielä monia taloja, jotka kätkeytyvät kohta puiden lehtien taakse. 1900-luvun alussa nämä puut olivat pieniä, joten näkymä oli täysin erilainen. Nähtävästi nämäkin puut täytyy uusia jossain vaiheessa. Niin oudosti Suomessa tehdään. Muualla taas vanhoja puita suojellaan.

En ole käynyt Kaivopuistossa sen jälkeen, kun sieltä kaadettiin pitkä rivi puita. Lisää kaatuu tänä kesänä. Toivon, että Esplanadia ei pilata samalla tavalla.

Lämmintä juomaa ja hunajaa

Hunaja on parasta yskänlääkettä lapselle. "Ainoa vaikuttava 'troppi' näyttäisi oleva hunaja. Jos lapselle annettiin illalla hunajaa puolesta teelusikallisesta teelusikalliseen, oireet lievittyivät." (Lastenlääkäri Peter Csonka: Yskänlääke ei tepsi lapsen flunssaan. Terveystalon Tiedotuslehti 1/2009. Csonka viittaa viime vuonna Duodecim-lehdessä olleeseen artikkeliin "Lasten yskänlääkkeiden myynti pitäisi lopettaa. Kirjoittajat professorit Olli Ruuskanen ja Matti Korppi.)

Hunajan erinomaisuudesta flunssan hoidossa kirjoitti Göteborgista bloggaava Hannele kommenteissani vähän aikaa sitten. Kerroin, että hammaslääkärini neuvoi minua välttämään hunajaa sanoen sen olevan pahaksi, kun minulla on taipumusta ientulehdukseen. Mutta eihän flunssaa sairasteta koko ajan. Nähtävästi hunaja sopii flunssaisen aikuisenkin juomaan. Kuvassa oleva kaunis englantilainen muki on viimekesäinen kirpputorilöytö. Sillä on vaaleanlila parikin. Juomana yrttiteetä.

Huom!
Ei vauvoille! Alle 1-vuotiaiden lasten vanhempien kannattaa tarkistaa lääkäriltä, milloin lapsille voi alkaa antaa hunajaa. Viittaan kommentteihin.

Politiikasta riippumatta

 

Samovaari Haikon kartanon vitriinikaapissa. Haikossa on 1900-luvun alun kulttuuria ja etenkin venäläistä esineistöä ja huonekaluja.

Seuraava on kommenttini blogiin Kielten ihmeellinen maailma:

Tämä oli hauska kirjoitus. Venäläiset sanonnat ovat tulleet jossain määrin tutuiksi venäläisessä kirjallisuudessa, joka oli yhtenä kohteenani kirjallisuuden opiskeluissa. Venäläisissä ihmisissä on mielestäni jotain hyvin lämmintä ja kodikasta riippumatta siitä, mitä heidän valtionsa on tehnyt milloinkin.

Olen opiskellut valitettavasti venäjää vain alkeiskurssin verran, ja melkein kaikki on unohtunut.

Mutta juuri vieraaseen kulttuuriin tutustuminen on mielestäni eräs kielten opiskelun kiehtovimpia puolia.

Koin sen myös kiinan alkeiskurssilla, jossa opettaja kertoi merkkien taustaa. Siinä tuli esiin ihmisten arki, jossa oli paljon samaa, mutta myös paljon täysin erilaista ajattelua. Merkeillä on monien satojen, ehkä monien tuhansien vuosien takainen historia.

P.S. Kun opiskelin yliopistossa "estetiikkaa ja maailmankirjallisuutta", joksi kirjallisuuden opiskelua siihen aikaan nimitettiin, olivat pääkohteinani venäläinen ja ranskalainen kirjallisuus. Englanninkielistä kirjallisuutta luin runsaasti englantia opiskellessani.

Venäläisyys ja kiinalaisuus merkitsevat minulle hyvin suuressa määrin emigrantteja, jotka ovat paenneet kotimaittensa poliittista systeemiä maailmalle. Tunsin heitä jo vaihto-oppilasvuonna, ja lisää tuli Kanadassa. Torontossa suuri osa naapureistani oli poliittisia pakolaisia. Tunsin myös emigranttitoimittajia ja muutaman kirjailijankin. Heille ja heidän lapsilleen ei olisi tullut mieleenkään leikitellä marksilaisuudella, mutta he olivat venäläisiä ja kiinalaisia sanan syvällisessä aidossa merkityksessä.

Tavallinen yksityinen ihminen ei voi yleensä muuttaa yhteiskuntaa tyrannien valtakunnissa ja ääriliikkeitten saadessa vallan. Hänen täytyy vaieta tai paeta, jos ei halua menettää henkeään tai joutua vankileireille tai hyljeksityiksi ja pilkatuiksi. Sitten ovat tietenkin poikkeusyksilöt, joilla on ollut sisua - ja hyvää onnea - kun ovat säilyneet hengissäkin toisinajattelijoina siihen asti, kunnes olot ovat tulleet normaaleiksi.

