Miten tulla kohtuubloggaajaksi?

Photo: Beesi

Kerroin vuoden 2005 viimeisenä päivänä blogissani, että vuotta 2005 oli sanottu "bloggaajien vuodeksi".

Kysyin: Kuihtuuko bloggaaminen tämän jälkeen vai kasvaako se? Jatkuuko median kiinnostus blogeihin vai tuleeko blogistakin vain yksi kuluneista aiheista? Ja meidän bloggaajien kannalta tärkeä kysymys: Millä tavalla me jaksamme jatkaa bloggaamista alkuinnostuksen jälkeen? Miten säilyy bloggaamisen ilo?

Bloggaamisen utopiat ja todellisuus

Bloggaaminen on lisääntynyt kuluneena vuonna Suomessa. Joku bloginpitäjä varmaankin tulee esittämään siitä tilastoja. Mutta bloggaamisen ilo on ainakin minulta huomattavasti vähentynyt, ajoittain kokonaan kadonnut. Minulla oli nimittäin alussa utopistinen kuvitelma, että bloggaaminen olisi asia, joka yhdistäisi eri tavoin ajattelevia bloggaajia. Kuvittelin, että siinä toteutuisivat modernin demokratian ihanteet: todellinen sananvapaus, ajattelunvapaus, uskonnonvapaus ja toisen ihmisen henkilön kunnioittaminen. Mutta alkuinnostuksen - ja varsinkin presidentinvaalien - jälkeen jälkeen ihmiset ovat siirtyneet omiin klikkeihinsä. Eduskuntavaalit tulevat varmaankin olemaan erityisen kiihkeät ja vaikuttamaan myös blogeihin.

Olen käyttänyt kuluneen puolentoista vuoden aikana paljon aikaa bloggaamisen opettelemiseen ja blogien lukemiseen. Nyt pitäisi ruveta taas keskittymään muihin asioihin. Käytän sanomalehtiä hyvin kohtuullisesti, TV:tä en paljon ollenkaan. Osaisinkohan myös kohtuublogata?

Suomalainen bloggaaminen on aika addiktiivista joka-päivä-kirjoitus -bloggaamista. Jotkut ovat jo harventaneet tahtia. Olisiko yksi blogipäivä viikossa hyvä idea? Onko kenelläkään kokemuksia kohtuubloggaamisesta?

Kiitos kaikille bloggaajlle ja lukijoille!

P.S. Kuului juuri ensimmäinen ilotulitusraketin ääni sumuisessa ja sateisessa Helsingissä. Onnellista vuotta 2007!

Kissa hoitajana ja lohduttajana

Harvemmin tulee kerrottua siitä, että kissat hoivaavat ihmisiä. Niiden ajatellaan olevan vain itsekeskeisiä passuuttajia. Kuitenkin erään ystävämme kissa asettui varovasti nukkumaan isäntänsä kipeän olkapään päälle, ja kissasta tullut lämpö lievitti kipua. Monet kertovat vastaavaa. Eräs tyttökissamme nuoli kasvojani, kun olin flunssassa. Liikuttavin muisto on kuitenkin se, kun pidin melkein 20-vuotiasta dementoitunutta ja sairasta Tiina-kissaamme sylissäni keinutuolissa ja itkin sitä, että se piti viedä eläinlääkärille nukutettavaksi, ja Tiina-parka kohottautui nuolemaan minun kasvojani lohduttaakseen minua.

Olen pitänyt poikani kissaa Nestoria aika itsekeskeisenä nuorena kissana, mutta nyt olen tullut tuntemaan siitä uuden puolen. Eilen se tuli ihan viereeni nukkumaan, kun hoidin flunssaani lepäämällä vuoteessa. Nestor vaikutti hyvin huolestuneelta, puski minua ja nuoli käsiäni. Tunteeko kissa toisen kissan ja myös ihmisen tuoksusta, milloin tämä on sairas vai miten se tietää? Tavallisesti niin ylhäisessä yksinäisyydessään keinutuolissa torkkuva Nestor oli koko ajan lähelläni, kunnes menin lääkärille.

Flunssa oli kehittynyt angiinaksi. Onneksi se hallitaan nykyään lääkkeillä. Nestorin mielestä ne eivät kuitenkaan riitä. Se lohduttaa minua tuomalla minulle rakkaimmman esineensä, pienen leluhiiren. Se on suuri rakkaudenosoitus kissan taholta.

Entä Orhan Pamukin Istanbul? Se ei ole tuottanut pettymystä. Pitkät Istanbulin kuvaukset ovat nähtävässti liikaa flunssaiselle lukijalle, ja olen edennyt vasta 300 sivua. Vaikka esimerkiksi kuvaukset Bosporilla sattuneista onnettomuuksista ovat jännittäviä, eniten minua kiehtoo Pamukin suvun tarina ja Orhan Pamukin kehitys kirjailijan uraa kohti.

Lisäys Lohduttajakissat (kirjoissani)

Uusi vuosi, uusi puhdas sivu

Meillä kotona äiti laittoi aina uudeksi vuodeksi juhlavaa ruokaa ja teki herkullisen täytekakun jälkiruuaksi. Me sytytimme pieniä raketteja eli tähtisadetta ja valoimme tinaa. Tiesimme, että tinan valaminen oli vain hauska leikki. Mielen taustalla tiesimme kuitenkin, että sekä hyviä että pahoja asioita tulee tapahtumaan.

Oli mukavaa olla kotona uutena vuotena. Kirjoitin päiväkirjaan, tein uudenvuodenlupauksia ja suunnitelmia. Uudenvuodenlupauksia en ole tehnyt enää aikoihin, sillä olen huomannut, että ne eivät pidä. Mutta olen tehnyt kuitenkin koko ikäni suunnitelmia, vaikka tiedän, että vain osa suunnitelmistani toteutuu ja tulee koko ajan yllättäviä asioita, jotka mullistavat kaiken. Mutta pohjalla on kuitenkin elämän kokonaissuunnitelma.

Kauheita asioita tapahtuu jokaisen elämässä, suunnittelipa elämäänsä eteenpäin tai ei. Suunnittelu saattaa auttaa kestämään ainakin osan niistä paremmin kuin suunnittelemattomana. Aina tulee joka tapauksessa yllätyksiä: suvun tervein sairastuu yhtäkkiä vakavaan sairauteen, ihana loma muuttuu kauhuksi luonnonmullistuksen tai onnettomuuden vuoksi. Mutta tapahtuu myös hyviä asioita: joku suvun jäsenistä saa mieluisan opiskelupaikan, toinen rakastuu, kolmas menee naimisiin, johonkin perheeseen syntyy kaksoset, toinen perhe ostaa uuden asunnon, joku parantuu vakavasta sairaudesta.

Pidän kalentereista. Valitsen huolella kauniita kalentereita, joissa on taidekuvia. Yleensä tarvitsen vuoden aikana monta kalenteria, sillä ne täyttyvät kaikesta mahdollisesta epäoleellisesta, pursuvat niin, että niistä ei tahdo saada selvää.

Uusi vuosi on kuin uusi puhdas sivu. Se saattaa sisältää mitä hyvänsä. Mutta suunnitelmat tuovat ryhtiä elämään, ne eivät poista luovuutta eivätkä kahlitse. Niin kauan kun on unelmia, on elämää.

Onnellista uutta vuotta!

Onko Suomellakin mustavalkoinen sielu ja salainen suru?

Miksi Suomessa on niin synkkää ja harmaata? Tämä aihe on tullut eteeni kolmesti vuorokauden sisällä. Ensinnäkin eilen tulleessa Kotiliedessä Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa siitä, kuin Suomi aiheutti hänelle jälleen kulttuurisokin hänen palattuaan Intian matkalta:

"Silmäni olivat ehtineet tottua vahvoihin ja lämpimiin ruskean, punaisen ja auringonkeltaisen sävyihin, hehkuvaan indigonsiniseen, syvään sammalen ja smaragdin vihreään. Siirtyminen harmaan, mustan ja valkoisen hallitsemaan värimaailmaan tuntui sietämättömältä."
(Virpi Hämeen-Anttila: Värillä on väliä. Kotiliesi 1/2007, 19)

Tänä aamuna Helsingin Sanomat:

"Ei tarvitse kovin paljon liioitella väittääkseen, että suomalaiset naistenvaatekaupat ovat pullollaan mustaa, harmaata ja valkoista perusvaatetta ja väripilkun virkaa toimittaa ruskea neulerivistö.
'Suomalaisuus on mustaharmaa', nyökyttelee --maahantuontiliikkeen myyntiedustaja--'"
(Satu Kaarla: Villit värit ja trendit eivät myy. - HS/D Koti ja tyyli 29.12.2006)

Olen jo kauan ostanut vaatteeni kirpputoreilta muun muassa sen vuoksi, koska siellä on parempi ja minulle sopivampi värivalikoima. Olen pohtinut tätä asiaa tässä blogissa vähän aikaa sitten kirjoituksen Hyvä ja huono maku -kommenteissa: Miksi Suomessa hyvä maku liitetään niin usein askeettisuuteen ja tummiin väreihin?

Istanbulin suruvärit

Eilen aloin lukemaan Orhan Pamukin kirjaa. Mitä kirjoittakaan Pamuk omasta kotikaupungistaan Istanbulista, sen "mustavalkoisesta sielusta" luvussa Mustavalkoinen? Hän kirjoittaa ensin mustavalkoisen kauneudesta ja kodikkuudesta, mutta liittää harmauden ja mustavalkoisuuden myös suruun, Istanbulissa muinaisen loiston menetykseen:

"Jotta voisi paremmin ymmärtää kaupungin mustavalkoista tunnelmaa, joka korostaa siihen väistämättä liittyvää surua ja jota tuotetaan aina vain lisää koska istanbulilaiset jakavat sen kuin kohtalon -- väkijoukot kulkevat siellä [kaupungin keskustassa] aina yhtä hailakoissa, värittömän harmaissa, varjomaisissa vaatteissa. Minun aikakauteni istanbulilaiset, jotka toisin kuin rikkaat ja ylpeät esivanhemmat pukeutuvat harvoin räikeisiin [ kirkkaisiin?] väreihin, kuten punaiseen, kirkkaanoranssiin tai vihreään."

Pamuk kirjoittaa, että istanbulilaiset näyttävät helposti siltä kuin he jonkin "salaisen moraalin pakottamina varoisivat herättämästä huomiota vaatetuksellaan. Mutta salaista moraalia ei tietenkään ole, mutta voimakas surun tunne, joka suosii vaatimattomuutta elämän ohjenuorana. Viimeisen puolentoista vuosisadan ajan kaupunkiin vähitellen laskeutunut tappion ja menetyksen tunne sekä köyhyyden ja rappion merkit näkyvät kaikessa, aina mustavalkoisesta maisemasta istanbulilaiseen vaatetukseen." (Pamuk, 65-66)

Osmanien ajan ja sen taiteen, "menneisyyden voitokkaat ja onnelliset värit " ovat unohtuneet osittain tietämättömyydestä, kirjoittaa Pamuk. Vanhaa taidetta ja sen väriloistoa ei tunneta.

Mikä on Suomen salainen suru?

Hämeen-Anttila antaa kolumnissaan heti synkkyydestä kokemansa pettymyksenilmaisun jälkeen sovinnollisen selityksen, joka annamme yleensä: "Tiedän toki, että karu pohjoinen ilmastomme ja ihomme ja hiustemme väritys määräävät sen, millaisia taloja teemme ja millaisia vaatteita puemme päällemme." Rakentamisen kylmää ja harmaata väriskaalaa hänkään ei täysin ymmärrä.

Meidän esivanhempamme eivät eläneet rikkaudessa ja loistossa, mutta värit olivat siitä huolimatta usein iloisia. Tarvitsee vain laskeutua kansallismuseon alakertaan ja tutkia suomensukuisten kansojen värikkäitä asuja - jollei niitä ole viety jo pois.

Johtuvatko ankeat värit uskonnosta, jota yleensä syytetään kaikesta mahdollisesta? Eivät varmaankaan, sillä jopa äärimmäisen ahdasmielisillä Amisheilla ja Shakereilläkin on/oli kauniinvärisiä vaatteita. Uskonnollisuus ei vihaa värejä muualla. Myöskään kylmä ilmasto ei ole tehnyt arktisten kansojen kulttuuria ja vaatetusta ankeaksi. Vaaleaihoiset tanskalaiset rakastavat kirkkaita värejä. Mikä sitten on tehnyt meistäkin "surupukuisia"?

Ovatko synkät värit "orjuutetun maan" värejä, maan joka itsenäistyi vasta viime vuosisadan alussa? Jotkut sanovat tosin, että Suomi on itsenäistymässä todellisuudessa vasta nyt. Ovatko ankeat värimme ja rumat rakennuksemme siinä tapauksessa "itäblokin" kulttuuria, "itäsaksalaisuutta", joista muut Itä-Euroopan maat ovat jo luopuneet? Suremmeko yhä Neuvostoliiton kyljessä elettyä 1900-lukua ja omien pakolaistemme, karjalaisten kohtaloa?

Surevatko nuoret ihmiset sitä, että rikkaana pidetyssä Suomessa heillä ei ole mahdollisuutta yksinkertaiseen ihmisen onneen, omaan kotiin ja lapsiin, vaan työ vie kaiken ajan - tai ei ole edes työtä? Onko ihmisiltä viety yksinkertainen elämänilo, sukurakkaus, uskonnon tuoma lohdutus? Ollaanko meistä tekemässä koneita, robotteja, jotka ovat tehokkaita ja antavat kaikkensa tehokkuuden ja menestyksen saavuttamiseksi ja luopuvat sielustaan ja normaaleista tunteistaan?

Uskaltaisimmeko Orhan Pamukin lailla pohtia perusteellisesti oman maamme elämän ankeiden värien syitä?

Pamukin Istanbul

holiday flu and reading, originally uploaded by amnellanna.

Poden lievää kurkkukipua ja nuhaa ja oli aikaa aloittaa Pamukin 500-sivuinen "Istanbul", jonka mieheni kävi ostamassa minulle toivomuksestani "sairaslukemiseksi". Suomennos on rikasta ja kaunista kieltä. Olen juuri lukemassa Pamukin lapsuudesta ja sen ajan Istanbulista. Kirjassa on mustavalkoisia valokuvia sekä Istanbulista että kirjoittajasta ja hänen perheestään.

Sisareni oli eräänä joululomana poikansa kanssa Istanbulissa. Siellä satoi paljon lunta ja aikuisetkin rakensivat innoissaan lumiukkoja ja heittelivät toisiaan lumipalloilla. Sisareni arveli, että lumi oli heille harvinaista huvia. Pamuk kertoo kuitenkin, että Istanbulissa sataa joka talvi pikkuisen lunta, ja aina se otetaan vastaan yhtä suurella ilolla. Kaupunki muuttuu silloin Pamukin sanojen mukaan entistä kauniimmaksi.

Pamukin lapsuuden aikana tapahtui sellainenkin ihme, että Tonava kuljetti pohjoisesta jäälauttoja Mustallemerelle, josta niitä kulkeutui Bosporille.

Varhaislapsuuden kuvaukset ovat yleensä parhainta muistelmissa. Orhan Pamuk eli onnellisen lapsuuden varakkaassa perheessä. Hän on asunut koko ikänsä samassa, suvun omistamassa kerrostalossa. Niin kasvoi tuleva Nobel-kirjalija. Hän on lapsena kiltti ja herttainen poika. On kiinnostavaa lukea, millainen aikuinen hänestä tulee.

Yleensä varaan loma-ajoiksi historiallisia romaaneja tähän aikaan vuodesta, mutta nyt teki mieli lukea jotain muuta, vaikka onhan tämäkin historiallinen romaani.

Turkkilaiset eivät ole minulle vieraita, sillä tunsin joitakin koululaisia jo vaihto-oppilaana. Kyproksella oli mahdollista tutustua sekä turkkilaisiin että kreikkalaisiin ennen vallankumouksen ja sodan puhkeamista. Naapureissa oli molempia. Mieheni kävi jopa Koraani-piirissä jonkin aikaa.

Nuorempaa turkkilaispolvea edustavat lasteni turkkilaiset ystävät. Eräänä uutena vuotena he olivat meillä vieraina, ja hoidin heidän vauvaansa sillä aikaa kun he olivat katsomassa ilotulituksia muiden vieraittemme kanssa. Heidän pieni poikansa oli samanlainen tumma kaunis lapsi, jollainen myös Orhan Pamuk oli pienenä valokuvien mukaan. Orhan Pamuk tuntuu monella tavalla tutulta.

On vielä yli 400 sivua Istanbulia jäljellä. Sitten onki taas uusi vuosi.

P.S. Muualla Suomessa asuville tiedoksi: tänne Helsinkiin satoi aamulla muutama millimetri lunta ja katosi saman tien.

Helen Mirren on venäläistä aatelissukua

Elisabet I Ditchleyn muotokuvassa. Elisabet rakasti kauneutta ja pukuloistoa. Sitä nähtiin jo TV-draaman ensimmäisesssä osassa.

Ilyena Vasilieva Mironov on paremmin tunnettu nimellä Helen Mirren. Hänet on nähty monissa mielenkiintoisissa rooleissa TV:ssä ja elokuvissa. Tällä viikolla nähdään kaksiosainen Elisabet I (2005). Toinen osa tästä loisteliaasta historiallisesta draamasta nähdään huomenna torstaina.

Helen Mirrenin esi-isä kreivi Mikhail Kamensky oli Katariina Suuren aateloima lahjakas upseeri. Isoisä, tsaarin armeijan eversti ja diplomaatti oli Lontoossa neuvotteluissa, kun Venäjällä puhkesi vallankumous. Hän jäi Englantiin perheineen eikä nähnyt enää koskaan ketään sukulaisistaan. Kirjeenvaihto jatkui kuitenkin 1950-luvulle asti.

Helen Mirrenin isä muutti suvun nimen Mironovin Mirreniksi 1950-luvulla. Hän soitti ennen toista maailmansotaa London Philharmonic -orkesterissa ja toimi sodan jälkeen taksinajajana ja ajokorttikokeiden tarkastajana. Mirrenin äiti oli kolmastoista lontoolaisen lihakauppiaan neljästätoista tyttärestä. Helen Mirren on Elisabetin tavoin lapseton.

Mirrenin suvun tarina on kuin jännittävä historiallinen romaani. Helen Dunmore on kirjoittanut Mirrenin suvusta radionäytelmän, joka pohjautuu Mirrenin Venäjältä saamiin sukuarkistoihin.

Sukulaisiakin on löytynyt, mutta suvun Smolenskissa sijaitseva tila oli menetetty vallankumouksessa ja nimetty neuvostoaikana Juri Gagarinin mukaan, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin Mironovit.

Elisabetin ja yleensä 1500-luvun vaatteista olevat linkit ovat siirtyneet Kotisivublogiini.

Talvitunnelmaa

Spadina, rouvan salonki. Kuva: Anna Amnell

Talvinen kattaus 1900-luvun alun tyyliin Spadinassa, Torontossa.



Spadina, the Edwardian museum. Photo: Anna Amnell



Spadina, the museum and Victorian garden. Photo: Anna Amnell

Palaa Aurora-blogiin:  Spadinan kartanomuseossa Torontossa.

Joulun viettäminen on hauskaa - ja kaikkea muuta kuin pakollista

Joulua voi viettää mielensä mukaan

Joka vuosi jotkut kertovat inhoavansa joulua, yleensä ideologisista syistä, mutta myös "kaupallisuuden" ja "hössötyksen" vuoksi. Mutta eihän joulun viettäminen ole pakollista, ja kukin saa viettää joulua ihan oman mielensä mukaan. Jotkut viettävät tyylikästä, jopa askeettista joulua. Toiset pitävät värikkäästä, iloisesta ja renessanssimaisen rehevästä joulusta.

"Aito suomalainen joulu" onkin kuin aito renessanssin juhla. Pimeänä aikana Suomi hehkuu, kuusen oksillakin on kultaa ja hopeaa. On olkikoristeet, ennen olkia oli lattiallakin. Eksoottiset mausteet tuoksuvat, ruokapöydässä houkuttelevat kinkku, laatikot, riisipuuro, kuivatut hedelmät, hehkuva glögi, pähkinät. On paljon kynttilöitä. Vain luutunsoittaja puuttuu, mutta luuttumusiikkia saa CD:ltäkin.

Renessanssi tuli Suomeen myöhään, vasta 1600-luvulla, jos ei oteta lukuun Juhanan ja Katariinan hovin lyhyttä loistokautta 1500-luvun keskivaiheessa. Mutta renessanssi jäikin sitten asumaan Suomeen ja putkahtaa esiin joka joulu entistä rehevämpänä. Suomalainen tapa juhlia joulua on todellakin yllättävän paljon renessanssin juhlien kaltainen. Se on mielestäni kiehtova kulttuuri-ilmiö.

Joulun visuaalinen puoli yleensäkin on viehättävä. Pimeyden ja valon vastakkaisuus sykähdyttää. Samoin joulun värit, tulen väri punainen ja lumen väri valkoinen sekä vihreä, lupaus kesästä.

On hauskaa, kun on paljon juttelua, musiikkia, halauksia ja naurua.

Joulun viettämisessä kullakin suvulla ja perheellä on omat erityiset traditiot. Joulu on kuitenkin aina kulttuurien sekoitus. Meillä jouluun kuuluu myös pohjoisamerikkalaisia ja ranskalaisia perinteitä. Lahjoista kiitetään poskisuudelmin ja halauksin. Ovien yläpuolelle laitetaan misteli ja vihreitä oksia.

Uusinta on intialainen luumu-omena-sipuli-chutney, jota laitan aina itse, vaikka ostaisin muut jouluruuat. Sitä teen lahjaksikin.

Mukavaa keskitalven juhla-aikaa! Juhlapyhät jatkuvat, on aikaa nukkua myöhään, valvoa myöhään, lukea ja katsoa lempivideoita.

Happy holidays!

Joyful Christmas

Joyful Christmas, originally uploaded by amnellanna.

'The Weather' Photo Friday

Joulu on kansainvälinen ja monikulttuurinen juhla

Kuva: Anna Amnell

Ikkunaiineksen blogissa keskustellaan siitä, pitääkö "suomalaista joulua" viettää kouluissa.

Kommenttini:

Jouluhan on hyvin kansainvälinen juhla. Joulukuvaelman päähenkilöt ovat ulkomaalaisia, paimenet samoin, tietäjät Afrikasta ja Aasiasta asti- ja enkelit ulkoavaruudesta. Voiko sen globaalimpaa asetelmaa olla?

Joululaulut ovat syntyneet useiden kulttuurien parissa. Joulukuusi on alkujaan Saksasta. Joulupukin esikuva on turkkilainen.

Mehän vietämme monikulttuurista juhlaa, hyvät ystävät. Kristinusko on ollut kansainvälistä ja monikulttuurista alusta alkaen.

Iloista ja onnellista joulua!
Jokainen voi tuntea joulun omakseen, kielestä ja kansallisuudesta huolimatta. Joulu on myös hyvin suomalainen, jos olet suomalainen.

Joululahjaidea

Kaikkea ne keksivät.