Uskonto ja politiikka

"Virolaiset ovat maailman kansoista vähiten uskonnollisia, kertoo tuore Gallup Internationalin tutkimus.
'Se johtuu varmaan siitä, että Viro oli Neuvostoliiton koelaboratorio, jossa kirkollisille toimituksille kehitettiin sekularisoituneet (maallistuneet) vastineet', Repo miettii.
Rippikoulu unohtui. Nuoret kutsuttiin leireille, jossa heille opetettiin neuvostoihanteita, ja he saivat todistuksen. Kansa nimitti sitä 'puskarippikouluksi'. Repo on käsitellyt aihetta väitöskirjassaan.
Nyky-Virossa rippikoululaiset ovat usein aikuisia."
(Kaija Kunnas: Papinpaita herättää epäluuloa Virossa. Hannele Repo johtaa 20-vuotiasta Tallinnan suomalaista seurakuntaa. Helsingin Sanomat/C/Nimiä tänään 20.4.2009)

Itä-Saksassa Walter Ulbricht ryhtyi 1950-luvulla eliminoimaan kirkon vaikutusta ja samoin teologian opetusta yliopistoissa. Uskonnonopetus poistettiin, rippikoulun tilalle perustettiin vastine, jossa sakramentin sijaan oli nuorten lupaus omistautua valtiolle. Itä-Saksasta otettiin Suomessa mallia opetukseen ja muuhun kulttuurielämään.

Neuvostoliiton pitkä varjo on edelleen Suomenkin yllä, vaikka sitä ei aina tajuta tai se halutaan kieltää. Nuorempi polvi ei ehkä edes tiedä, mitä on tapahtunut. "Puskarippikoulukin" jatkuu Suomessa eri nimillä ja hiukan eri muodossa.

Yhteiskunta on kuitenkin muuttumassa, näistä asioista puhutaan lehdistössä ja TV:ssäkin - vihdoinkin.

Kun tuuli ulvoo

Photo: Anna Amnell

Kun tuuli ulvoo, ajatus menee sinne, missä on jo kevät. Olen ottanut tämän Wisterian peittämän talon kuvan Lontoossa Holland Parkissa eräänä keväänä.

Lisäys: Wisteria Sinensis myös 'Blue Rain', suomeksi 'sinisade', ruotsiksi 'blåregn'.

Tarpeeksi outo toiseus kiehtoo

Jotkut tekevät mitä hyvänsä, jotta pääsevät julkisuuteen. Kuva: Old Time Clip Art

Ihmisten epäonnistuminen, rikokset, petokset, petetyksi tulemiset näyttävät kiinnostavan lukijoita ja katsojia eniten nykyään. Kyllähän sellaiset asiat kiehtoivat ihmisiä ennenkin, murhista tehtiin balladeja, murhamiehistä ja oman aikansa terroristeista merirosvoista sankareita. Tarpeeksi outo, häikäilemätön tai kauhistuttava toiseus kiehtoo aina tavallista ihmistä. Vampyyrit, mafiosot, che guevarat ja don juanit ovat kestosuosikkeja populaarikulttuurissa. Täysin järkeviltä vaikuttavat ihmiset ihailevat Ranskan vallankumousta, vaikka se oli talebaneja hirveämmän kansanliikkeen aikaa, jolloin tuhottiin kulttuuria, tapettiin silmittömästi viattomia ihmisiä, naisia ja pikkulapsia.

Mutta jotkut ihmiset näyttävät ajattelevan nykyään, että he ovat olemassa vain, jos heistä kirjoitetaan jatkuvasti lehdissä ja he näkyvät TV:ssä tekemässä ihan mitä hyvänsä. He ovat myös oivaltaneet, että epäonnistuminen on suositumpaa kuin onnistuminen. Kukapa ihailisi miestä, joka on ollut 50 vuotta saman naisen kanssa naimisissa? Ahkera, kiltti ja menestyvä ihminen voi herättää vihamielisyyttä ja kateutta. Sitä vastoin suuret joukot ihailevat nais- tai miespoliitiikkoa, joka vaihtaa jatkuvasti "rakastaan" (Mikä alennustila sanalle 'rakas'!) - eihän heitä muuten äänestettäisi uudelleen ja uudelleen eduskuntaan. Pahennuksen herättäminen tavalla toisella on pääsylippu julkisuuteen ja varsinkin TV-katsojien eteen.