Pohdintaa kirjoittamisesta ja esikuvista

Kuva: Matti Amnell

Kirja-arvosteluja uusimmasta kirjastani on ollut vasta kahdessa lehdessä, mutta ne ovat olleet erittäin ilahduttavia. Ja tulihan niitä jo ennen joulua, vaikka kirja ilmestyi kovin myöhään kuvittajani ansiotyökiireiden vuoksi. Uusin arvostelu on IBBY Finlandin lehdessä, joka tuli tänään. Otteita arvosteluista on 1500-luvun blogissani Lucia Olavintytär.

Jouluiloa nuo kirja-arvostelut toivat.

Yhteen asiaan alan jo tottua. En pääse eroon L.M. Montgomerysta enkä Kaari Utriosta kirjojeni arvosteluissa. Ei minulla ole mitään heitä vastaan, vaikka omasta mielestäni he eivät ole olleet vaikuttajia.

Luin Montgomerya koululaisena ja kirjoitan Aurora-kirjoissa samasta aikakaudesta ja osittain samasta maastakin kuin Montgomery. Mutta Montgomery kirjoitti omasta aikakaudestaan ja lapsuutensa maisemista Prinssi Edwardin saarella. Minun on täytynyt tutkia 1900-luvun alkua kirjoista ja museoissa voidakseni kirjoittaa Torontosta, joka on kaukana Montgomeryn lapsuusmaisemista.

Kaari Utrio on tehnyt suuren työn keskiajan popularisoijana Suomessa. Sattumalta olen lukenut häntä erittäin vähän, osittain sen vuoksi, että olin poissa Suomesta 1980-luvulla, jolloin aloitin Aurora-kirjojen kirjoittamisen. En ole esimerkiksi vielä tänä päivänäkään edes nähnyt erästä kirjaa (Vendela), jonka sanotaan vaikuttaneen Aurora-kirjoihini.

1500-luvun kirjoissani nähdään myös samaa kuin Utrion kirjoissa. Se ei ole ollenkaan ihme, sillä olemme varmaankin lukeneet samat taustateokset siitä aikakaudesta.

Kiinnostavaa oli uusimmassa, Volotisen arvostelussa seuraava kohta:

"Lucia muistuttaa henkilönä erityisesti Kaari Utrion historiallisten romaanien naissankareita: hänellä on vammaisuudesta huolimatta opillista sivistystä ja vahva itsetunto. Hän joutuu jännittäviin olosuhteisiin ja vaaroihin, mutta pääsee samalla näkemään maailmaa." (Volotinen, Teresia, Virikkeitä 4/2006, 45.)

Olisiko tässä nähtävissä tietty feministinen ote? Ehkäpä. Olen lukenut liian vähän Utriota voidakseni sanoa enempää.

Jos Montgomery ja Utrio eivät ole olleet kirjallisia esikuviani, niin ketkä sitten. Englantilainen kirjallisuus on lähinnä minua: Jane Austen, A.S. Byatt, P.D. James, myös Agatha Christie ja Ellis Peters (Edith Pargate, varsinkin Veli Cadfael-sarja). Myös mieskirjailijat, vanhemmista E.M. Foster ja C.S. Lewis, nuoremmista Peter Ackroyd. Nuorempana suosikkejani olivat myös Tsehov ja Tolstoi.

Viime aikoina olen lukenut joitakin uudempia historiallisten romaanien kirjoittajia (Candace Robben, Philippa Gregory) ihan vain lajin vuoksi. Mutta suurimpia kirjallisia elämyksiäni ovat olleet viime vuosina jo mainitut Byatt ja Ackroyd, suomalaisista Liehun Helene ja Nummen Kiinalainen puutarha.

Amaryllis. Hoito-ohjeita

Päivitetty 1/2013

Tämän päivän Helsingin Sanomien Kysy Kirstiltä -osastossa (HS D8 17.12.2006) on tarkat ohjeet amarylliksen hoidosta. Leikkaa ohjeet talteen. Tässä tiivistettyjä ohjeita sekä Hesarista että Country Homes & Interiors -lehdestä (Magnificent Amaryllis. - Country Homes & Interiors. British Edition January 2006, sivut 92-93).

KUKINNAN JÄLKEEN. Lehtien neuvot poikkeavat jonkin verran toisistaan.

HS neuvoo:

Kun amaryllis (jaloritarinkukka) on kukkinut ja kukkavarret ovat kuihtuneet, leikkaa kukkavarret pois, mutta älä poista kehittyviä lehtiä. Lannoita kukkaa keväällä ja kesällä kastelun yhteydessä 1-2 viikon välein alussa miedolla typpitoisella kasteluvedellä, loppukesästä kaliumia ja fosforia sisältävällä vedellä.

Anna pintamullan kuivahtaa, mutta "korpuksi multaa ei saa päästää". Hesari neuvoo laittamaan kukan kesäksi ulos lämpimään paikkaan puolivarjoon, mutta neuvoo välttämään liiallista märkyyttä.

Vähennä kastelua elokuussa. Tuo amaryllis ruukkuineen sisälle ennen pakkasia. Kastele niukasti muutama viikko. Kun lehdet ovat kellastuneet, lopeta kastelu 2-3 kuukaudeksi. Siirrä lehdetön kukkasipuli noin 17 asteen lämpötilaan, vaikkapa komeroon, jonka lämpötila saa olla alle 15 astetta.

Kun nupputuppi tulee esiin, istuta kukkasipuli uudelleen. Älä kuori suojaavia kuivia suomuja tai katko juuria.

Country Homes & Interiors neuvoo, mitä tehdä kukinnan jälkeen:

- Kastele niin kauan kuin lehdet kasvavat ja lannoita kaliumpitoisella lannoitteella. Aseta ulos lämpimään paikkaan, mutta ei suoraan auringonvaloon. Jos säilytät ruukkua sisällä, sumuta kukkaa silloin tällöin.
- Kun päivät lyhenevät, tuo kukka sisälle. Lopeta lannoitus, mutta pidä kukka kosteana ja viileässä paikassa (13 astetta, neuvoo Country Homes & Interiors - lehti). Kahdentoista viikon jälkeen leikkaa lehdet 10cm kukkasipulin yläpuolelta pois. Poista mullasta ylin 6cm ja laita tilalle uutta multaa.

Entä jos aloitat kukkasipulista:
 Kokeile, mikä sopii Sinun olosuhteisiisi.

Country Homes & Interiors -lehden ohjeet tarkimmat:

- Aseta amarylliksen kukkasipuli vesiastian yläpuolelle ja liota juuria 12-24 tuntiin ennen istuttamista.
- Ruukun ja kukkasipulin väliin tulee varata tilaa 10-25mm. Aseta kukkasipuli multaan ruukun pohjalle ja levitä juuret alaspäin. Peitä kaksi kolmasosaa kukkasipulista mullalla. (Hesari: tiivistä multa kunnolla). Kastele seisoneella vedellä ja aseta lämpimään (21 astetta Celsiusta) ja valoisaan paikkaan.
- Pidä ruukkuu kuivana, kunnes verso tulee esille, kastele sen jälkeen usein. Käännä ruukkua 45 astetta kahden viikon välein. Kun kukinta alkaa, siirrä ruukku viileämpään paikkaan, 16 asteeseen pidentääksesi kukintaa.

Kokeillaan! Kerro, jos Sinulla on muita ideoita amarylliksen hoidosta.

Onnellinen se, joka on perinyt maatiaismarylliksen. Sen kukka on pieni ja väri aina oranssipunainen. Mutta se kukkii vuosikausia.  Seuraa Maatiainen - yhdistyksen ja lehden sivuja.

Maatiaisamarylliksen  taimia myy Heikki Linnan puutarha, Askola

Ilmoitus oli Maatiaisessa jo viime vuoden puolella, en tiedä, onko hänellä niitä enää.

Maatiaisamaryllis

Joululaulujen taustaa

Laulujen taustat

Joulukukkia

uskollinen kukkija, originally uploaded by amnellanna.

Edessä oleva orkidea on meidän vanhoja orkideoitamme, joka kukkii silloin tällöin.

Uskolliset kukkijat

uskolliset, originally uploaded by amnellanna.

Keltainen orkidea on jo yli kuusi vuotta vanha. Se kukkii kerran pari vuodessa. Sain keltaisen orkidean äitienpäivälahjaksi mieheltäni vuonna 2000, kun asuimme Kalliossa putkiremontin vuoksi.

Nämä kukat ovat juuri alkaneet kukinnan ja saamme jouluksi muutamia kukkia. Sitten ne kukkivat varmaankin monta kuukautta.

Johanneksen kirkko yöllä joulukuussa

Johanneksen kirkko yöllä joulukuussa, originally uploaded by amnellanna.

Tämä kirkko täyttyy joulukonserttiin menijöistä ilta illan jälkeen, jopa useana kertana illasta.

Klikkaa kuvaa, niin näet enemmän kuviani Johanneksen kirkosta

Moderni tonttutuoli

Moderni tonttutuoli, originally uploaded by amnellanna.

Onko tämä puutarhatontun "veli" salonkikelpoinen, kun sitä myydään hienossa kaupassa?

vrt Hyvä ja huono maku

Ritva Viertola-Cavallari kertoo tonttujen historista.

Puutarhatontut

Kuinka luotettava on lapsen muisti?

Kuinka luotettava on lapsen muisti? Toisaalta hyvinkin luotettava. Kun kyselin joitain lapsuudenaikaisia asioita enoiltani ja tädiltäni, he sanoivat kaikki: Kylläpäs sinä muistat tuonkin asian.

Mielenkiintoista on, että aloin kysellä lapsuuteni aikaisia asioita silloin, kun niistä oli kulunut jo viisikymmentä vuotta. Onneksi tätini ja kaksi enoani olivat vielä elossa. En ollut puhunut noista ajoista heidän kanssaan aikaisemmin ja olinhan välillä pitkän ajan ulkomaillakin.

Minä olin monien lasten tavoin mummolassa sotaa ja pula-ajan nälkää paossa. Erään muiston pystyin ajoittamaan tarkasti papintodistuksen avulla. Pekka-eno, kummini, meni naimisiin. Sitä ennen hän tuli näyttämään morsiantaan mummolaan. Oli kevät, mummo ja nuorin tätini Kerttu istuivat uuden talon keskeneräisessä osassa kuorimassa perunoita.

Istuimme kaikki jakkaroilla, Pekan morsian Maija muiden mukana piirissä. Hän oli pieni, siro nainen, hiljainen ja herttainen. Jo aikaisemmin olivat Kerttu ja mummo kehuneet häntä: Hän syökin niin somasti. Minun kateuteni kasvoi, kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun, kaikki katsoivat vain Maijaa. Otin äkkiä perunan ja heitin sillä Maijaa. Se osui ja Maija hymyili hämillään.

Silloin mummo nousi paikaltaan ja minä läksin mummoa karkuun, juoksin puolukkatynnörin ympäri. Se päättyi nauruun ja leikinlaskuun. Olen hävennyt vuosia käytöstäni. Olinko niin hemmoteltu?

Kun tilasin papintodistuksen, jossa olivat lueteltuina kaikki mummon ja ukin lasten avioliitotkin, huomasin, että käytökseni oli ymmärrettävämpää, kuin olin luullut, sillä olin silloin alle kolmevuotias.

Monet muistot ovat paljon hämärämpiä. Muistikuvat ovat kuin reunoiltaan pyöristyneitä kuvia. Sanotaan, että pienen lapsen näkökenttä on suppeampi kuin aikuisen ja - pyöreä. Juuri tuollaisia ovat monet muistikuvani, näen niissä itseni ja vähän ympäristöä. Sellainen on esimerkiksi eräs tulvamuisto, vain yksi kuva, yksi pysähtynyt hetki.


Tänään Pakinaperjantaissa Saappat ja monot. Muistoja sodassa kauhuja kokeneesta, toisesta enostani, josta pidin paljon, vaikka hän oli useimpien aikuisten silmissä "epäonnistunut" ihminen.

Minulla oli viisi enoa, joihin lasken myös 11-vuotiaana espanjantautiin kuolleen Ransun, mutta en vauvana kuollutta Jafetia eli Jahvea. Mummo ja ukki olivat sitä mieltä, että heillä oli 11 lasta, joihin he laskivat myös kuolleena syntyneen Lydian, jota ei ollut kirkonkirjoissa.

Orkideat ovat uskollisia joulukukkia

orkideat 141206, originally uploaded by amnellanna.

Tänä jouluna kukkivat nähtävästi ruskehtavat perhoskämmekät ja tuo oikeanpuoleinen, joka on tummanpunainen. Vasemmanpuoleinen kukkakin on avannut nuppunsa tämän kuvan ottamisen jälkeen.

Lucia säteli sateessakin

Karolina Henriksson, Lucia 2006, Helsinki, originally uploaded by amnellanna.

Kuvat: Anna Amnell. Klikkaa kuvaa, niin näet sen suurempana.
Lucia-kulkue oli kaunis sateesta huolimatta. Lapsilla oli hauskaa tonttupuvuissa ja muumien kanssa. Kulkueen alussa oli poniratsukkojen joukko. Yleisön joukossakin oli pieni Lucia, tyttö jolla oli kynttiläkruunu päässä.

Etelä-Esplanadilla pääsi jo lähemmäksi kulkuetta ja sai napattua pari kuvaa.

Lucian päivä ei ole satua

Lucia eli 283-304 jKr. Katolinen Pyhän Lucian kuva

Protestanttinen Pohjola juhlii tänään Lucian päivää, valoa pimeydessä. Tarkoittaahan jo nimi Lucia (lux) 'valoa', jota tarvitaan tähän aikaan vuodesta. "Ennen gregoriaaniseen ajanlaskuun siirtymistä, Suomessa vuoteen 1752 saakka, Lucian päivä eli Lussinmessu sattui talvipäivän seisauksen aikaan. Nykyinen Lucian päivän vietto valon juhlana 13. p:nä joulukuuta on peräisin Ruotsista 1920-luvulta." Näin kertoo Arno Forsius kirjoituksessaan Pyhimykset suomalaisessa kansanparannuksessa.


Lucia (283-304 jKr) oli syrakuusalainen, sisilialainen nuori nainen, joka kuoli Diokletianuksen vainojen aikaan. Hän oli jo 500-luvulla yleisesti tunnustettu marttyyri koko kristillisessä maailmassa. Nämä ovat ainoat faktat, joiden ympärille on syntynyt legendoja.

Lucian päivää juhlitaan koko Skandinaviassa. Sivuilta Lucia, valon tuoja löydät kaikki, mitä haluat tietää Luciasta (engl).

Lucia kruunataan tänään Tuomiokirkossa klo 17:00. Klo 18:00 Lucia-"satukulkue" lähtee Senaatintorilta. Lucian päivää juhlitaan tänään myös Turussa.

Lucian päivä kulkue on iloinen tapahtuma, mutta martyyrit eivät ole kuitenkaan satua. Maailmassa on tällä hetkellä kristittyjä marttyyreja (ihmisiä jotka murhataan nimenomaan heidän uskontonsa vuoksi) enemmän kuin kuin koskaan aikaisemmin, vaikka siitä ei yleensä puhuta. Se vie miettiväiseksi näin Lucian päivänä.

Hyvää Lucian päivää!
Diokletianuksen palatsin rauniot

Hyvä ja huono maku

Olen nähnyt monenlaista roinaa talojen pihoilla ja tienvierillä Pohjois-Amerikassa pitkillä automatkoillamme. Huippuja olivat räikeän vaaleanpunaiset muoviflamingot ja aaltopellistä tehty hökkelikirkko, jossa oli kirkasvärinen neonvaloristi. Kuvassa kerrassaan kohtuullisia puisia flamingoja kanadalaisen talon pihalla. Kuva: Anna Amnell

Täällä näet oikeita, kauniita flamingoja, joita ihmiset varmaankin muistelevat katsellessaan flamingokoristeitaan.

Pseudonyymin blogissa on hauska kirjoitus puutarhatontuista tai oikeammin niiden intohimoisesta ystävästä - ja vihollisesta. Blogissa keskustellaan asiasta ja sanoin jo kommenteissa, että tunsin kerran erään miellyttävän ja arvokkaan puutarhatontun ja antaisin tilaa myös puutarhatontuille.

Ainoa tuttu puutarhatonttuni asui Tehtaankadulla olevan katolisen kirkon pihalla, ja sitä rakastivat sekä katolisen lastentarhan että viereisessä ´rakennuksessa sijainneen englantilaisen lastentarhan lapset. Sitä ei ole näkynyt siellä enää pitkiin aikoihin.

Värikkäitä patsaita näkee muuallakin. Kävin mieheni kanssa kerran torontolaisessa hindutemppelissä. Rakennus oli aivan uusi, ja siellä oli kodikas tunnelma. Istuttiin lattialla, ja meille ainoille ei-intialaisille oltiin erityisen ystävällisiä. Olemme kumpikin opiskelleet josssain vaiheessa uskontotiedettä ja tarkkailimme kiinnostuneina temppeliä ja ihmisiä. Kun tulimme kotiin, ihmettelin lapsille sitä, miksi hindujumalien patsaat olivat räikeästi maalattuja niin kuin Disneylandin hahmot.

Vanhempi poikani selosti heti, että sellaisia olivat myös antiikin patsaat. Netistä löytyi äsken kirja, jossa tästä myös kerrotaan. Sekä suuret että pienet veistokset olivat värikkäitä.

Me nykyajan ihmiset olemme kehittäneet mielessämme kuvan askeettisen kauniista valkoisesta antiikista. Samoin on rokokoon laita. Ainakin minun mielessäni oli ollut kuva vaalean puuterin sävyisistä rokokoovaatteista. Mutta sitten Helsingissä vieraili Tukholman kustavilainen seura kirkasvärisine asuineen. Meille kerrottiin, että nuo kalpeat sävyt olivatkin haalistuneita. Saumojen sisältä löytyy aidoista rokokoovaatteista kirkasta punaista ja värikkäitä kukkakuvioita.

Lapset rakastavat kirkkaita värejä ja "amerikkalaistyylisiä" naiivin realistisia kuvia. Sellaisia rakastivat myös renessanssin ihmiset. Vaatteet olivat värikkäitä ja loisteliaita, kodeissa oli paljon värejä tyynyissä, seinävaatteissa ja vuodeverhoissa. Väriä oli esivanhempiemmekin vaatteissa. Kirkkaanpunaista alushametta käytti Elisabet I yhtä hyvin kuin savolaismummo.

Tässä välillä monet suomalaiset kodit olivat tyhjiä ja värittömiä ja rakennukset askeettisia. Näin äsken sanomalehdessä kuvan, joka näytti minusta ensi silmäykseltä halkoliiteriltä. Se oli Alvar Aallon suunnittelema näyttelypaviljonki. Kaikista oli tullut shakereitä. Askeettisuus oli tyylikästä ja poliittisesti korrektia.

Mutta aika on muuttunut, värejä ja kuvioitakin sallitaan. Minusta tuntuu siltä, että yksityisillä ihmisillä yhtä hyvin kuin koko kulttuurilla on sekä värikkäitä että hillitynsävyisiä kausia. Pidän nykyään tummanpunaisesta ja sinisestä, joskus punainen oli lempivärini, sitä ennen valkoinen. Onneksi ei ollut koskaan varaa kalustaa askeettisen tyylikästä kotia, sillä se olisi ollut varmaankin lapsista ankea.

Onko tämä moderni tonttu, puutarhatontun "veli" hyvää vai huonoa makua?
puutarhatonttu, puutarhatontut

Neljä kuukautta kukassa

Neljä kuukautta kukassa, originally uploaded by amnellanna.

Tämä sama orkidea oli kukassa jo elokuun 14. päivänä. Vielä on neljä kukkaa. En ole koskaan aikaisemmin seurannut, kuinka kauan nämä perhoskämmekät kukkivat.

Kukinta alkoi elokuussa.

Picasson juhlanäyttely ja muita taidemuistoja Amerikasta

Olin koululaisena hyvin kiinnostunut kuvaamataiteista. Luin innokkaasti kirjoja taiteilijoiden elämästä, kävin piirustuskerhossa ja otin Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana ollessani maalaustunteja. Olin erityisen kiinnostunut Picassosta. Minua kiinnostivat erityisesti Picasson sininen (1901-1904) ja vaaleanpunainen kausi(1905-1907), erityisesti maalaukset harlekiineista.

Paluumatkalla Amerikan vaihto-oppilasvuodelta saimme olla ensin kiertomatkalla Yhdysvalloissa ja lopuksi yhden viikon New Yorkissa jossakin perheessä. Olin vieraana erään lakimiehen perheessä ja tutustuin sinä aikana hyvin rikkaiden newyorkilaisten elämään.

Perheen isä ja vanhin poika veivät minut ajelulle myös New Yorkin ongelma-alueille, ja perheen äiti taas taidemuseoihin. Hän oli opiskellut itse Pariisissa ja halusi näyttää minulle New Yorkin parasta taidetta. Nykytaiteen museossa oli menossa Picasson 75-vuotisjuhlanäyttely. Picasson "Guernica" oli myös sijoitettuna sinne siihen aikaan. Minuun tekivät vaikutuksen erityisesti ne lukemattomat luonnokset, joita Picasso oli tehnyt tätä työtään varten. Picasson muu myöhäisempi tuotanto ei ole kiinnostanut minua koskaan.

Lapsuudenystäväni meni opiskelemaan Ateneumiin, ja poikani on opiskellut taidetta. Minulle taide on jäänyt myös läheiseksi. Parasta siirtolaisuudessakin olivat matkat, jolloin saimme koko perhe tutustua Amerikan luontoon, mutta samalla myös museoihin ja taidekokoelmiin.

Ehdottomia kohokohtia olivat Kenojuakin näyttely Torontossa ja Dalin museo Floridassa St

Picasson 75-vuotisjuhlanäyttely, MoMa, 4.5.-25.8.1957. Jo ensimmäisen kuukauden aikana näyttelyssä kävi yli 100 000 henkilöä.
[Picasso: 75th Anniversary MoMA , May 4-August 25, 1957, a record-breaking exhibition. More than 100,000 visitors saw the exhibition during the first month.]

Mesikka ja karhunvatukka

Mesimarjalla eli mesikalla on oma hienostunut makunsa. En osaisi verrata sitä mihinkään muuhun. Sen maku on unohtumaton.

Samalla tavalla unohtumaton on luonnossa kasvavan karhunvatukan maku. Viljeltyinä kumpikaan eivät maistu aidoilta.

Mesimarjoja olen syönyt Ylä-Savossa, karhunvatukoita Amerikan etelävaltioissa camping-matkoillamme.

Minun lapsuuteni Savossa mesimarjoja sanottiin mesikoiksi. Tätä sanaa on käyttänyt Kiantokin teksteissään. Mesikoita kasvoi isovanhempieni mailla vain yhdessä tietyssä paikassa, erään ojan reunustalla. Niitä oli niin vähän, että ne säästettiin lapselle eli minulle. Istuin ojan reunalla ja herkuttelin.

Olen edelleen sitä mieltä, että olen saanut kokea suurimmat kulinaristiset nautintoni lapsena mummolassa. Rautapadassa haudutettu lintupaisti, ternimaidosta valmistettu uunijuusto ja mesimarjat ovat johtoasemassa listallani, näin vaikka sukulaisissani ja ystävissäni on erinomaisia ruoanlaittajia ja olen saanut maistaa hyviä ruokia muuallakin.

Mitä kukkia jouluksi?