Julkisuudessa jatkuvasti olevat ihmiset muodostavat oman klaaninsa, pitävät toisiaan tuttavinaan ja ystävinään, vaikka he eivät olisi tavanneet koskaan oikeasti. He myös kuvittelevat, että kaikki muutkin tuntevat heidät. Toisinaan syntyy hassuja tilanteita, kun esimerkiksi minun kaltaiseni harvoin TV:tä katsova ja iltapäivälehtiä lukeva ihminen ei tunnista TV-kuuluuttajia, juontajia, laulajia tai muita julkkiksia, kun sattuu näitä kohtaamaan.

Elämää kahden kulttuurin välissä

Tutustuin Torontossa moniin korealaisiin. He olivat ystävällisiä ja hyvin käyttäytyviä ihmisiä, jotka koettivat luoda lapsilleen uuden elämän uudessa maassa. Aikuiset elivät itse kahden maailman välillä, enemmän vanhassa kuin uudessa maassa, jossa eläminen oli monessa mielessä nöyrryyttävää ja huonompaa kuin entinen elämä oli ollut. Upseerista, lentäjästä, kotirouvasta, muusikosta oli tullut elintarvikekioskin pitäjä - se oli hyvin yleinen ammatti korealaisten siirtolaisten keskuudessa. Keskustelimme usein kokemuksistamme. He kertoivat mielellään lastensa koulusta, soittotunneista ja yliopistosta, johon toivoivat lapsensa pääsevän opiskelemaan. He toivoivat, että lapset saavuttaisivat ainakin sen elintason, joka vanhemmilla oli ollut kotimaassaan.

Vuonna 1995 ilmestyi amerikankorealaisen Chang-rae Leen kirja "Native Speaker". Olen säästänyt haastattelun, joka oli hänestä tuolloin International Herald Tribunessa. Haastattelun otsikko kertoo, mistä siirtolaisuudessa on kyse: kahden kulttuurin välissä eläminen on tuskallista. ("Living Between 2 Cultures: Pain of Assimilation") Se on tuskallista myös siirtolaisperheen lapsille.

Lee muutti Yhdysvaltoihin 3-vuotiaana, ja hänen isänsä oli psykiatri, joka sopeutui nopeasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja pystyi tarjoamaan perheelleen hyvän toimentulon. Lee tunsi häpeää ja kärsimystä äitinsä puolesta, jolle muutto ja kielen oppiminen oli vaikeaa. Uuden kielen hallitsemisesta tuli Leelle tärkein asia, ja hän onnistui siinä, tuli arvostetuksi kirjailijaksi. Siitä huolimatta hän tunsi elävänsä ei-kenenkään-maalla vanhan ja uuden maailman välissä. Hän tunsi pettävänsä itsensä ja perheensä. Nyt Chang-rae Lee opettaa luovaa kirjoittamista Princetonissa , ja häntä pidetään eräänä Amerikan johtavista kirjailijoista.

Suomessa puhutaan kotouttamisesta. Kai sillä tarkoitetaan assimilaatiota. Vaikuttaa siltä, että ei ymmärretä, miltä "kotouttaminen" tuntuu siirtolaisesta itsestään, maahanmuuttajasta - niin kuin nykyään jostain syystä sanotaan. Kotouttaminen on jotakin, jota yhteiskunta pyrkii tekemään siirtolaiselle. En pidä siitä termistä enkä siitä asenteesta. Kotiutuminen on eri asia, sitä voi kokea vähitellen ihminen itse, jos hän viihtyy uudessa maassa.

Ihminen ei voi kotiutua noin vain. Vaikka olot uudessa maassa olisivat paljon paremmat kuin omassa kotimaassa, ihminen kaipaa yleensä siitä huolimatta kotimaataan, haluaa ehkä palata sinne, jos suinkin voi ja vaikka tietää, että hän on oleva sielläkin muukalainen, koska on muuttunut niin paljon. Tuntuu, että vain toinen samaa kokenut voi ymmärtää häntä ja tuntuu heti tutulta. Joskus pahinta on se, että ympäristö haluaa lyödä helposti hallittavan leiman ihmiseen, joka on muuttanut maasta toiseen.

Tästä samasta asiasta keskustelin toisen monikulttuurisen kirjailijan, Caryl Phillipsin kanssa, kun hän oli Suomessa PEN-konferenssissa. Vielä tuskallisempaa oli pakolaisrunoilija Mazisi Kunenen eläminen vuosikausia erossa sukulaisista ja ystävistä. Hän kertoi seurustelevansa näiden kanssa unissaan. Nämä siirtolaiset ovat pystyneet käsittelemään sitä, miltä tuntuu olla muukalainen. Heidän muukalaisuutensa, toiseutensa on näkyvää. Ehkä vielä vaikeampaa on sellaisen maahanmuuttajan tai paluumuuttajan osa, joka näyttää samanlaiselta kuin muut, mutta on sisäisesti ehkä vielä enemmän erilainen kuin joku toinen maahanmuuttaja. Vaikeinta lienee niillä, jotka vain hiljaa kärsivät uskaltamatta tai osaamatta puhua siitä, miltä heistä tuntuu.

Kiusaaja ei ole yksin

Kirjoitin muutama vuosi sitten Blogisisko-blogissa, että kiusaaja ei ole koskaan yksin, olipa kyse koulukiusaamisesta, työpaikkakiusaamisesta tai nettikiusaamisesta. Ryhmä on usein ainakin salaisesti kiusaajan puolella, suosii häntä, sillä kiusaaja tekee likaisen työn, kiusaa ryhmästä poikkeavaa henkilöä heidänkin puolestaan. Väite perustui omiin havaintoihini.

Tämän päivän HS haastattelee koulukiusaamista tutkinutta professori Christina Salmivallia, joka sanoo:
"Vakavasti puhuen uskon, että jos ei työskennellä koko ryhmän kanssa, on vaikea saada pysyviä tuloksia. Kiusaaja kiusaa, jos ryhmä sen sallii - liian usein ryhmä vieläpä palkitsee sitä".(Jaana Laitinen: Onni potkaisi koulukiusaamisen tutkijaa. HS/C/Nimiä tänään 15.4.2009.)

Kiusaaminen lienee hyvin yleistä. Koin lapsena muutaman kerran kiusaamisyrityksiä, mutta ne loppuivat joko siihen, että aikuinen lopetti sen heti alkuunsa tai lasten ryhmä ei hyväksynyt sitä. Jälkimmäistä edustakoon seuraava tapaus. Olimmme koulunpihalla laskemassa pienestä jäämäestä. Olin siihen aikaan, alle oppikouluikäisenä, peloton poikatyttö, pärjäsin pojille tappelussa ja huristin jäämäestä reippaammin kuin pojat.

Eräs poika ei sietänyt sitä, vaan sanoi: "Sinä et saa laskea jäämäestä, kun sinulla on koulun monot". Tilanne meni vain nauruksi, sillä minua ei häirinnyt ollenkaan, että olin saanut hienot monot koulusta. Muutkin pitivät kiusaajaa, kauppiaan poikaa, typeränä, sillä melkein kaikki lapset olivat köyhistä perheistä, ja puutetta oli muillakin siihen aikaan varsinkin vaatteista. Moni virkamiesperheen tyttökin sai kulkea isojen veljiensä vanhat kengät jalassa. Kiusaaminen loppui siihen. Luokkatoverini tyttölyseossa olivat mukavia tyttöjä, ja luokassa oli hyvä henki.

Yllättävää kyllä sain kokea kiusaamista lukiossa vaihto-oppilasvuoden jälkeen, kun jatkoin lopun ajan lukiosta uudessa luokassa. Olin kaupungin ensimmäinen vaihto-oppilas, ja Amerikan matkani herätti joissakin oppilaissa ja opettajissakin kovaa kateutta. Eräs opettajani paljasti minulle, että minun saksanainettani ei lähetetty koululaisten kirjoituskilpailuun, vaikka se oli paras. Rehtori oli sanonut: Hän oli jo Amerikassa. Samasta syystä en saanut ensimmäisen vuoden stipendiä koulusta. Kyllä sitä varmaankin tarvitsi se toinenkin tyttö, vaikka hän oli varakkaammasta perheestä kuin minä. Niinpä ensimmäinen vuosi Helsingissä oli minulle aika kovaa aikaa. Sitten jatkoinkin opiskelua työn ohella.

Huvittavinta on, että penkkareissakin muutamat tytöt "ilahduttivat" minua pilkkarunolla. Onneksi minulla oli oikein hyvä ystävä samalla luokalla, ja hyviä ystäviä myös poikaystäväni luokalla poikalyseossa. Juhlin penkkareitakin varsinaisesti heidän kanssaan. Siksi lukiosta jäi mukavat muistot. Rehtorin käytös muistuttaa siitä tosiasista, että myös opettajat kiusaavat sekä oppilaita että työtovereitaan. Erään ystäväni koulussa opettajainkokoukset saattoivat päättyä siihen, että muutamat vanhat opettajat kävivät toistensa kimppuun tuolien kanssa ja selvittelivät vanhoja vuosikymmenien takaisia riitojaan.