Olin kerran koululaisena jouluapulaisena kukkakaupassa. Se oli eräs kaikkein hauskimpia työpaikkojani. Tehtävänäni oli auttaa kukkakaupan omistajaa, "kukkakaupan neitiä", kukkakorien laittamisessa ja paketoimisessa ja viedä kukkapaketteja koteihin jouluaattona.

Siihen aikaan valittiin joulukukiksi ainakin pikkukaupungissa tulppaaneja, kieloja ja hyasintteja koreissa. Nykyajan suosikkia joulutähteä ei vielä tunnettu. Joka joulu saamme lahjaksi kukkia ja ostamme niitä ystäville. Yhä useammin päädymme nykyään orkideoihin joulunakin. Ne on nähtävästi kloonattu kukkimaan jouluna. Nytkin on kolme usean vuoden ikäistä orkideaani nupulla. Saa nähdä, mitä väriä kukat ovat. Jos on hyvä onni, myös joulukaktus puhkeaa kukkaan sopivasti joulun aikaan. Se on vielä käytävän ikkunalla, mutta siinä on jo lupaavia nuppuja.

Mitä kukkia Sinä hankit jouluksi itsellesi ja mitä annat lahjaksi?

Presidentin juhlapuvun kaulus toi mieleen 1500-luvun

Elisabet I

Ystävien luona itsenäisyyspäivän kutsuilla katselimme tietenkin vähän presidentinlinnan kutsujakin. Minusta presidentin asu oli tyylikäs, pidin erityisesti kauluksesta, joka muistutti renessanssiajan kauluksia. Toinenkin punatukkainen nainen, nimittäin Elisabet I, käytti samanmallisia, kylläkin loisteliaampia pystykauluksia, jotka kehystävät kasvoja ja hiuksia. Jos presidentillä olisi ollut kiharat hiukset, yleisvaikutelma olisi ollut pehmeämpi ja naisellisempi.

Tämän aamun sanomalehdessä kerrottiin, että presidentti Halonen on käyttänyt tätä asua aikaisemminkin Linnan juhlissa. Ne juhlat ovat jääneet minulta seuraamatta, ja luulin asua uudeksi.

Lisäys: HBL kertoo, että Ritva Fallan suunnittelema mekko oli muuten entinen, mutta kaulus ja mansetit oli uusittu. Siis kaulus oli sittenkin uusi!

Hyvää itsenäisyyspäivää

Siihen aikaan, kun olimme opiskelijoita, meillä oli tapana marssia ylioppilaiden soihtukulkueessa. Oli pakkanen, tuiskutti, mutta marssittiin sittenkin.

Olemme menossa viettämään itsenäisyyspäivää ystävien luo. Matkaan voi lähteä sisäkengissä, avopäin. Sää on muuttunut.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Lisäys:

Tänään koimme ylioppilaiden soihtukulkueen ohimarssin, kylläkin taksissa istuen. Olimme ensimmäisinä, joten saatoimme seurata kulkuetta hyvin, varsinkin kun avasimme auton ikkunan. Kulkueen ohimarssi kesti ainakin 15 minuuttia, opiskelijat lauloivat, ja oli hyvin juhlava tunnelma. Taksi pysäytti mittarin, ja sanoi että vastaavaa seisausta oli tapahtunut viimeksi ETYK:n kokouksen aikana.

Ylioppilaat marssivat sankarihaudoilta keskustaan päin. Ystävien luona muisteltiin, että niin päinhän se oli ennenkin: Hietaniemen hautausmaalta keskustaan.

Joka ikkunalla kaksi kynttilää -perinne.
How Finland became an independent country? Read Candles in the window in Jussi Katajala's history blog.

Kaamos kaupungissa

Helsinki 4:26 pm, originally uploaded by amnellanna.

Klikkaa kuvaa ja mene katsomaan kansiota, jossa on kuvia tältä päivältä aamukahdeksan ja iltapäivällä klo 4:26 väliltä. Keskipäivällä en voinut ottaa kuvaa, mutta oletan, että ei ollut paljoa valoisampaa kuin aamulla. Lähempänä joulua olisi vielä pimeämpää, mutta en tiedä,onko minulla silloin aikaa ottaa kuvia.

Joulupuuhia

Kaisa Ikolan blogista löytyi hauska tonttunimigeneraattori. Joulun sivupersoonani on nimeltään Touhu Puuhakanto. Sopiva nimi. Muutama viikko jouluun, ja niin paljon on tekemättä.

Tonttunimigeneraattori innosti minut tekemään tonttutalon, johon pääset sivupalkista. Se on vanha, viime kesänä kirpputorilta ostettu nukketalo, johon olen laittanut tontut ja tyttäreni vanhoja nukketalonhuonekaluja.

Mikki on palannut

Mikki on palannut Bloggeriin, jossa se ennen asui, kylläkin silloisessa Kirjoituslipastossani 1500-luvulla. Saattaa tämä olla Mikin lapsikin (oikeasti klooni), sillä siitä on jo yli vuosi, kun löysin Mikin jostain Internet-vaelluksellani. Se oli jokin vieraskielinen blogi, jota en ole löytänyt koskaan sen jälkeen. Luulisin, että suomalaisissa blogeissa olevat virtuaalieläimet saattavat olla kaikki Mikin "jälkeläisiä".

Varmaan löytäisin ensimmäisen merkinnän Mikistä, sillä olen tulostanut aikaisempia blogejani ja myös tallentanut niitä levyille. Herkku kävi hakemassa itselleen virtuaalilemmikin, Hilkun marraskuun alussa, tarkemmin 9.11. 2005, joten Mikin ja jäniksen, toisen virtuaalilemmikkini, on täytynyt tulla sitä ennen.

Nyt on helppoa lisätä Mikkikin Bloggeriin. Toivon, että Bloggerissa olisi ollut kategoriat jo vuosi sitten. Kuten niin monet muutkin olen perustanut useita blogeja Bloggerin kategorioiden puuttumisen vuoksi ja olen nyt niitä yhdistämässä. Mutta tuskin kannattaa koota mitään jättiblogeja.

Olen siirtänyt Vuodatuksen kirjoituslipaston aineiston Blogisisko 2:een ja kotisivublogiin. Olen lopettanut varablogini, Wordpressin kirjoituslipaston. Useista blogeista on ollut se hyöty, että olen alkanut vähitellen oppia edes jotakin bloggaammisesta. Minähän aloitin nollapisteestä.

Rekisteröinti on muuttanut Kiiltomadon keskustelupalstan miellyttäväksi

Kukkia Kiiltomadolle!

Kävin pitkästä, pitkästä aikaa lukemassa Kiiltomadon keskustelupalstaa. Rekisteröinti on muuttanut puolessa vuodessa Kiiltomadon. Siellä keskustellaan nyt miellyttävästi, ja erilaiset ihmiset voivat esittää rauhassa mielipiteitään joutumatta hyökkäyksen kohteeksi. Tuli hyvä mieli.

Käykää Kiiltomadossa! Nyt voisi aloittaa kunnon keskustelut..

Näkymä raitsikkapysäkillä

valo, originally uploaded by amnellanna.

Kun meillekin hankittiin jouluvalot 8kodin ulkovalot jouluksi)

Harrastuksena nukkekodit

Tämän talon laittamisessa on kulunut kymmenen päivää. Vielä on kaikenlaista pientä laitettavaa kuten lamput.




Uusi palvelustyttö ihmettelee 1900-luvun alun talon aarteita.

Klikkaa kuvia ja käy katsomassa Flickristä sarjat "Auroran koti" ja "The new maid in the new house."

Täältä löydät kaikki nukkekotiharrastukseni vaiheet ja sen, miksi olen niistä kiinnostunut.

The Maid, A story in 4 Frames

Orkidea kukassa yli kolme kuukautta

In bloom over 3 months, originally uploaded by amnellanna.

Sama orkidea on ollut kukassa jo elokuusta asti. joulukuuhun asti, siis neljä kuukautta.

Kuin Hitchcockin elokuvassa tai sodassa

Kuva: Freefoto.com

Eilen poliisihelikopteri pörräsi Ison Roobertinkadun yläpuolella kuin Hitchcockin elokuvassa. Tuli nimittäin heti mieleen North by Northwest (1959), jossa tavallinen virkamies (Cary Grant) pakenee hyönteismyrkkyä levittävää lentokonetta autiolla maaseudulla.

Poliisihelikopteri kulki Ison Roban yläpuolella niin kauan, että olo tuntui jo kiusalliselta. Ihmiset kurkistelivat helikopteria sateenvarojensa alta. Eräs nuori nainen pysähtyi kohdalleni ja kysyi: "Pitäisikö tässä pelätä?" Mitä helikopteri etsi?

Etsipä se ketä hyvänsä, jokainen meistä tunsi itsensä varmaan jossain määrin valvotuksi, tarkkailluksi, minäkin joka kannoin nukketalon hellaa mustassa kassissani. Tänä aamuna uutisissa sanottiin, että eilen etsittiin naisvankikarkuria. Mutta etsittäisiinkö tavallista vankikarkuria ihan helikopterin kanssa? Oletin helikopterin liittyvän Putinin vierailuun.

Kun helikopteri seuraa parin korttelin matkan aivan yläpuolella, tulee vainoharhainen primitiivinen tunne: tuo jahtaa minua. Johtuneeko se elokuvista vaiko ihmisen luontaisesta itsesuojeluvaistosta, mutta tuollaisessa tilanteessa ihminen haluaisi mennä jonnekin suojaan.

Minulle tuli mieleen myös Kyproksen sota, jossa lentokone tai helikopteri merkitsi vaaraa. En unohda sitä yötä, jonka olin lasteni kanssa Nikosian keskustan hotellissa ennen evakuointia. Paksu patja oli nostettu hotellihuoneemme ikkunan eteen. Pahimmalta tuntui pitkä vaahtosammuttajien rivi hotellin käytävässä ja jatkuvat sodan äänet.

Sitä ennen oli tapahtunut jo paljon. On ihmeellistä, että en ole kirjoittanut siitä. Mutta tunnen yleensäkin itseni niin ulkopuoliseksi Suomessa, että olen tottunut, että ihmiset eivät ymmärrä kokemuksiani. Tietenkin siitä olisi pitänyt kirjoittaa tuoreeltaan, kun ihmisten muistissa olivat vielä uutiset Kyproksen vallankumoukssta ja sodasta ja meidänkin perheen kuvat ja haastattelut lehdissä ja radiossa. Mutta siinä vaiheessa olimme jo päättäneet lähteä pois Suomesta.

Kirjoittaminen, kommentti

Kommentti Lassi Kämärin blogiin 9.11.2005

Lassi,

Nuo ovat oikein hyviä neuvoja kirjoittajille.

Ajattelun ja ilmaisun rinnalle asettaisin alitajunnan. Ehkä se leijuu kaksosten -ajattelun ja ilmaisun - takana niin läpikuultavana, että se unohtuu. Mutta neuvoithan lukemaan paljon, ja sehän ruokkii alitajuntaa, josta luovuus nousee.

Kannattaa kuitenkin opiskella vieraita kieliä. Niiden avulla, jo alkeidenkin, oppii ymmärtämään aivan uudella tavalla muita kulttuureita. Ajattelen tässä vaikkapa kiinan tai venäjän alkeiskursseja, jotka olen käynyt. Ei ole monta lausetta päähän jäänyt, mutta mielessä on entistä elävämpänä kuva noista ihmisistä.

Kulttuurien välinen vuorovaikutus rikastuttaa. Kun näkee muiden kulttuurien ihmiset ihmisinä, näkee myös omat juurensa selvemmin. Näkee oman kotinsa ja vanhempansa uudesta näkökulmasta.
Lisäisin: Ole sitkeä. Ole ahkera.
Pidä huolta fyysisestä kunnostasi, suojele aivojasi.

Mitä lukija haluaa?