Piristystä blogeihin

Olen löytänyt uudenlaista grafiikkaa blogien ehostamiseen. Katso myös Broken Star-blogiani, johon olen käyttänyt tilaamaani kuvaa. Neilikat kiehtovat minua, sillä mieheni tuomat ensimmäiset kukat kauan sitten lukioaikaan olivat neilikoita. Vuodatuksen blogin saa helpolla kaunistumaan värien avulla, vaikka blogipohjat ovat entisiä. Eräs bloggaamisen hauskoista puolista on juuri väreillä leikkiminen. Kun olisi vain enemmän aikaa. Nytkin on pitkä tekemättömien töiden lista odottamassa.

Juhlapäivän jälkeen

Juhlapäivän jälkeen ei ole ruoanlaittoa. Voi vaikkapa lämmittää vähän bataattikeittoa.

Kadun varrelta

Kevät kaupungissa

Kaikki nuoret ihmisetkin tuntuvat sairastavan Suomessa tänä pääsiäisenä. Lamashokkia? Luulen, että tunnolliset työntekijät palaavat töihin tiistaina, osa tuntien syyllisyyttä siitä, että on työpaikka, kun niin monilta se on jo kadonnut.

Samaan aikaan Keski-Euroopassa asuva sukulaisemme lähettää tekstiviestejä Adrianmeren rannalta. Sukeltamassa. Lämpötila päivällä yli 20 astetta, yöllä viileämpää. Onko meidän ilmastomme liian julma?

Pääsiäinen 2009

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää ja onnellista pääsiäistä!

Kuvassa oleva Kristus-ikoni on bulgarialais-ranskalaisen ikomaalarin työtä. Lampukka on Bosnia-Hertsegovinasta. Muut ikonini ovat lasteni tuomia tuliaisia matkoilta. Laiva on lahja Kanadasta, muistoesine. Kehyksen edessä ovat äitini entiset aurinkolasit.

Pääsiäiskoristeiden symboliikkaa

ks myös tämä haastattelu pääsiäisestä (PDF)

Valo

Lahjaksi saatu ikoni ja laiva.

Muutos

Kiirastorstain taivas Helsingissä vuonna 2009.

Olen ihan ihmeissäni siitä, miten paljon Suomi on muuttunut viidessä vuodessa. Ennen oli Hesarissa pilkkakirjoituksia pääsiäisenä, nyt Hesari kirjoittaa omalla tavallaan hurskaammin kuin kirkolliset lehdet. Hesarin kulttuuriosaston päällikkö kirjoittaa katkerana siitä, että hän kuuluu huijattuun sukupolveen - hän käyttää paljon voimakkaampaa ilmausta. Poikani oli ihan samaa mieltä Saska Saarikosken kanssa, hänkin muistaa nuo historian oppikirjojen hymistelyt. Poikani lähti kuitenkin jo teini-ikäisenä pois Suomesta, joten ei ehtinyt tottua Kekkosen ajan vaikenemiseen ja valheellisuuteen.

Suomi on siis muuttunut. Mutta onko meillä toisaalta edelleen samanlaista tosiasioiden kieltämistä ja kaunistelua kuin itäisessä naapurimaassamme? On varmaankin hirveä häpeä, että on ollut Neuvostoliiton kaltaisen valtion kansalainen. Siellä piti kokea onnellinen lapsuus ja nuoruus, siellä piti hakea paikkaansa yhteiskunnassa. Tunnen syvää myötätuntoa tavallisia venäläisiä ja Neuvostoliiton alistamina olleita kansoja kohtaan. Siksi Sofi Oksasen "Puhdistus" koskettaa.

Sekä suomalaiset että venäläiset valheessa eläneet ja kukoistaneet - ja edelleen korkeissa asemissa elävät - eivät ansaitse sääliä niin kuin eivät ansaitse natsien aatteita ajaneetkaan. Voimmeko antaa heille anteeksi, vaikka he tiesivät, mitä tekivät?

En olisi koskaan uskonut suomalaisen kulttuuriväen käsittämättömän sitkeää neuvostomyötämielisyyttä, jos en olisi ollut mukana Kiiltomadon keskusteluissa. Siellä vuoden 2004 pääsiäisenä olivat aatettaan kiljuen ja herjaten puolustamassa monet kirjallisuuden edustajatkin, jotka edelleen vaikuttavat kulttuurissamme, myös täällä blogeissa.

Klikkaa sanaa Kiiltomato, niin näet kaikki kirjoitukseni siitä aihessta. On siitä hauskojakin muistoja.

Täällä Mekin saamme nyt puhua (Kiiltomadon keskustelut poistettiin netistä, mutta olin sitä ennen tulostanut suurimman osa niistä, joihin osallistuin.)