Tämä kommentti on kirjoitettu jo vuonna 2005, mutta on nyt ajankohtainen. Se liittyy siihen, mitä Helsingin Sanomat kertoi äsken: klassikoiden suosio on noussut, sillä niissä löytyy jotain, mitä ei ole nykykirjallisuudessa. Minulla ei ole enää sitä lehteä, joten en voi luetella syitä. Arvaisin, että vanha kunnon romaani kiehtoo, sillä siinä on vielä kaksi asiaa, jotka ovat kadonneet nykykirjallisuudesta usein: juoni ja totuus.

Entä naistenromaanit?
2005-11-18

Pakostakin tulee mieleen kysymys: Miksi murhaamisen, raiskaamisen, itsemurhien, juopottelun yms kuvaus on korkeampaa taidetta kuin meikkaamisen, ostoksilla käymisen, synnyttämisen, lasten hoitamisen, vaihdevuosien tai muun naisellisen toiminnan kuvaus?

Tuossa edellisessä ryhmässähän on tietysti helpompi saada aikaan jännite, taistelu hyvän ja pahan välillä klassisten romaanien tyyliin.

Mutta kun hyvää ja pahaa ei "todistetusti" voi enää erottaa toisistaan, nämä romaanit ovat usein yhtä pötköä, kuonaa johon lukijat alkavat perinpohjin kyllästyä ja pakenevat mielellään optimistisemman kirjallisuuden eli viihteen tai klassikoiden pariin.

Huumori saattaisi pelastaa nykytilanteen, mutta se on vaikea laji.

Katoaako kirjoja kirjastoista?

Kuinkahan paljon kirjoja katoaa kirjastoista?

Mistä kertoo kirjan katoaminen kirjastosta? Jokin kirja on tullut kuulemma Amerikassa kuuluisaksi siitä, että sitä on varastettu harvinaisen paljon kirjastosta. Onko kirjailijalle hyväksi vai pahaksi, jos hänen kirjojaan katoaa tavalla tai toisella kirjastosta? Onko se suosiota vai sabotaasia?


Vähän yli puoli vuotta uusimman kirjani "Pako Tallinnaan" ilmestymisestä huomasin, että sitä oli ilmoitettu "kadonneeksi" viisi kappaletta pääkaupunkiseudun kirjastoihin siihen mennessä hankituista 25 kappaleesta.

Käytämme paljon kirjastoa, ja joskus meiltäkin on kadonnut joku kirja, jonka olemme sitten korvanneet. Tuo viisi 25:stä tuntui suurelta luvulta. Ystävällinen kirjastonhoitaja vastasi on-line-neuvonnassa, että valitettavasti tällaista sattuu. Hänkin piti lukua suurena.

Pyynnöstäni kolme viidestä kirjastosta hankki uuden kirjan "kadonneen" tilalle. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon kirjoja katoaa kirjastoista?

(Edellinen teksti oli kommentti Loistava puhallus -blogissa vuonna 2005)

Lisäys: Tänään 18.helmikuuta huomasin, että kolme Aurora, vaahteranlaakson tyttö -kirjaani on ilmoitettu kadonneiksi, nimittäin Pasilan, Kalajärven ja Kirjasto Omenan kirjastoista. Tämä on ikävä asia, sillä Aurora-kirjani ovat loppuunmyytyjä eikä niitä saa enää. Jos olet kadottanut kirjani, palauta se kirjastoon. Kirjalijat alkavat saada tuloja lainausten mukaan.

6/2007: "Aurora ja Molly" kadonnut Itäkeskuksen ja Tikkurilan kirjastosta

12/2008:

Aurora. Vaahteralaakson tyttö kadonnut Etelä-Haagan ja Ruoholahden kirjastoista
ja Pako Tallinnaan Ruoholahden kirjastosta

Siis ainakin 13.
Voi olla enemmän, sillä käyn harvoin katsomassa kirjojeni lainauslukuja. Mutta yleensä huomaan joka kerta, että joitakin kirjoja on ilmoitettu kadonneiksi. Jos yhden kirjailijan kirjoja katoaa kahden vuoden aikana ainakin 13 kirjaa Helsingin kirjastoista, kuinkahan paljon katoaa kirjoja kaiken kaikkiaan.
2012
Nyt on taas kadonnut toista osaa  (Pako Tallinnaan) kolme  kappaletta 25:stä (Sello, Malmi, Suutarila).

Kommentteja Blogisanomissa

Kommentti Blogisanomissa 19.10.2005 - 11:50

Suomalainen blogimaailma on selvästikin jonkinlaisessa kuohunnassa. Kun blogien määrä lisääntyy, syntyy luonnostaan monenlaisia ryhmiä, kuten tavallisessa elämässäkin.

Ensimmäisiä suomalaisia bloggaajia voi verrata esimerkiksi Mayflowerilla menneisiin "ensimmäisiin" amerikkalaisiin, ja heidän jälkeläisiinsä, joita pidetään ja jotka pitävät itse itseään eliittinä.

Onko meillä ihmisillä taipumus valita "kuninkaita" ja "aatelistoa" vaikka hiekkalaatikolla? Luoko se turvallisuutta?

Blogisanomissa kotisivublogista

Blogisisko
30.10.2005 - 13:03
Tein eilen sen, mitä halusin heti alussa: blogin, joka on kotisivu eli korvaa ja täydentää kotisivujani [Anna Amnellin kotisivublogi, jota olen muuttanut juuri tänään], jotka ovat kovasti vanhentuneet, mutta joita en osaa itse korjailla.

Kuten aina käy, huomaa, että muut ovat keksineet saman jo ajat sitten. 'Homepageblog' ei olekaan uutta.
Suomeksi löysin kuitenkin vain yhden merkinnän Googlella ("Connetin hiekkalaatikko") 'kotisivublogista'. Mutta eivätkö esimerkiksi neulerinkien blogit ole kotisivublogeja?

Onko muillakin kotisivublogeja? Onko kotisivublogi blogi? Voiko sen ilmoittaa Blogilistalle?

Tehkää itsellenne kotisivublogi. Se on nopeatekoinen ja helppo. Vilkaiskaa. Kertokaa, mitä ajattelette tästä asiasta?

Anna Amnell/Blogisisko Blogisanomissa 30.10.2005
Eivät blogit ole sen kummempia kuin muukaan tiedonvälitys ja -säilyttäminen. Ajattele blogeja mahdollisuutena. Muutama blogi korvaa ison kasan pölyä kerääviä mappeja ja albumeita.

Blogi on hyvä renki, mutta huono isäntä.:)

Kokemuksia Kiiltomadosta

Olin lievässä flunssassa joululoman 2003 aikaan. Ei voinut kuitenkaan mennä minnekään kylään, ei voinut kutsua ketään. Mitä tehdä? Eräs kirjailija oli kertonut, että on kiinnostava kirjallinen keskustelupalsta nimeltä Kiiltomato. En ollut tiennyt Kiiltomadosta mitään sitä ennen, en edes Kiiltomadon kirjallisuuskritiikistä. Arvelin, että henkevä ja sivistynyt keskustelu piristäsi flunssaista.

Kiiltomato oli siis minulle vain kerran lukemani nimi. Luin Kiiltomatoa ensi kerran tuona Tapaninpäivänä vuonna 2003 ja osallistuin myös keskusteluun. Heti alkuun ihmettelin aiheita, joista siellä keskusteltiin innokkaimmin.

Kokemuksiani Kiiltomadosta 2003-2004

Motto:

Päivä alkaa aina niin iloisesti täällä Kiiltomadossa, suomalaisen sivistyneistön viehättävässä seurassa. Pirkko Anna Amnell 22.04.04 klo 10:22


Yleistä vuosilta 2003-2004:

Oli yllättävää, että aloittamiini kirjallisiin aiheisiin kiinnostui yleensä vain muutama. Keskustelu oli niissä kuitenkin miellyttävää.

27.12.2003 "Sofi Oksanen – kolmannen kulttuurin kirjailija." (0)

01.02.04 "Minulla oli vielä lähde" (Runeberg - 6 puheenvuoroa )

06.02.2004 "Kodikkuus kolmannella vuosituhannella" Bachelard-arvostelusta (12 kommenttia)


Yhdistelmä kirjallisuus ja politiikka kiinnostivat sen sijaan mahdottomasti ja ketjut venyivät:

Esim.
13.03.04 12:22 "Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin"
28.03.04 12:50 "Postmodernismi ja kirjallisuus"

"Toisinajattelija-puheenvuoro" "Mekin saamme nyt puhua", johon olin ajatellut lopettaa Kiiltomatoon osallistumiseni, synnytti 10 päivän nettikivityksen, yhteensä 112 puheenvuoroa 6.4-15.4, kun lasketaan mukaan toisen kirjoittajan aloittama jatko siihen.

06.04.04 10:10 "Mekin saamme nyt puhua". (100 puheenvuoroa)

Liian pitkäksi venyneen ketjun katkaisi Kristina Carlson aloittamalla 13.04.04 20:18 ketjun "Jatkoa vanhaan aiheeseen." (12 puheenvuoroa)

15.04.04 17:56 "Kakkuresepti 3. vuosituhannelle." Yritykseni aloittaa normaali keskustelu [ehdottaa, mitä toivoisi uudelta vuosituhannelta] muuttui rähinäksi. (65 puheenvuoroa)

Kiiltomatoon ehdottomasti kuuluva tärkeä aihe kiinnosti ja keskustelu oli aika hyvää: 12.11.04 13:59 "Mitä mieltä olet sananvapaudesta"(yli 70 puheenvuoroa).

Odotan kiinnostuksella, avaako Kiiltomadon uusi päätoimittaja Karo Hämäläinen Kiiltomadon arkistot luettaviksi. Olen itse tulostanut keskustelut, joissa olin mukana.

Suuri joukko kiiltomatolaisia osallistui myös Rihmastoon, johon minäkin kirjoitin jonkin aikaa nimimerkillä Tiger. Oikea nimeni oli myös esillä. Rihmastossa oli mielestäni mukava tunnelma. Samaa ei voinut sanoa sen ajan Kiiltomadosta. Siellä ei ollut silloin rekisteröintä, jonka ottamista vastustettiin ankarasti.

Osa Kiiltomadon keskusteluihin osallistuneista siirtyi bloggaajiksi.
Olen tulostanut kaikki keskustelut, joihin osallistuin Kiiltomadossa, sillä sen ajan Kiiltomato oli mielestäni erittäin kiinnostava vaihea kulttuurisesti ja poliittisesti. Sitä ei olisi uskonut, jollei olisi kokenut sitä itse.

Kiiltomadossa vastustettiin ankarasti rekisteröintä. Kun se vihdoinkin saatiin aikaan, on tunnelma Kiiltomadossa muuttunut miellyttäväksi

Minulla oli vielä lähde

 Alustus keskusteluun. Kiiltomato 1.2.2004

Minulla oli vielä lähde. [Sua lähde kaunis katselen]

Spontaanisti suoraan nettiin kuten muutkin alustukseni, tämä aamulla kun olin lukenut Hesarista Fagerholmin artikkelin:

Runebergin "Sua lähde kaunis katselen" koulussa kuorossa laulettuna on eräs kauneimpia lapsuudenmuistojani. Sekä sanat että sävel koskettivat minua niin syvältä, että piti ihan pinnistää ettei tullut kyynel silmään.

Monika Fagerholm kertoo tämän aamun Helsingin Sanomissa aivan päinvastaisen muiston samasta laulusta (HS 1.2.2004). Se piti laulaa hänen koulussaan yksinlauluna, ja tilanne aiheutti lapselle häpeän ja epäonnistumisen tunteen.

En varmaankaan edes tiennyt, kuka laulun oli kirjoittanut. Sen kirjoittaja oli minulle samanlainen suomalainen kuin minäkin: hänellä oli lähde, ja minullakin oli lähde.

Minun mummoni laittoi aina puhtaan esiliinan, kun mentiin lähteelle – niin tekevät suomensukuiset naiset yhä vieläkin jossain Venäjällä. Lähteen reunalla kasvoi maariankämmekkä, ja pilvien varjot vaelsivat veden pinnalla. Minä näin ne. Runeberg kirjoitti minun lähteestäni.

(Tästä syntyi lyhyt, mutta miellyttävä keskustelu)

Kodikkuus kolmannella vuosituhannella

Kirjoituksia Kiiltomadon keskustelufoorumissa:

Olin lukenut ensi kerran Kiiltomatoa tapaninpäivänä 2004 ja osallistunut myös keskusteluun. Osallistuminen jatkui vuonna 2004.

Eräs mukava keskustelu:

6.2.2004 Kodikkuus kolmannella vuosituhannella (alustus ja viestejä keskustelussa)

Tilan poetiikka-keskustelu on miellyttävä muisto Kiiltomadosta.

Minun alustukseni Kiiltomatoon 6.helmikuuta myöhään illalla:

Risto Niemi-Pynttäri tutustuttaa meidät [Kiiltomadon kritiikissään] Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaan. Mikä ilahduttava kirja-arvostelu!

Mutta onko kodikkuus sellaista, josta voi Bachelardin tavoin vain haaveilla, muistella menneiden aikojen elintapaa?

Arkkitehtuurin professori Witold Rybczynski kertoo kirjassaan Home. A short history of an idea (1986), että niinä kuutena vuotena, jotka hän opiskeli arkkitehtuuria, kodikkuudesta, mukavuudesta (comfort) puhuttiin vain kerran. Silloinkin siitä puhui insinööri, joka selosti ilmastointi- ja lämmityslaitteita.

Kun hän alkoi suunnitella omaa kotia, hän huomasi Bachelardin lailla palaavansa yhä uudelleen muistelemaan vanhojen aikojen mukavia taloja.

Rybczynski on sitä mieltä, että kodikkuus alkoi Hollannissa jo 1600-luvulla. Sen ajan talot ovat meille tuttuja maalauksista. Hollantilaiset alkoivat ensimmäisinä arvostaa lasta, kotia ja puutarhaa. Perin kodikkaana pitää Rybczynski myös entisaikojen norjalaisia maalaistaloja.

Rybczynski pitää mukavuutta olennaisena vaatimuksena ihmisen asunnolle. Hän myöntää, että kodikkuutta ovat osanneet aina eniten arvostaa ne, jotka ovat täysin vailla sitä: köyhät ja kodittomat.

Rybczynskistä on paljon tietoja esim Googlessa, mm "A House is not a Home", Barbara Spronkin haastattelu.

Mitä me tarvitsemme kodikkuuteen? Mikä ei ole kodikasta? Mikä tekee kodikkuuden runolliseksi?

Täällä enemmän samasta aiheesta.

Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin

Kirjoituksia Kiiltomadon keskustelufoorumissa:

Olin lukenut ensi kerran Kiiltomatoa tapaninpäivänä 2004 ja osallistunut myös keskusteluun. Osallistuminen jatkui vuonna 2005.Seuraava alustus pontaanisti suoraan nettiin kuten muutkin alustukseni, samana aamuna, kun olin juuri lukenut Hesarista Fagerholmin artikkelin.(Kiiltomadossa oli keskusteltu siitä, miten kirjailijoiden ja suomalaisen kirjallisuuden asemaa voitaisiin parantaa.)



13.3.2004 Keskittykäämme kirjallisiin arvoihin (alustus Kiiltomadossa)

Kirjailijan - ja yleensäkin luovan taiteilijan - ammatti on monessa suhteessa erilainen kuin muut. Koska olen itse alkanut kirjoittaa vasta myöhäisessä keski-iässä, voin verrata kirjoittamista ja kirjallista maailmaan muihin aloihin, joilla olen toiminut.

Minun mielestäni Suomessa käydyssä kirjallisessa keskustelussa ei puhuta riittävästi kirjallisista arvoista, vaan keskusteluun sekoitetaan aivan liikaa kirjallisuudelle ulkopuolisia asioita.

Pahinta tässä maassa yleensäkin on se, että kansamme on edelleen jakaantunut: kaupunkilaisiin ja maalaisiin, oikeistolaisiin ja vasemmistolaisiin, uskontoja arvostaviin ja uskontoja herjaaviin. Tämä jakaantuneisuus tuntui minusta järkyttävältä shokilta, kun palasin yhdeksän siirtolaisvuoden jälkeen monikulttuurisesta Kanadasta Suomeen.

Tuntuu monesti siltä, kuin täällä asuisi kaksi kansaa, jotka käyvät jatkuvaa henkistä sisällissotaa ja valtataistelua. Tällainen tilanne on vaarallista pienelle maalle ja sen kulttuurille, kun on väestöä vain yhden suurkaupungin verran. Se vie henkisiä voimavaroja, jotka voisi käyttää muuhun.

Jakaantuneisuus näkyy selvästi kirjallisessa elämässä: kirjallisuuskritiikissä, palkintojen jakamisessa, kustannustoiminnassa sekä apurahojen ja eläkkeiden myöntämisessä. Jos halutaan, että suomalainen kirjallisuus yleensäkin säilyy, olisi viisasta toimia yhdessä ja oppia arvostamaan ennen kaikkea kirjailijan todellista ammattitaitoa.

Suomessakin on yhä enemmän ihmisiä, jotka pystyvät lukemaan kaunokirjallisuutta ja kirjallisuutta käsitteleviä lehtiä muillakin kielillä. Niissä ei tarvitse kohdata tätä jatkuvaa suomalaista jankutusta, mikä lienee yksi syy ulkomaisten kirjojen ja lehtien suureen suosioon.

Lohduttaako Nietzsche?

22.4.2005 Lohduttaako Nietzsche (alustus Kiiltomadossa)

Tämän aamun Helsingin Sanomien haastattelussa (22.4.2005) Helena Sinervo sanoo, että häntä lohduttaa Nietzsche ja toteaa:
"Että minkäänlaista muuta totuutta ei olekaan kuin fiktion totuus."

Olen sitä mieltä, että Sinervon Finlandia-palkittu kirja "Runoilijan talossa" on romaani, jossa on romaanin oma sisäinen totuus.

Mutta onko "Runoilijan talossa" myös relativistisen maailmakuvan julistus?

Tuollainen nietzscheläinen ajattelu johtaa nimittäin suoraan relativismiin, pohjattoman kuilun yläpuolella leijumiseen: Ei ole mitään totuutta. Elämällä ei ole kestävää perustaa. Elämä on ikuista päämäärätöntä harhailua.

Lohduttavaa?

Mekin saamme nyt puhua

Mekin saamme nyt puhua 6.4.2004 (alustus keskusteluun Kiiltomadossa)

06.04.04 10:10 "Mekin saamme nyt puhua". (100 puheenvuoroa) Liian pitkäksi venyneen ketjun katkaisi Kristina Carlson aloittamalla 13.04.04 20:18 ketjun "Jatkoa vanhaan aiheeseen." (12 puheenvuoroa)

"Kehuin tässä jokin aika sitten, että ikärasismia en ole tavannut Kiiltomadossa. Nyt olen tavannut. Kun mielipiteistäni ei pidetty, minua nimiteltiin "sinivalkoiseksi tädiksi". Ikärasismi ja seksismi yhtyvätkin usein.

Sinivalkoinen on Suomen lipun väri, ja meillä on monipuoluejärjestelmä. On mautonta pilkata näitä asioita. Yhtä mautonta on yrittää vaientaa joku henkilö hänen ikänsä vuoksi. Otetaanko ehkä painoindeksi tai hiusten määrä seuraaviksi aseiksi, kun ei muuta keksitä?

1950- ja 60-lukujen vihaiset nuoretkin ovat nyt "tätejä" ja "setiä", suuri osa jo ikionnellisia "mummoja" ja "ukkeja". Emme kuitenkaan sano, että isoisä valittiin eduskunnan puhemieheksi (Lipponen, synt. v. 1941). Emme myöskään sedittele Tuomiojaa (synt. 1946). Viimeksi Finlandia-lautakunnan isoisän ikään ehtinyt puheenjohtaja Kari Rydman (synt. 1936) oli valitsemassa Saision "tätiä" – vaiko onnellista isoäitiä? - (synt. 1949) Finlandia-ehdokkaaksi.

On kiinnitetty huomiota siihen, että harvat naiset aloittivat kirjailijan uran 60-luvulla. Kulttuurielämän politisoituminen oli varmaankin yksi syy, vaikka siitä ei ole paljon puhuttu vieläkään.

Joillakin oli viisaita ja vaikutusvaltaisia ystäviä tai omaisia, jotka pystyivät neuvomaan, miten päästä alkuun niissäkin olosuhteissa ja miten selviytyä. Jotkut käänsivät takkinsa, suuri osa vaikeni. Monta kirjailijaa jäi kokonaan "syntymättä".

On ollut hyvin terapeuttista [ks lisäys] kertoa julkisesti, miltä nuo hullut vuosikymmenet tuntuivat minusta, joka vaikenin kauan ja jopa läksin pois Suomesta. Kertokaa te muutkin, miltä teistä tuntui. Miten te selvisitte?

Pirkko Anna Amnell syntynyt kirjailijana vuonna 1991."


lisäys:

Viittasin seuraavaan yli kuukausi aikaisemmin kirjoittamaani viestiin.

Kiiltomatoon 2004-02-24



Muutin 1970-luvun Suomesta pois (viesti eräässä keskustelussa)

1970-luku oli Suomessa vastenmielistä suomettumisen aikaa. Me muutimme pois. Kesti aikansa, että köyhä viisihenkinen perhe pääsi lähtemään. Asuimme vuodet 1979-1988 Kanadassa. Monet Kanadassa ja Yhdysvalloissa asuvista suomalaisista kertoivat lähteneensä samasta syystä.

Torontossa tapasin paljon Neuvostoliiton ja muiden kommunististen valtioiden kynsistä paenneita ihmisiä, runsaasti myös toimittajia. Kuulin, mitä "ihanat ja vaarattomat idealistit" olivat saaneet aikaan heidän kotimaissaan valtaan päästyään.

Kirjoitin tästä jo vuonna 1996 Suomen Nuorisokirjailijoiden 50-vuotisjulkaisussa.

Ks Pirkko Pekkarinen: Kun koti kävi ahtaaksi. – Nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. 1996, s. 60-62.

Mika Waltarin lumoissa

Mika Waltarin lumoissa. Kiiltomato 20.01.05 - 10.03.05

Yritin saada aikaan keskustelua Mika Waltarista Kiiltomadossa. Eihän siitä Mika Waltarista keskustelemisesta tullut mitään. Tässä muutamia otteita Waltari-viesteistäni.

20.01.05 20:39 Sitä unohtaa välillä, että Suomessa on sellainen maailmanmaineeseen kohonnut kirjalija kuin Mika Waltari. Luen pitkästä aikaa Mikael Karvajalkaa ja huomaan olevani Waltarin tekstin lumoissa. ---

21.01.05 14:09 Faktaa: Ks esim Googlella "Kirjastolehti, 80 vuoden kestosuosikit" Juhani Niemen artikkeli suomalaisen kaunokirjallisuuden suosituimmista teoksista.