Mikael Agricola eli jännittävän elämän

Mikael Agricola eli jännittävän ja työntäyteisen elämän. Hänen maailmaansa olivat 1500-luvun Ruotsi, jossa suomalaiset elivät, Wittenberg ja sen yliopisto sekä Iivana Julman Venäjä. Hän kuoli tultuaan rauhanneuvotteluista Venäjältä. On sanottu, että Iivana Julman seurassa oleminen oli samaa kuin olisi ollut Stalinin kanssa samassa huoneessa. Kuva: Anna Amnell (Klikkaa kuvaa ja katso muitakin kuviani Agricolasta)
Wikipediassa on laaja artikkeli Agricolasta.

Pidin kovasti Pirkko Saision ohjaamasta Agricola-lyhytelokuvasta, joka näytettiin Suuret suomalaiset -kilpailun yhteydessä TV:ssä. Siinä oli saavutettu hyvin 1500-luvun tunnelma, sen ajan nuorten viaton seurustelu, Mikael Agricola ihmisenä, joka eli rauhallista oppineen kirjailijan ja kääntäjän elämää tuona rajuna aikakautena. Hänen rooliaan uskonpuhdistajana ei siinä käsitelty, mutta sehän on kaikille tuttu, ainakin niille, jotka ovat lukeneet koulussa kirkkohistoriaa.

Lahjaksi hevosenlantaa

Minulla oli Kanadassa puutarha. Koska tyttäremme lempiväri oli vaaleanpunainen, kasvatin hänen vaaleanpunasävyiseen huoneeseensa vaaleanpunaisia gladioluksia.

Asuimme ensimmäiset kaksi vuotta Kanadassa pienessä kaivoskaupungissa. Se oli tyypillinen pohjois-amerikkalainen kaupunki, jossa oli valkoisia omakotitaloja ja lukuisia kirkkoja. Ne olivat erityisen hyvässä kunnossa, sillä oli ollut työttömyyttä ja miehet olivat kunnostaneet talojaan ja kirkkojaan, maalanneet niitä, korjanneet verannat ja katot.

Peruskoulu oli parin korttelin päässä. Kaksi nuorempaa lastamme kävivät sitä, ja koulupäivän loputtua kissamme Toby meni heitä odottamaan vastapäiseen kadunkulmaan. Vanhin lapsista matkusti koulubussilla lukioon, joka sijaitsi viereisessä kaupungissa, johon tämä pikkukaupunki oli virallisesti liitetty, mutta kukaan ei ollut huomaavinaankaan sitä. Oli oma klubi, jossa oli pieni uima-allas, oli keilarata ja kirjasto.

Meille oli uutta asua omakotitalossa. Aloin hoitaa innokkaasti puutarhaa heti ensimmäisenä keväänä. Mieheni teki vanhoista ikkunakehyksistä minikasvilavan, jonne laitoin taimia. Koska asuimme noin Pohjois-Ranskan korkeudella, kevät alkoi aikaisin. Mannerilmastossa talvet olivat hyvin kylmiä, kovimmillaan 40 astetta, lunta saattoi tulla suuria määriä. Kevät tuli äkkiä, ei vähitellen niin kuin Suomessa.

Ensimmäisenä keväänä hyvä ystävämme toi yllätyslahjan: kuormallisen hevosenlantaa, jota hän oli saanut ratsastuskoululta. Entisenä maalaisena ja pikkukaupunkilaisena tiesin saaneeni loistolahjan. Ja niin se oli. Ruusut, gladiolukset ja muut kukat kukoistivat.

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin äsken Hufvudstadsbladetista, että eräs pariisilainen ravirata (Paris-Vincennes) jakaa ilmaiseksi hevosenlantaa ravivierailleen. Ranskassa on miljoona hevosta, ja ne tuottavat 20 tonnia lantaa päivässä. Nyt suositellaan ihmisiä käyttämään puutarhoissa ja parvekkeilla tätä aitoa lannoitetta. (Fri hästdynga för planeten. TT-AFP. HBL 8.4.2009)

Rakastettavaan ranskalaiseen ylenpalttiseen tyyliin lantaa mainostetaan hevosenlannan aatelina, joka on 100% luonnollista, ranskalaista ja geenimuuntelematonta. Näytteet on jaeltu ylellisissä lahjapakkauksissa. Onnellisia nuo ranskalaiset! He osaavat tehdä kaikesta juhlaa, markkinoida hevosenlannankin ilmaisena ylellisyystuotteena.

Kommentti: Miten selvisin 1970-luvusta?

Tämä on kommentti Anita Konkan blogin kirjoitukseen Isokoskelot ja Stallari. Jokin siinä kirjoituksessa ja varsinkin kirjoittajan kommentissa kosketti ja synnytti tämän spontaanin kommentin, jonka koen terapeuttisena.

Selvisimme 1970-luvun sillä, että eristäydyimme melkein kokonaan suomalaisesta kulttuurista. Meillä ei ollut TV:tä, radiota eikä meille tullut suomalaisia lehtiä. En tunne mitään sen ajan lauluja tai näytelmiä. Aikaisemmin kävimme jatkuvasti teatterissa.

Olin opiskelija ja kotiäiti, sitten mieheni oli muutaman vuoden koti-isänä ja jatko-opiskelijana, ja minä tein kahta työtä opettajana.

Se oli kuitenkin elämäni onnellisinta aikaa, sillä lapset olivat pieniä. Mutta teen edelleen surutyötä sen nuoren naisen puolesta, joka olin silloin. Olisin halunnut kirjoittaa, mutta se olisi ollut mahdotonta sen ajan kulttuuri-ilmapiirissä. Minä luin, luin ja luin lapsille ääneen ja itselleni iltaisin. Mieheni teki vapaa-aikoinaan tutkimustyötä. Kuuntelimme klassista musiikkia.

Haaveilimme koko ajan muutosta ulkomaille ja lopulta pääsimme vuonna 1979 Kanadaan. Muistan sen suunnattoman vapauden ja onnen tunteen, joka valtasi minut uudessa, monikulttuurisessa ja vapaassa maassa.



Ajattelimme, että emme tule koskaan takaisin.

Posliinipuput

Nämä kirpputorilta ostetut posliinipuput ovat hauskoja pääsiäiskoristeita.
Minisatu: Herra ja rouva Jäniksen epäonnistunut pääsiäisvierailu.
(Blogilistakin on remontissa.)

Kevyt jälkiruoka pääsiäisaterialle

Tällä kertaa on katettu seisova pöytä keittiöön, sillä meitä ruokailijoita on monta. Keittiöstä haetaan lammasta, riisiä (kiinalaisesta kalligrafitaiteilijan pensselinpesuvadista), salaattia. Juomat ovat ruokapöydässä. Pääsiäisateria on vasta alkamassa. Aluksi on bataattikeittoa ihan jo värin vuoksi.

Keittiönpöydällä on indonesialainen liina. Kaikki eksotiikka on sukulaisten ja ystävien tuomia tuliaisia kaukomatkoilta.

Kevyt jälkiruoka

Kevyt jälkiruoka lampaan jälkeen, ennen pashaa, suklaakakkua ja muuta makeaa ovat turkkilaiset appelsiinit. Laitoin niitä ensi kerran vuonna 2003. Ne ovat olleet sen jälkeen suosittuja meidän perheessä.

Tarvitaan 1-2 appelsiinia ruokailijaa kohti, mieluummin enemmänkin, hiukan fariiniasokeria ja pari ruokalusikallista konjakkia. Ja yksi ylimääräinen appelsiini mehuksi.

Appelsiinit kuoritaan hyvin huolellisesti, jotta niihin ei jää lainkaan valkoista osaa. Sitten ne leikataan ohuiksi viipaleiksi, jotka asetetaan laakeaan tasapohjaiseeen tarjoiluastiaan kauniisti lomittain. Appelsiinista puristettu mehu maustetaan konjakilla ja fariinisokerilla ja valellaan appelsiiniviipaleitten päälle. Vati peitetään muovikelmulla ja laitetaan noin 4 tunniksi viileään paikkaan, kylmäkaappiin tai vanhanajan ruokakomeroon, jos jollakin vielä on sellainen.

Appelsiinijälkiruoka otetaan huoneenlämpöön tunti ennen tarjoilua. Siihen voi lisätä vielä noin ruokalusikallisen konjakkia, ei enempää, ettei sen maku tule hallitsevaksi. Laitetaan koristeeksi mintunlehtiä ja asetetaan jälkiruoka odottamaan vuoroaan sivupöydälle, josta se tuoksuu mukavasti.

Kevään odotusta

Bulevardilla

Kotisivu piristyi

Olen kehunut täällä sitä, miten hauskoja valokuvaryhmiä toimii blogimaailmassa. Olen opetellut tekemään kollaaseja Picasalla. Kuvat ovat Matti Amnellin kuvitusta kirjoihini.

Ankea yhdistelmä

Flunssa ja laihdutuskuuri on ankea yhdistelmä. Lohtua ei ole tuomassa edes suklaa, flunssaisen tavanomainen piristys, sillä olen vieroittanut itseni kofeiinista, siis myös suklaasta ja teestä. Kun tuntui oikein tylsältä, söin suklaata. Se maistui pahalta.

Mikä muu lohduttaa flunssaista? Kukat, pehmeät tyynyt. Se myös on hyvä asia, että flunssani ovat aika lieviä, sillä syön runsaasti C-vitamiinia. Flunssa kestää silloinkin aikansa, ja olo tuntuu tylsältä.