24.04.05 20:24 Minua kiehtoo tässä kirjassa etenkin Mika Waltarin kieli. Hän saa myös 1500-luvun elämään. --

24.01.05 23:24 Kauan sitten koululaisena näin ulkomaalaisen, yliopistossa kirjallisuutta opiskelleen miehen kirjahyllyssä Waltarin teoksen Shakespearen teosten vieressä. Tuntui tosi hyvältä..--

(tulostettuja kokonaisuudessaan)

Makasiinipalo Blogisisko 2

Blogisisko 2:n kirjoitukset ja kuvat VR:n makasiinipalosta 5.5.2006
Löydät nämä valitsemalla esimerkiksi hakusanan "makasiinipalo" sivupalkista kohdasta labels tai minkä hyvänsä alla olevista hakusanoista (labels). (Blogisisko blogit 1-3 on liitetty yhteen ja kaikkien osoite on blogisisko.blogspot.fi )

Satuin seisomaan ikkunan ääressä ja otin kuvia alusta asti siitä, miten savu kohosi Helsingin ylle. Ensimmäinen kuva muutma minuutti ennen kahdeksaa, viimeisin vuorokauden kuluttua kauniista, saastuneesta iltataivaasta.

" Päätin vielä kokeilla mitä nopeasti päivittyvä Blogilista.fi tietäisi asiasta ja tiesihän se. Blogisisko ehti ehkä ensimmäisenä bloggarina apajille"


Tulipalo Helsingin keskustassa (klo 20:08)

Ensimmäinen kuvakin talteen (klo 19:56)

VR:n makasiinit palavat (klo 20:36)

Helsinki vuorokausi makasiinipalon jälkeen (klo 20 ja klo 22)

Kollektiivista terapiaa

Mr. Lordi Tomi Putaansuu

Kirjoitukset Lordista tässä blogissa. Pääset niihin valitsemalla hakusanoista (labels) sanan "Mr Lordi"

Tunteekohan Lordi meksikkolaiset naamioituneet vapaapainijat? Lucha libre.

Tomi Putaansuu jääkaapin ovessa. Mr. Lordi, Tomi Putaansuu's picture on my fridge door. Myös linkki Lordin laulun sanojen tulkintaan. Lue ja ylläty. Lisäys.

Mitä sana 'putaansuu' tarkoittaa? What does the word 'putaansuu' mean?

Pohjoinen sisäpiirivitsi: sarvet päähän?

Kukkahattutäti kommentoi.

Hirviöt ovat kiehtoneet aina ihmisiä

Makasiinipalo ja Lordi toivat ennätysmäärän lukijoita.

Kukkahattutätien ikiomat hirviöt. How come we got kids who love Lordi?

Eurooppa ja Lordi. A Lady's kiss.

Lordi, rupikonnain kuningas.

Puolet anoreksian syistä lienevät geneettisiä

Photo: Ronnie Bergeron

Muotilehtien ja mainosten naiset ja jopa nuket ovat hyvin, hyvin laihoja. Aikuinen nainen hymähtää tälle ilmiölle, mutta saa myös paineita pyrkiä "normaaliksi" ja menestyneen näköiseksi, sillä lihavuutta ja jopa pulleutta pidetään hyvin usein epäonnistumisena. Nuorelle tytölle laihuuden ylistys voi koitua tuhoisaksi.

Puolet anoreksian syistä lienevät kuitenkin geneettisiä. Artikkelissa "Model death brings eating disorders to light" Kimberley Conniff Taber (International Herald Tribune November 21, 2006) tuo esille lukuisien asiantuntijoiden mielipiteitä anoreksiasta. Mainittuja syitä ovat varhaislapsuus sekä luonne: perfektionismi, jännittyneisyys ja obsessiivisuus. Tarvitaan kuitenkin myös perinnölliset tekijät ja jokin erityinen tapahtuma, joka käynnistää anoreksian. Tilannetta verrataan aseeseen: geenit lataavat ja ympäristö laukaisee.

Aimee Liu laajentaa metaforaa: "Geenit luovat aseen, muotiteollisuus, kuuluisuuksien valokuvat, suhde vanhempiin ja ympäristöön lataavat sen. Emotionaalinen stressi toimii laukaisijana. Liun kirja "Gaining: The Truth About Life After Eating Disorders", ilmestyy vuoden 2007 alussa.

Kukaan ei halua sairastua anoreksiaan. Monet syyt johtavat siihen. Se on kuin kohtalokas palapeli. Muita artikkelissa mainittuja syitä ovat jännittyneisyys, ruokaan liittyvät pakkomielteet, kuukautisten alkamisikä ja kulttuuriset tekijät. Kaikki eivät kuitenkaan sairastu anoreksiaan nähdessään kuvia langanlaihoista mannekiineista ja muista menestyneistä naisista. Geeneillä on osuutensa asiassa. Jopa puolet syistä ovat tutkimusten mukaan geneettisiä.


Aikaisemmat kirjoitukseni anoreksiasta.

Kirjoitukseni keskiajan anoreksiasta myös täällä. Keskiajalla anoreksia merkitsi naiselle itsenäisyyttä, pakoa vanhempien järjestämästä avioliitosta, jopa pyhyyttä ja suurta vaikutusvaltaa.

Kommentteja kukista ja puista

vesipaju
Alternative Arboretum - Idealistin mielimaisemia -blogiin 3.5.2006

Oli kiinnostavaa lukea vesipajusta. Asuimme Kanadassa ollessamme pari vuotta pienessä kaivoskaupungissa. Naapurillamme oli aika laiminlyöty ympäristö, ja laitoimme eräänä kesänä joukon pajunoksia tonttien välillä olevaan ojaan toivoen, että niistä kasvaisi pensasaita. Ne juurtuivat heti erinomaisesti.

Myöhemmin, kun olimme jo muuttaneet Torontoon, kuulimme että pajuista oli kasvanut kaunis ja rehevä pensasaita.

kukat

Gloomy Sundayn blogissa 27.7.2006 (valokuvatorstai)

Tästä tulee mieleen se, että kasvit ja kukat voivat olla lapselle leluja, jotka korvaavat ostetut tai ihmisen tekemät leikkikalut. Näin oli ainakin minulla lapsuudessa. Lapsi on niin pieni, että kukat ja ruoho, vaikuttavat suurilta. Hän kulkee ruohikossa niin kuin aikuinen metsässä.

Kommentti taiteesta työnä

taiteilijan työpäivä, taide työnä
Parnasso.fi -blogiin aiheesta "Kliseitä taiteilijoista" 21.09.06 klo 17:56

Ihmisellä on tapana tehdä työtään kahdeksasta tai yhdeksästä neljään tai viiteen riippumatta siitä, onko hänellä ollut onnellinen tai onneton lapsuus ja onko hän onnellisessa vaiko onnettomassa avioliitossa tai ollenkaan naimisissa. Näin toimivat myös muusikot, kirjailijat, runoilijatja säveltäjät.

Äskettäin oli TV:ssä ohjelma Mozartista. Siinä korostettiin, että hän sävelsi työkseen, ei huvikseen eikä hoitaakseen jotain traumaansa. Usein hän teki nimenomaan tilaustöitä. Suhtautuminen säveltäjän työhön työnä ei alentanut hänen sävellystensä taiteellista tasoa, kun tietty ammattitaito oli saavutettu ja lahjojakin oli.

Sen perusteella, mitä Mozartista tiedämme, hän myös piti työstään. Meidän onnemme on, että hänen sävellyksissään on sekä kepeää leikkimielisyyttä että syvällistä elämän ongelmien käsittelyä.

Kommentteja rakkaudesta, avioliitosta, vastuusta

Tärkein kaikista, rakkaus.  3.4.2006

Heti alkuun tunnustan, etten ole ehtinyt lukea kaikkia viestejä kunnolla. Tartun vain yhteen asiaan.

Ei kai täällä olla sitä mieltä, että romantiikka on jotenkin valheellista, satua, viihdettä, samoin romanttinen rakkaus?

Ensinnäkin rakkaus on tärkein aihe kirjallisuudessa. Rakkaudesta ja puolison valinnasta riippuu hyvin suuressa määrin ihmisen onni ja onnettomuus. Rakkaus tai sen puute ovat aiheuttaneet sotia, vallankumouksia, rikoksia, jaloja tekoja. Lista on loputon.

Ja tärkeintä -rakkaus ja romantiikka ovat se liima, mikä pitää avioparin yhdessä kautta koettelemusten, läpi vuosikymmenien. Siihen liittyy tietenkin muita asioita kuten ystävyys, anteeksianto, huumori jne.

Jokaisessa avioliitossa, omassa pienessä valtakunnassaan nainen on kuningatar ja mies kuningas.
Motto: "Rakkauden tuli palaa kuin öljy pumpulissa."
vastuulliset miehet, feminismi, avioliitto
Rauno Räsäsen blogissa 20.9.2006
"Joka tyhjää puhuu, se tuulta kutoo " -kirjoituksen kommenteissa:

Vastuullisia ja kunnollisia isiä ja aviomiehiä on vielä runsaasti. Heitä arvostetaan ja rakastetaan edelleenkin.
Ns. feministinen uho on vain pintakuohua. Mieskin voi olla tosifeministi. On kysymys molemminpuolisesta toisen kunnioittamisesta.
Eivätkä kaikki parit eroa, osa taas eroaa useaan kertaan, ja se vaikuttaa tilastoihin.
Yhteiskuntamme ja mediamme ei tue uskollisuutta, joka on eräs pitkän liiton peruspilareista. Joku on ihan tosissaan väittänyt, että miehen "kiltteys" on pahasta. En minä ainakaan mitään häijyläistä tai pettäjää haluaisi miehekseni. Tuskin vastaavanlainen nainen lienee miesten toivelistankaan ykkösenä.
Media ei tue myöskään ajatusta, että puolisot voivat pitää huolta toisistaan. Heikkous ei ole halveksittavaa, vaan inhimillistä. Pitkän liiton aikana ehtii kumpikin olla yleensä moneen kertaan tavalla tai toisella heikompana osapuolena, joka tarvitsee toisen tukea jaksaakseen.
Kodin hoitaminen taas on ihan yhteisestä sopimuksesta kiinni. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa, kuten eräs kollega tapaa sanoa.
Elämän yksinkertaiset ilot riittävät, ei onneen tarvita shampanjaillallisia eikä timantteja. (En tarkoita, että ne tuhoaisivat avioliiton.:))
Kuten M. kirjoittaa, kommunikointi ja intiimiys, muukin kuin seksuaalinen, on sitä elämää yhdessä, joka on parasta maailmassa.

avioliitto
Seuraavan kirjoituksen kommenteissa

R.,
kyllä jännitteitä syntyy aina hakemattakin ihmissuhteissa, jollei toinen ole täysin nurkkaan ajettu.
Jos suhde on demokraattinen, jännitteet, myös väittelyt ja riidat kasvattavat kumpaakin aviopuolisoa.
Tässä pidän itsestään selvänä, että toista ei pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti. On opittava riitelemään rakentavasti, kertomaan, miltä toisen käytös tuntuu.

Ikkunaiineksen blogiin kirjoituksen "Petetty" kommentteihin 1.10.2006

On hyvin traagista, kun nainen jää yksin lasten kanssa miehen "löydettyä" uuden naisen. Yleensähän media on nykyään pettäjien puolella.
Tuntuu siltä, että heitä suorastaan ihaillaan. Heitä ei saisi arvostella ollenkaan.
Joitakin vuosia sitten luin kiinnostavan kolumnin tästä aiheesta. Siinä kerrottiin ensin Stephen Spielbergin avioerosta. Sitten englantilaisen sanomalehden mieskolumnisti totesi masentuneesti, että jos nainen haluaa napata toiselta naiselta miehen, hän yleensä onnistuu.
Hän käytti esimerkkinä nimenomaan Spielbergien avioliittoa. Toinen nainen piiritti S:ää vuosikaudet, jopa vaihtoi uskontoa saadakseen miehen.
Tämä kertoo tilanteen miesten näkökulmasta katsottuna ja tuo täten jotain uutta tähän keskusteluun. Jotkut miehet suorastaan pelkäävät ja karttavat naisia.
Blogisisko