Väsymyksen vuoksi ei jaksa lukea mitään ihmeempää. Luin eilen vähän merirosvouden varhaishistoriaa, ja se oli tarpeeksi kiinnostavaa. Blogikirjoitukset ovat tarpeeksi lyhyitä lukea tai kirjoittaa. Ongelmana on kuitenkin se, että bloggaaminen näyttäisi olevan jonkinlaisessa murrosvaiheessa.

Kaikkein hauskimmilta vaikuttavat valokuvauksen ryhmäblogit, joita on runsaasti. On suorastaan runsaudenpulaa. Jotkut ovat kuitenkin energisiä ja kiertävät katsomassa toistensa kuvia.

Työmatkalla

Mitä tehdä junassa tai bussissa matkalla töihin? Voi torkkua, tuijottaa maisemaa, kuunnella muiden juttuja - mikäli kukaan puhuu mitään. Eräänä vuonna tein bussissa ja metrossa muistiinpanoja siitä, millaisia vaatteita ja kampauksia oli muilla matkustajilla tai bussin ikkunasta näkyvillä ohikulkijoilla. Matka meni kuin siivillä. Näitä muistiinpanoja on ollut hauska lukea myöhemmin. 15 minuutin junamatka on niin lyhyt, että siinä ei ehdi lukea edes novellia, ehkä lyhyen runon. Mutta siinä voi tehdä luonnoksia, kuten näkyy kuvasta. Katso, mitä muita luonnoksia on syntynyt erään helsinkiläisen luonnoslehtiöön lähijunassa viime päivinä.

Kenen maa, kenen kieli, kenen Wikipedia?

"List of centuries" in English and other European languages in Wikipedia uses BC and AD, but Wikipedia in Finnish forces everyone to use BCE/CE , in Finnish eaa [e, a, a], jaa [j, a, a]. BC is in Finnish "ennen Kristusta", eKr [letters e, K, r] and AD "jälkeen Kristuksen" , jKr [letters j, K, r]. It is the most common dateformat in Finland, a country where over 80% of people belong to the church, 80% of teenagers attend the confirmation school, and over 80% of babies are baptized. This is not an atheist country. Something is very wrong with Finnish Wikipedia.

Look at the following list. You can see eaa repeated: Luettelo vuosisadoista suomeksi (Finnish Wikipedia).

Toistamalla samaa muotoa uudestaan ja uudestaan se tehdään näkyväksi netissä. Tehokasta mainontaa ja aivopesua.

Näin normaali Wikipedia (in English) (BC= ennen Kristusta ja AD= Anno Domini, Herran vuonna)

hollanniksi (in Dutch)

saksaksi (in German)

ranskaksi

(in French)

jne

Vertaa ja ihmettele. Asut suomalaisen Wikipedian mukaan pakanamaassa, jossa ei voi käyttää kristillistä ajanlaskun merkintää kuten muissa maissa. Korjatkaa ihmeessä tuollainen menettely! Eihän pieni sakki voi melskata tuolla tavalla ja mainostaa omaa ideaansa.

Väittelyä ajanmerkinnästä (eKr ja jKr vai eaa ja jaa) Wikipedian "kahvihuoneessa". ks kohta 13 Ajanmerkintä.

Näin suomalaisen Wkipedian tyyliopas (vain eaa/jaa)

Eaa eli "ennen ajanlaskun alkua" unohtaa muut ajanlaskut, kirjoittaa matkablogi. Kiinnostava näkökulma.

Huom! Tärkeä sivu

Tell us about Finnish Wikipedia (Meta/Wikimedia)

Entä jos perustettaisiin Wikimedia Finland, joka palvelisi kaikkia suomalaisia, niin ettei pieni joukko voisi määrätä muita?

"Wikimedians can create "chapters" – national organizations that cooperate with the Wikimedia Foundation. Examples include Wikimedia Deutschland, Wikimedia Argentina and Wikimedia Russia."

Myös järjestöt voivat perustaa Wikimedia-ryhmiä, kuten käy esille Wikimedian kysymyksistä.

Julma ja ihana huhtikuu

Photo: Anna Amnell
Sumuinen iltapäivä huhtikuun alussa 2008 Helsingissä. Sama kuva suurena

"Oh, to be in England
Now that April's there--"

Viktoriaanisen ajan suuri runoilija Robert Browning (1812-1889)kaipaa Englannin kevättä, oikeaa kevättä ennen teollisen ajan maailmaa, joka alkoi tuhota Englannin luontoa 1800-luvulla.

Vuonna 1948 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut moderni runoilija T.S. Eliot (1888-1965) alkaa runoteoksensa Autio maa (The Waste Land 1922) sanoin "April is the cruellest month". Hän sanoutuu heti irti runonsa pessimismistä, mutta pessimistinen säe jää elämään.

»Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin»
(suom. Lauri Viljanen)

"APRIL is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers."
T.S. Eliot